Työ tarjoaa leivän, yhteisön, identiteetin ja arvostusta — tai sitten ei

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2023.

Verlan pahvitehtaalla Kymenlaaksossa voi yhä tuntea lattiaan painuneet jalanjäljet. Ne siihen jätti lajitteluosastolla yli 50 vuotta työskennellyt Maria Mattson, joka piti suorastaan pakottaa eläkkeelle 77-vuotiaana.

Verla on nykyään museo ja Unescon maailmanperintökohde. Siellä voi tutustua vuosisadan alun tehdasmiljööseen ja työhön, joka oli raskasta, pienipalkkaista ja yksitoikkoista.

Tämän päivän asiantuntijatöissä lähdetään siitä, että työ tarjoaa tekijälleen merkityksellisyyden kokemuksia, elintasoa, haasteita ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Silti uupumus vaivaa monia.

Mikä sai Verlan työntekijät viihtymään tehtaallaan? Millaista merkityksellisyyttä pahvinteko heille tarjosi?

Yhteisön arvo

Ennen yhteiskunnan modernisaatiota tehtaat olivat yhteisöjä. Jokaisella oli oma roolinsa ja kokeneet vanhemmat työläiset ohjasivat nuorempiaan.

— Työn monotonisuus ei välttämättä haittaa, jos kokee kuuluvansa yhteisöön, saavansa elämänsisältöä ja olevansa tärkeä osanen kokonaisuudessa, arvioi historioitsija Mona Mannevuo.

Verlassa ehkä toteutui tunne pystyvyydestä ja lähiyhteisön arvostus. Työläiset tiesivät, mitä heiltä odotettiin ja tiesivät osaavansa sen. Vuosikymmenet työssään puurtanut Maria Mattson ei tarvinnut lajittelutyössään edes vaakaa, vaan tiesi pahvin painon jo näppituntumalta. Toki eläkkeen pienuuskin kannusti jatkamaan töissä mahdollisimman pitkään.

Liukuhihna pilkkoi työn osiin

Sotien jälkeen suomalainen yhteiskunta ja työelämä modernisoituivat vauhdilla. Oli pakkokin, koska Neuvostoliiton vaatimat sotakorvaukset olivat raskaat. Tehtaisiin  haettiin oppeja etenkin Yhdysvalloista.

— Liukuhihnan idea oli pilkkoa työ osiin niin, että työntekijän osaamisella ei enää ollut niin suurta merkitystä. Työntekijöistä tuli vaihdettavia ja omistajista kasvottomia. Työstä katosi sosiaalisuus, yhteisöllisyys ja kiinnittyminen työnantajaan, Mannevuo kertoo.

Mannevuo näkee samoja piirteitä myös nykyajan tietotyössä. Ihmiset eivät aina ymmärrä, miksi tekevät työtään. Kasvoton byrokratia aiheuttaa kyllästymistä ja uupumusta, ja oma merkitys kokonaisuudessa on hukassa. Globaalien yritysten maailmassa tämä vain korostuu.

— Toisaalta nykypäivän teollisuudessakin voi kokea ylpeyttä omasta osuudestaan. Turussa Meyerin telakalla viimeistellään parhaillaan maailman suurinta risteilylaivaa, ja onhan se varmasti hieno hetki mukana olleille, kun se vihdoin lähtee merelle.

Kun ihminen kokee yhteenkuuluvuutta, liukuhihnatyökin voi maistua. Sotienjälkeisissä työnjohto-opeissa sitä verrattiin tulipalon sammuttamiseen antamalla vesiämpäriä eteenpäin: päämäärä on jokaiselle selvä.

Palautteen tarve

Työ on ihmiselle hyvä asia, psykologit tietävät. Se pitää rytmissä, tuottaa sosiaalisia kontakteja ja taloudellista hyötyä. Töissä ihminen joutuu kohtaamaan älyllisiä haasteita, oppii uutta ja pysyy virkeänä.

— Työn kautta ihminen saa nyky-yhteiskunnassa valtavan määrän materiaalisia, sosiaalisia ja psykologisia voimavaroja, toteaa psykologian professori Marko Elovainio.

Töissä vietetään suuri osa vuorokaudesta, joten siellä tapahtuville asioille on pitkä altistumisaika, hyvässä ja pahassa.

Työntekijä sisäistää, kuinka oma ryhmä suhtautuu asioihin. Se on tärkeä osa ammatti-identiteettiä. Samalla muodostuu käsitys siitä, millainen on hyvä työsuoritus.

— Oli sitten professori tai kaupan hyllyjen täyttäjä, työssä on kriteerit, joiden saavuttamisesta saa palautetta. Myönteinen palaute rakentaa hyvää käsitystä itsestä, mikä on ihmisen perustarve, Elovainio sanoo.

