Kun ensimmäinen maata kiertävä satelliitti Sputnik lähetettiin Neuvostoliitosta avaruuteen 4. lokakuuta vuonna 1957, Kouvolan taivaalle tähyili 12-vuotias Heikki Oja.
— Katsoin, kun valo liikkui taivaalla. Myöhemmin sain tietää, että itse tekokuu oli niin pieni, ettei se näkynyt. Valo oli kantoraketin viimeinen vaihe.
Heikki Ojan kiinnostuksen luonnontieteisiin jakoi pikkuveli Erkki Oja, ja veljekset lueskelivat aiheesta yhdessä. Sputnik aloitti ajan, jolloin avaruustutkimuksessa tapahtui kiihtyvään tahtiin.
Heikki Ojasta tulikin tähtitieteilijä, jolta on ilmestynyt lukuisia avaruusaiheisia tietokirjoja. Pikkuveli puolestaan valitsi tietojenkäsittelytieteen ja on nyt Aalto-yliopiston emeritusprofessori.
— Olen kirjoittaessani usein ajatellut, millaista kirjaa olisin itse halunnut lukea nuorena. Silloiset tähtitiedettä käsittelevät kirjat olivat matemaattisia ja raskaita aloittelijoille.
Debyytti perhepiirissä, seuraavat tekstit Kouvolan Sanomiin
Ensimmäinen oma julkaisu ilmestyi kouluaikana kolmen kappaleen painoksena.
— Toimitimme Erkin kanssa Tuisku-nimistä lehteä, johon kirjoitimme avaruudesta ja muinaisista eläimistä. Teimme lehdet isälle, äidille ja tädille.
Lapsuus tarjosi hyvän taustan lukemiselle ja kirjoittamiselle. Äiti Anna Eleonora Halonen oli äidinkielenopettaja ja isä Aulis Oja historiantutkija, jonka tekstit poika on myöhemmin todennut hyviksi ja lennokkaiksi.
— Vanhemmat olivat humanisteja, mutta yhtä hyvin voi kirjoittaa luonnontieteen puolella.
Seuraavat avaruusaiheiset lehtiartikkelit saivat jo laajemman levikin. Heikki Oja alkoi 1960-luvulla kirjoittaa kotipaikkakuntansa Kouvolan Sanomiin ja lisäksi Forssan lehteen, sillä perheellä oli kesämökki Tammelassa.
— Halusin kirjoittaa, koska aiheet olivat mielestäni jännittäviä. Artikkelit otettiin hyvin vastaan.
1970-luvulla Oja alkoi kirjoittaa Avaruusluotain-lehteen ja sitten Ursan Tähtiaika-lehteen. Samalla oli jo alkanut ura Helsingin yliopiston tähtitieteen laitoksella.
Esiintymispelko kiusasi opiskeluvuosina
Oli selvää, että Heikki Oja lähtisi opiskelemaan luonnontieteitä. Ensimmäinen valinta oli fysiikka.
— Ydinfysiikka kiinnosti opiskelun alkuaikana eniten, mutta 1960-luvun avaruuslennot siirsivät mielenkiinnon kohdetta tähtitieteeseen. Professori Gustaf Järnefelt opetti vanhanaikaista tähtitiedettä, mutta innostui tekokuista eli satelliiteista.
Opiskelu oli sisällöltään kiehtovaa, mutta opiskeluaika henkisesti vaikeaa: Oja kärsi esiintymisjännityksestä ja yritti olla laskuharjoituksissa hiljaa, ettei joutuisi huomion kohteeksi. Opiskelijatoiminta jäi sikseen kokonaan.
— Olin vielä väitöstilaisuudessani hyvin hermostunut. En pitänyt isoa karonkkaa, vaan juhlistimme väitöstä vaatimattomasti vastaväittäjän ja kustoksen kanssa.
Jännitys alkoi helpottaa, kun Heikki Oja pääsi tähtitieteen laitokselle assistentiksi ja alkoi luennoida.
— Rupesin myös kirjoittamaan kirjoja, joista pyydettiin esitelmiä. Kun luennoin monenlaisista aiheista, esiintymispelko häipyi.
Uusi kustantamo ja ensimmäinen tiedonjulkistuspalkinto
Ensimmäinen kirja, johon Heikki Oja kirjoitti artikkelin, oli Juhani Kakkurin ja Martti Tiurin toimittama Tekokuut palveluksessamme, joka ilmestyi 1974. Sitten hän teki yhdessä Juhani Westmanin kanssa Suomen Avaruustutkimusseuralle opetusmonisteen, jonka Gummerus kustansi vuonna 1975 nimellä Kohti tähtiä.
Oja innostui kirjoista ja tarjosi kustantajille useita aiheita.
— Tulikin kylmää vettä niskaan: ei se poika noin mene, ei Suomessa kannata julkaista tähtitieteestä kirjoja, Oja muistelee.
Hän ei lannistunut, vaan lähti kehittämään alalle uutta kustannustoimintaa Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan kanssa.
