Oletko viime aikoina lukenut ihmisestä, joka kertoo selvinneensä työuupumuksesta, masennuksesta tai paniikkihäiriöstä? Ihme, ellet ole. Mielenterveyden häiriöistä puhumisesta on tullut jo niin salonkikelpoista, että niistä voi kertoa julkisesti jokainen ministeristä alkaen.
Jo on aikakin! Helsingin yliopistossa mielenterveyden professorina työskentelevä Anna Keski-Rahkonen iloitsee siitä, että edes osasta psyykkisiä sairauksia puhutaan viimein arkailematta.
Julkinen keskustelu auttaa lisäämään tietoa vuosikymmeniä vaietuista mielenterveysongelmista. Keski-Rahkosen mukaan media kuitenkin tekee psyykkisistä sairauksista usein jotakin poikkeuksellista, josta on selviydyttävä ja palattava niin sanottuun normaaliin.
— Mielenterveysongelmiin liitetään edelleen tosi paljon häpeää. Vakavista psyykkisistä ongelmista puhutaan edelleen vain, kun niistä kärsivät ”ne toiset”, Keski-Rahkonen kuvailee.
Sairastuva voi kuitenkin olla kuka tahansa, sinä tai minä.
Ahdas normaali
Jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta kärsii tai on kärsinyt joka toinen suomalainen. Kaikkien elämä ei palaudu takaisin samaksi kuin se oli ennen sairastumista — eikä professorin mielestä tarvitsekaan palautua.
Selviytymiskertomus voi olla ongelmallinen. Se tuottaa paineita ja määrittelee ahtaasti, mikä on ”normaali”.
— Ajatus siitä, että joutuisin loppuelämäkseni uhrin tai toimenpiteiden kohteen asemaan, riisuisi vallan ja vaikuttamismahdollisuudet omaan elämääni, Keski-Rahkonen sanoo.
Sairastunut tarvitsee apua löytääkseen elämästään asiat, jotka ovat edelleen mahdollisia ja joita hän haluaa tehdä. Mielenterveyskuntoutujan rooliin ei kannata liiaksi juuttua.
Keski-Rahkonen haluaa riisua psyykkisistä sairauksista eksotiikan.
— Suurimmalla osalla on varmasti kokemus kovan kuumeen sairastamisesta, mutta emme silti pidä itseämme kuumeselviytyjinä.
Keski-Rahkonen puhuu toipumisorientaation näkökulmasta: sen mukaan ihminen tekee aktiivisesti valintoja itse. Ajattelutapa auttaa hyväksymään ihmisen keskeneräisenä ja tilanteeseensa mukautuvana.
Ystävän tila herätti
Mielenterveysongelmat tulivat Anna Keski-Rahkosen elämään ensimmäisen kerran teini-iässä. Vakavasti oireillut ystävä joutui lopulta laitoshoitoon.
— Murrosiän keskellä olevalle nuorelle ihmiselle se oli aivan uskomattoman häiritsevä kokemus, Keski-Rahkonen kertoo.
Mielessä toistui sama kysymys: miten näin voi käydä? Lisäksi ystävän kohtalo herätti pelkoa omasta kohtalosta, jos itselle tapahtuisi vastaavaa. Kuka minusta huolehtii ja mikä omassa elämässäni on varmaa?
Ihmismieli ja siihen liittyvät avoimet kysymykset jäivät kiehtomaan Keski-Rahkosta niin paljon, että hän lääkäriksi opiskellessaan erikoistui psykiatriaan. Tutkimustyö alkoi kiinnostaa, kun hän pääsi mukaan akatemiaprofessori Jaakko Kaprion johtamaan syömishäiriötutkimukseen.
Kuin hammashoitoa?
Sittemmin Keski-Rahkonen on opiskellut epidemiologiksi. Epidemiologiassa tutkitaan populaatioissa esiintyviä väestötason ilmiöitä.