Myönteinen kokemus itsestä saadaan omalta yhteisöltä. Tutkijaakin kiinnostaa ennen kaikkea tiedeyhteisön näkemys hänen työnsä tärkeydestä — ei niinkään somehuutelijoiden mielipide.

Reilua kohtelua

Jos työkuorma on liian suuri tai työ muuttuu liian vaikeasti hallittavaksi, on uhkana työntekijän loppuun palaminen. Sen yksi oire on, että työstä katoaa merkityksellisyyden tunne.

Päätöksenteon oikeudenmukaisuudella on suuri vaikutus siihen, koetaanko työ merkitykselliseksi.

— Sitä nakertaa kokemus, että tuo porukka sai bonuksia, vaikka vain löysäili, ja johtajan sukulaispoika pääsi pomoksi, vaikkei osaa mitään. Tällaiset tapaukset vetävät mattoa merkityksellisyyden alta, Elovainio toteaa.

Elovainion mukaan työntekijöiden ja johtajien välillä vallitsee sanaton sopimus, jonka pohjalta odotetaan, että kumpikin kohtelee toisiaan reilusti.

— Jos johto loukkaa tuota sopimusta, työntekijät kokevat, ettei heillä ole merkitystä, ja koko hommasta menee mieli. Johtajat voivat pilata työilmapiirin hyvin yksinkertaisilla asioilla.

Sen sijaan kuuntelemalla, kysymällä ja tiedottamalla voi saada vaikeitakin asioita läpi. Tärkeintä on, että työntekijät tulevat kuulluksi, Elovainio pohtii. Silti hämmästyttävän yleistä on, että yhä vain sanellaan.

Pysyykö puskuri?

Oikeudenmukaisuuden puute on myös terveysriski, koska se aiheuttaa suurta stressiä. Se kuormittaa kahta kautta: hävittämällä sekä tunteen työn hallinnasta että arvostuksesta.

2000-luvun alussa Elovainio kiersi sairaanhoitopiireissä näyttämässä tuloksia siitä, miten koettu oikeudenmukaisuus vaikuttaa sairauspoissaoloihin. Olonsa oikeudenmukaisiksi kokevissa yksiköissä oli sairauspoissaoloja 30 prosenttia vähemmän kuin niissä, jotka kokivat epäoikeudenmukaisuutta.

Nykyinen hoitajapula on Elovainion mukaan merkki tyytymättömyydestä työhön. Edes palkkojen nosto ei ole katkaissut pakoa alalta. Työn rasittavuus on kasvanut ja samalla työntekijät eivät ole enää valmiita raatamaan yhtä paljon kuin aiemmin.

— Korona varmasti vaikutti paljon. Hoitajat venyivät, mutta työnantaja olisi monessa tapauksessa voinut hoitaa asian paremmin. Teki mieli aamun lehdestä uutisia lukiessa huudella, että ei noin, Elovainio hymähtää.

Ihminen kestää aika pitkälle kuormaa, jos on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten ja milloin työn tekee. Mutta sekin puskuri loppuu aikanaan. Silloin työstä alkaa hävitä tunne, että se on järkevää hommaa.

Ennenkin uuvuttiin

Maatalousyhteiskunnassa arkea rytmitti luonto, modernissa yhteiskunnassa kello. Mona Mannevuon mukaan työuupumus on teollisen yhteiskunnan tuote.

— Mitä enemmän kehitys kehittyy, sitä enemmän uupumus lisääntyy.

Uupuminen ei silti ole nykyajan ilmiö. Se on ollut vakiohuolenaiheena jo yli sata vuotta.

— 1800-luvun työläiset väsyivät. Liikemiehet ja Britannian yläluokan naiset taas kärsivät neurasteniasta, joka oireiltaan muistutti työuupumusta, Mannevuo kertoo.

Mikä ylhäisörouvia uuvutti?

— Palvelijoiden valvominen, sosiaalisten suhteiden ja kulissien ylläpito sekä moraalin vahtiminen kävivät kyllä työstä.

Julma kuvio

Työnteosta tuli ihmisarvon mitta vähitellen. Ensin työ alettiin nähdä moraalisena ja kristillisenä velvollisuutena. Sitten se liitettiin yhteiskuntaan ja kunnon kansalaisuuteen.

— Tämä näkyy yhä työllisyyspolitiikassa ja hallitusohjelmassa. Siinä on henki, että työtön ei anna yhteiskunnalle omaa panostaan. Ajatus ei toimi, kun töitä ei ole tarjolla kaikille, Mannevuo pohtii.

Nykypäivän tilanne on Mannevuon mukaan absurdi:

— Toisilla on niin paljon töitä, että he ovat uupuneita. Toisilla taas ei ole lainkaan töitä, vaikka he haluaisivat. Se on aika julma kuvio.