— WSOY oli aiemmin julkaissut Ursan artikkelikokoelmaa, muttei halunnut enää jatkaa. Niin Ursa julkaisi itse ensimmäisen kirjan. Sitten Ursa hyväksyi suunnitelmani, että ryhtyisi kustantamaan kirjoja.
Ojan ensimmäinen Ursalle tehty kirja oli Mustaa aukkoa etsimässä yhdessä Raimo Keskisen kanssa 1977. Seuraavasta kirjasta Tulipalloja taivaalla tullut Valtion tiedonjulkistuspalkinto kannusti sekä kirjoittajaa että kustantajaa jatkamaan.
Kumoaako Webb vanhoja totuuksia?
Pitkän uran aikana tähtitieteessä on ehtinyt tapahtua paljon. Opiskeluaikojen ja ensimmäisten kirjojen tieto on täydentynyt ja osin myös kumoutunut. Juuri niin kuuluu käydä, tutkija ajattelee.
— Tieteen syvin olemus on jatkuva muutos. Luonnontieteessä havainnot kertovat miten asiat ovat. Kun saadaan uusia havaintoja, vanhat käsitykset jäävät pois.
Siksi havaintovälineiden kehitys on vaikuttanut paljon avaruustutkimukseen. Oja ottaa esimerkiksi Edwin Hubblen, jonka mukaan nimetty avaruusteleskooppi on tuonut uutta tietoa vuodesta 1990.
— 1920-luvulla Hubble sai käyttöönsä silloisen maailman tehokkaimman teleskoopin. Sillä hän löysi Linnunradan ulkopuoliset galaksit, jotka ovat kuin avaruuden saaria, ja päätteli havainnoistaan myös maailmankaikkeuden laajenemisen.
Hubble-teleskoopin seuraaja Webb laukaistiin avaruuteen Yhdysvalloista joulupäivänä 2021. Teleskooppille nimensä antanut James Webb johti kuulentojen valmistelua Apollo-ohjelmassa.
— Odotan, että Webbiltä tulee uusia tietoja vanhoista asioista ja ehkä myös jotain ihan uutta, mitä ei edes odoteta, Oja sanoo.
Elämän synty on yhtä luonnollista kuin tähtien synty
Tähtitietieteilijältä kysellään usein elämän mahdollisuudesta muualla avaruudessa. Siihen Webb tuskin tuo vastausta, vaikka Oja uskookin, että elämää on.
— Tähdiltä ja planeetoilta kertyneen tiedon mukaan kaikkialla on samankaltaiset olosuhteet, joten miksi vain yhdessä paikassa syntyisi elämää?
Oja arvioi, että elämän synty on yhtä luonnollista kuin tähtien synty.
— Suurin osa siitä on mikroelämää, kuten bakteereja, mutta varmasti on muitakin paikkoja kuin Maapallo, joissa elämä on kehittynyt älylliseksi.
Todisteita on kuitenkin vaikea saada, sillä avaruuden aika ja etäisyydet ovat mittakaavaltaan valtavia. Maailmankaikkeuden historian pituutta havainnollistamaan Oja on tehnyt Universumi-kirjaansa aikajanan, joka kulkee läpi 138 aukeaman. Ihminen tulee mukaan viimeisen sivun viimeisessä nurkassa.
— Jos ihmiskunta elää 2,2 miljoonaa vuotta, kuten keskimääräinen nisäkäslaji, se on maailman mittakaavassa hyvin lyhyt aika.
Vaikka sattuisi niin, että älyllistä elämää syntyisi toisaalla, se todennäköisesti tapahtuisi kymmenien tai satojen valovuosien päässä. Yksi valovuosi — matka, jonka valo kulkee vuodessa — on noin 9,46 biljoonaa kilometriä.
Ulkopuolelta katsomisen mahdottomuus
Maailmankaikkeuden mittakaavat ja ilmiöt ovat tutkijallekin vaikeita käsittää, vaikka niistä pystyykin sujuvasti puhumaan.
— Se ehkä juuri viehättää, että yrittää ymmärtää yhä paremmin. Kun tietoa kertyy lisää, ymmärtää enemmän, vaikka käsityksemme maailmankaikkeudesta ei varmaan tule koskaan valmiiksi.
Universumi-kirjassaan Oja havainnollistaa esimerkiksi, että avaruus on laajeneva pallo. Vaikeampi on jo ajatus siitä, että on mahdotonta sijaita pallon reunalla, paikassa jossa näkisi avaruuden rajan.
— Jos avaruudessa hyppäisi pallon keskeltä toiseen paikkaan, olisi jälleen keskellä. Valon kulkunopeus aiheuttaa sen, ettei voi katsoa ulkopuolelta, Oja sanoo.
Kaikki mahdolliset avaruuden oliot olisivat omasta näkökulmastaan keskellä avaruutta, samoin kuin mekin. Kaikki myös näkevät omassa ajassaan vain pienen osan lähintä avaruutta. Loppu on eri aikojen menneisyyttä, josta valo on matkannut pitkään.
Kiehtovat gravitaatioaallot
Kaukaisesta elämästä avaruudesta emme siis varmaankaan saa tietoa, mutta lähempääkin kannattaa etsiä.