Uudelle uralle hänet johti tunne potilastyön tehottomuudesta.
— Hyvänä päivänä ehdin Helsingin yliopistollisessa sairaalassa työskennellessäni tavata päivässä kuudesta seitsemään potilasta. Samat pitkäaikaisesti sairaat ihmiset pyörivät vastaanotolla kerrasta toiseen samojen ongelmien kanssa, Keski-Rahkonen kertoo.
Työ muuttui vähitellen yksipuoliseksi.
— Ne, jotka paranivat, katosivat tutkastani, minkä vuoksi näin vain surulliset tapaukset.
Epidemiologian opinnot Yhdysvalloissa vastasivat moniin kysymyksiin. Entä jos mielenterveyttä käsiteltäisiin osana kokonaista ihmiselämää eikä poikkeustilana tai virheenä?
Voisiko mielenterveyteen suhtautua yhtä käytännönläheisesti kuin hammashoitoon? Hammaslääketieteessä vaikkapa fluorin lisääminen juomaveteen tai ikäkausitarkastukset tuovat tehokkaita ratkaisuja paremman terveyden hyväksi.
Ei saa jättää yksin
Psyykkisen oireilun taustalla voi olla trauma, aivokemia tai perintötekijät Usein sairastumisen laukaisevat silti paljon arkisemmat asiat, vaikkapa huoli siitä, miten seuraavan kuukauden vuokra ja ruoka maksetaan.
Keski-Rahkosen mukaan psyykkisesti oireilevan pitäisi saada monialaista ja konkreettista apua jo varhaisessa vaiheessa. Häntä ei saisi jättää jonottamaan palveluita ja tukia.
Systeemi on kuitenkin rakennettu sen harhaluulon varaan, että mielenterveysongelmat ovat harvinaisia, kaukana arjesta.
— Ikään kuin se ei haittaisi, että hoitoon pääsyä pitää odottaa kuukausia. Minkälaisia ne kuukaudet ovat sen ihmisen läheisille, professori kysyy.
— Jos läheisiä ei ole, ihminen on jossakin tuolla, yksin, siinä tilanteessa aika vaarallisessa tilassa.
Usein hoito ja apu järjestyvät vasta, kun pitää soittaa pihaan poliisit ja ambulanssi, Keski-Rahkonen sanoo.
— Ihmiseltä, joka on omat voimansa ylittävässä tilassa, ahdistunut ja jopa itsetuhoinen, edellytetään yli-inhimillistä suoritusta hoitoon pääsemiseksi.
Oma tapa elää
Toipumisen kannalta ympäristön tuella voi olla ratkaiseva merkitys. Esimerkiksi syöpäpotilas voi julkiseen keskusteluun osallistumalla saada tärkeää vertaistukea ja lämpöä.
Psykoosipotilas joutuu kuitenkin edelleen pohtimaan, kuinka selittää työnhakutilanteessa sairaushistorian aiheuttamat aukot ansioluettelossa.
Keski-Rahkonen haluaa omalta osaltaan mullistaa ajatusta mielenterveydestä ja levittää lempeää sanomaa. Oman elämän ohjaaminen on mahdollista jo hoitoprosessin aikana.
— Jokaisella ihmisellä on vahvuuksia ja selviytymiskeinoja ja mahdollisuus toipua pitkän ja vaikeankin sairauden jälkeen. Moni löytää vaikeankin oireilun keskellä oman tapansa elää tasapainoista ja hyvää elämää, Keski-Rahkonen vakuuttaa.
Raskaat kokemukset voivat antaa elämään syvyyttä, viisautta ja voimaa, hän arvioi.
Professuuriin kuuluu paljon työtä. Anna Keski-Rahkonen tahtoo silti nipistää aikaa uuden oppimiseen. Hän suorittaa parhaillaan maisteriopintoja sukupuolentutkimuksen alalta.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2020.