Sotien jälkeen työllistämisessä vallitsi lapiolinja. Jokaiselle pyrittiin järjestämään työ, jota voi mahdollisista vaivoista huolimatta tehdä. Sairasvakuutusjärjestelmä oli vasta kehittymässä. Joutilaisuuden pelättiin aiheuttavan juurettomuutta, syrjäytymistä ja huonoille teille joutumista. Työn ajateltiin tarjoavan kuulumisen yhteisöön ja paikan maailmassa.

— Työn mielekkyyttä enemmän pohdittiin sitä, että kaikki löytäisivät paikkansa. Uskottiin myös vilpittömästi, että jokaiselle sellainen löytyisi, Mannevuo sanoo.

Erona nykypäivään on se, että tuolloin koulutus ei ollut yhtä keskeistä. Nykyään lähes kaikkiin töihin tarvitaan vähintään lupia, taitoja — ja koulutusta.

Moderni kiire

Joutilaisuuden vihaaminen on osa edistysuskoa, jonka mukaan sivistyneillä, moderneilla ihmisillä on kiire. On epäilyttävää, jos joku ei pyri mihinkään.

— Kaikki kertovat koko ajan, kuinka paljon tekevät töitä ja kuinka paljon heillä on jotain meneillään. Vain kesälomalla saa hyvällä omallatunnolla rentoutua ja sekin on sopivaa vain, jos on ensin painettu koko vuosi töitä, Mannevuo sanoo.

1960-luvulla Mielenterveys-lehdessä julkaistiin juttu, jossa oltiin huolissaan lisääntyvän vapaa-ajan riskeistä. Automatisoinnin takia työtä oli vähemmän, ja sen uskottiin koituvan ihmisille turmioksi. Keskustelua lyhyemmästä työviikosta käytiin jo silloin, turhaan.

— En usko, että tekoälykään johtaa suurtyöttömyyteen tai työajan lyhentymiseen. Teknologinen kehitys ei ole vapauttanut ihmisiä, vaan kasvanut digitaalinen vuorovaikutus ja uudet alustat ovat vain lisänneet kuormitusta.

Parikymmentä vuotta sitten tuskin kukaan olisi voinut kuvitella jonkun elättävän itsensä somevaikuttajana. Ja nyt somevaikuttajatkin uupuvat työssään, osoittavat tutkimukset.

Identiteetti uusiksi

Joutilaisuus on sosiaalisesti sallittua pitkän työuran päätteeksi. Silti eläkkeelle jääminen on monelle vaikea paikka, koska silloin täytyy määritellä itsensä uudelleen. Sitä helpottaa, jos kuuluu työporukan lisäksi johonkin muuhun yhteisöön.

Myös työttömät tarvitsisivat yhteisöllisyyden, onnistumisen ja pystyvyyden kokemuksia. Jos omalta alalta ei enää löydy työtä, edessä voi olla alanvaihto. Se on monesti vaikeaa, etenkin, jos se ei ole oma valinta eikä mieluista itselle.

— Identiteetin vaihto on hankala prosessi. Sosiaaliset suhteet katkeavat ja käsitys itsestä osaavana ja pärjäävänä ihmisenä voi mennä. Tukiverkosto on hyvin tärkeä, Elovainio painottaa.

Kun paperitehtaita suljettiin, paperimiehille ehdotettiin kouluttautumista hoiva-alalle. Harva tähän ryhtyi, eikä se tutkijaa ihmetytä:

— Sukupuoliroolit ja ammatti-identiteetti vaikuttavat valintoihin, ja nuo alat ovat kaukana toisistaan. Yleensä ihmiset alun alkaenkin hakeutuvat aloille, jotka sopivat heidän persoonalleen.

Aikuiskoulutuksen kiristämistä Elovainio pitää huonona ideana. Siinä menetetään hyvä ja edullinen tapa tukea alanvaihtoa ja työelämän rakenteellisten ongelmien ratkaisua.

Ei epävarmuudelle

Mediassa puhutaan paljon työn merkityksellisyydestä ja itsensä toteuttamisesta. Elovainio ei ole varma, onko niiden tavoittelu lisääntynyt — pikemminkin tuntuu, että nykyiset opiskelijat ovat turvallisuushakuisempia kuin parikymmentä vuotta sitten.

— Tulevaisuuden epävarmuus ruokkii varman päälle pelaamista.

Tarvitsemme vähintään illuusion siitä, että ohjaamme omaa elämäämme haluamaamme suuntaan, Elovainio sanoo. Pitkään jatkuvana epävarmuus on haitallista terveydelle.

— Ei pitäisi vain nostaa käsiä pystyyn ja hyväksyä epävarmuuden lisääntymistä jonakin luonnonlakina. Ei anneta työelämän muuttua sellaiseksi, se ei ole kenellekään hyväksi. 

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.