— Marsissa ja ulompien planeettojen kuissa on jäätyneen pinnan alla suuria meriä, joissa elämää voi kehittyä. Kivipohja tarjoaa aineksia elämään, vesi on hyvä ympäristö ja merien pohjassa voi olla geotermistä energiaa.
Oja odottaa mielenkiinnolla Jupiterin Europa-kuun ja Saturnuksen Titan-kuun tutkimuksia.
Paljon muutakin kiehtovaa on tähtitieteessä meneillään. Vuonna 2015 onnistuttiin havaitsemaan gravitaatio- eli painovoima-aallot, joiden olemassaolon jo Albert Einstein oli laskenut. Ne ovat tuoneet tietoa esimerkiksi massiivisista mustien aukkojen törmäyksistä.
Suurten mustien aukkojen yhdistyessä osa massasta muuttuu energiaksi, ja tästä energiasta osa muuttuu gravitaatioaalloiksi, jolloin avaruus lähtee heilumaan ympärillä.
Maailmankaikkeuden massasta neljä viidesosaa on pimeää ainetta, josta havaitaan vain painovoima. Käytännössä se näkyy niin, että galaksin ohi kulkeva valo taipuu enemmän kuin sen muuten pitäisi.
— Ei tiedetä, onko pimeä aine esimerkiksi uusia alkeishiukkasia vai minikokoisia mustia aukkoja. Se on harvaa, mutta avaruudessa on niin suuria tilavuuksia, että kaikkiaan massa on suuri. Se on keskittynyt galaksijoukkojen ympärille eli on jotenkin sidoksissa tavalliseen aineeseen.
Kuinka vuoden 365,25 päivää sopivat almanakkaan?
Ojan tuotantoon kuuluu yli 60 kirjaa tähtitieteestä, ja lisäksi tulevat artikkelit lehdissä ja kirjoissa. 1960-luvun lopulla, kun yleisön mielenkiinto kuulentoihin laajeni, tieteestä tiedottamisen arvo nousi myös tähtitieteen alalla. Uusi tutkijapolvi nousi esiin.
— Silloin hyväksyttiin, että käytän aikaa popularisoivaan kirjoitteluun.
Pätkätöiden jälkeen työsuhde Helsingin yliopistossa vakiintui, kun tähtitieteen laitokselle perustettiin toistaiseksi jatkuva almanakka-assistentin toimi.
— Joku vanhempi tutkija harkitsi sitä ensin, mutta luopui siitä saatuaan tietää, että pitäisi käyttää 2–3 kuukautta vuodesta tylsiin almanakkalaskelmiin ja oikolukuun.
Oja sai paikan. Jälleen sovittiin hiljaisesti, että hän voisi samalla jatkaa popularisointityötään. Nimipäivät almanakkaan tulevat suomen kielen laitokselta, mutta tähtitieteen alaan kuuluvaa laskentaa tarvitaan siksi, että vuosi on 365,25 päivän pituinen.
— Auringon nousu- ja laskuajat sekä kuun ja planeettojen ajat muuttuvat vuosittain parilla minuutilla. Laskelmat tehdään tietokoneohjelmilla, mutta niistä täytyy sitten toimittaa almanakka.
Yliopiston almanakkaerioikeus loppui EU-jäsenyyteen 1995. Toiminta jatkui yrityspohjaisesti Helsingin yliopiston kehityspalveluiden Almanakkatoimistossa. Bisnes pohjautui nimipäiväluettelon tekijänoikeuksiin. Perinteinen Yliopiston almanakka jatkoi ilmestymistään, ja lisäksi myyntiin tuli erilaisia almanakkapohjia.
Tähtien yhdistämä pari ja kaksi iltatähteä
Almanakkatoimistoon siirtyivät töihin sekä Heikki Oja että hänen vaimonsa Arja Latvala-Oja. Tähdet yhdistivät parin.
— Arja tuli Ursaan töihin 1980, ja teimme siellä yhteistyötä kirjaprojekteissa. 1980-luvun lopulla olimme molemmat eronneet edellisistä avioliitoistamme. Muutimme yhteen ja saimme pari lasta, iltatähdet 1 ja 2, Heikki Oja kertoo.
Nyt eläkkeellä pariskunta viihtyy maalla Tammelassa. Omakotitalon pihapiiriin näkyy valosaasteeton taivas, joskus jopa revontulet.
Oja jatkaa kirjoittamista. Tekeillä on kirja, joka esittelee tähtitaivaan sankareita, Isaac Newtonista nykyaikaan. Sitten voisivat olla vuorossa tähden kokoiset kappaleet, jotka ovat jääneet väliin pitkäksi aikaa, kun Oja on keskittynyt pienempään ja suurempaan, planeettoihin ja maailmankaikkeuteen.
Kirjat hän lupaa pienellä varauksella:
— Jos terveys säilyy. Tässä iässä jo odottaa, milloin vanhuus iskee. Ehkei ihan heti. Ehkä se auttaa, kun luonto pistää vipinää niveliin. Pihalla on lumen luontia ja puiden hakkaamista.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.