Kolumni on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2023.
Työpäivä on taas takana ja olen tuottanut yhteiskunnalle 13,2 yksikköä terveyttä!
Tätä lukua joku laskee työkseen yhtenä niistä monista suoritemerkinnöistä, joita yliopistosairaalan toimijoiden tulee kirjata ylös palvelunsaajien kohdalla. En kuitenkaan tiedä, pitäisikö työajan ulkopuolella pyöräillessäni keksimäni vastaus potilaan ongelmaan ottaa mukaan suoritteisiin, jonka mukaan tuotettua arvoa lasketaan. Onneksi en joudu vertaamaan, kuinka yhden rintasyöpäsuvun geenivirheen löytäminen suhteutuu esimerkiksi viime viikolla pitämäni luennon tuomaan arvonlisään.
Opettajaystäväni mietiskeli taannoin, paljonkohan lukutaito maksaa vapailla markkinoilla? Olisiko se samaa luokkaa kuin se ilo, jota kaksikymmentä nuorta saa kymmenen vuoden bändikoulusta?
Nämä absurdeilta kuulostavat työelämässä eteen tulevat mittayksiköt ovat mielestäni — no, absurdeja. Samaan aikaan tiedän, että nykysysteemissämme lähes ainoa keino arvioida jonkun asian vaikutusta on sen taloudellinen kustannus tai tuotto, minkä vuoksi hyvin suuri osa toiminnoista väännetään ihan väkisin euromääräisiksi. Ja jalostetaan tärkeiksi esiteltäviksi raporteiksi, tilastoiksi, kehitykseksi.
Rahan käyttäminen mittarina tuntuu silti joskus siltä, että olemme saaneet tehtäväksi määritellä millimetrimitan avulla ovatko banaanit parempia kuin appelsiinit, koska meillä on käytössämme vain tietty määrä millimetrejä tälle vuodelle.
Saamme paljon sitä mikä on halpaa
Olen hiukan huolissani siitä, että toiminnan mittaaminen euroissa tai suoritteissa osuu vielä omaan nilkkaamme. Vanha sanonta kun kertoo, että ”sitä saat, mitä mittaat”. Halvalla on vaikea tuottaa hyvää, mutta jos hyvyyttä ei edes mitata, — tai laskemme linnun- ja kuorolaulun arvoa rahassa — tapahtuu kaksi asiaa: a) saamme paljon sitä halpaa ja b) pakotamme Excel-henkilöstöparkamme kyselemään aivan absurdeja asioita.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan ajatella, että monipuoliset ja kuvailevat alat, siis humanistiset, enemmän arvoihin kuin numeroihin perustuvat tieteet mittaavat jotain todella vaikeaa ja arvokasta.
J. Karjalainen muuten sanoo näin: ”Älykkyyden korkein muoto on fiilis!”
Kirjoittaja on perinnöllisyyslääketieteen erikoislääkäri ja kantasolubiologian dosentti Helsingin yliopistossa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.