Vedenalaisissa museoissa pääsee tutustumaan satoja vuosia vanhoihin hylkyihin

28.8.2020
Satunnainen sukeltaja voisi luulla sotalaivaa mattolaituriksi, mutta tutkija osaa kertoa tarinan puukappaleen ympärille. Porkkalanniemen ympäristö on meriarkeologeille aarreaitta.

Merellä on mitä kaunein kesäpäivä, aurinko kimmeltää laineilla ja leppeä tuuli puhaltaa. Se ei kerro mitään sukellusolosuhteista. Pinnan alla on pimeää, kylmää ja voimakkaita virtauksia.

Olemme Träskön edustalla Porkkalassa. Kymmenen metriä alapuolellamme lepää Tykkikylkihylky, josta Suomen meriarkeologisen seuran jäsenet aikovat ottaa näytteen ajoitusta varten. Testattavana on uudenlainen pora, joka vahingoittaa hylkyä vähemmän kuin vanhemmat menetelmät.

Kukaan ei tunne Tykkikyljen tarinaa. Sen arvellaan olevan sotalaiva 1700-luvulta, mutta tiedossa ei ole, mistä se oli tulossa ja mihin menossa.

— Ajoitusnäyte on ensimmäinen askel. Sitten hylyn historiaa voi alkaa selvittää, meriarkeologian apulaisprofessori Kristin Ilves kertoo.

Työ vaatii kärsivällisyyttä: turvallisuus menee aina nopeuden edelle. Tuuli ja virtaukset voivat estää työt. Ilves aloitti arkeologinuransa maalla. Kesti tovin tottua siihen, miten paljon enemmän kaikkeen menee aikaa veden alla.

— Merellä suuri osa ajasta kuluu odotteluun. Hyviä suunnitelmia voi tehdä, mutta sitten aina tapahtuu jotain, hän sanoo ja avaa kajuutassa läppärin.

Lausunto osuu suoraan maaliin tälläkin retkellä.

Porkkalan aarreaitta

Porkkalanniemi on aina ollut vesiliikenteen solmukohdassa. Sen ympäristöön on vuosisatojen saatossa haaksirikkoutunut kymmeniä aluksia.

Nykyään alue on harrastesukeltajien ja tutkijoiden aarreaitta. Kaksi vuotta sitten perustetussa Porkkalan hylkypuistossa on neljä opastein ja ankkuripoijuin merkittyä kohdetta. Tarkoitus on tuoda puiston piiriin vähitellen yhä useampia aluksia.

Meriarkeologeille Suomen aluevedet ovat täynnä tutkittavaa. Itämeressä on runsaasti hyväkuntoisia hylkyjä, koska niitä tuhoava laivamato ei viihdy viileässä ja vähäsuolaisessa vedessä. Tosin vielä ei tiedetä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa asiaan. Eteläiselle Itämerelle laivamato on jo levinnyt.

Into edistää työtä

Porkkalan hylkypuisto on hyvä esimerkki kansalaistieteestä, jossa harrastajat ovat korvaamaton apu tutkijoille. Harrastajat antavat tutkijoiden käyttöön aluksensa, varusteensa ja työvoimansa. Ilman heitä meriarkeologien olisi vaikea saada yhtä paljon aineistoa.

Harrastajia ja tutkijoita yhdistää sama intohimo.

— Tärkeintä minulle on tunne, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat todella kiinnostuneita siitä, mitä teen, sanoo Ilves.

Ilves uskoo, että kun arkeologit kertovat työstään yleisölle eivätkä vain kollegoilleen, se lisää kulttuuriperinnön arvostusta ja yleistä kiinnostusta historiaan.

Väärässä paikassa

Tänään sukellusretkellä ei mikään mene kuin Strömsössä, vaikka sen niminen saari todella sijaitsee lähellä Porkkalaa.

Ensimmäisenä veteen sukeltavat Suomen meriarkeologisen seuran jäsenet Topi Sellman ja Vesa McDermott. He ovat pitkään poissa, mutta palaavat tyhjin käsin. Hylkyä ei löytynyt.

— Tämä on aika tyypillistä. Vaikka tietää, että hylky on siellä, sitä ei vain löydä, koska näkyvyys on niin heikko, kertoo seuran jäsen, biologian opiskelija Eero Saarinen.

Hylkyjen koordinaatit ovat tiedossa, mutta harvalla on vielä laitteita, jotka näyttäisivät niitä pinnan alla. Hylkyjä etsitään kompassin avulla. Nyt käy myös ilmi, että hylylle kiinnitetty ankkurointipoiju on siirtynyt. Miehet etsivät väärästä paikasta.

Murphy jäniksenä

Eero Saarinen on seuran nuorimpia jäseniä. Hän oli jo lapsena isänsä mukana etsimässä aarrelaivoja. Innostus palasi myöhemmin uudelleen. Hylkyjen tutkiminen sopii myös biologille, Saarinen tuumii.

— Hylky on riutta, Suomessakin. Siellä on paljon elämää: esimerkiksi kaloja ja simpukoita.

Saarinen aloittaa syksyllä opinnot mikrobiologian maisteriohjelmassa. Hylkyjen mikrobeissa voisi jatkossa olla kiinnostavaa tutkittavaa.

Seuraavaksi onneaan koettavat Saarinen ja meriarkeologisen seuran puheenjohtaja Markku Luoto. Tällä kertaa hylky löytyy ja paineilmalla toimiva pora saadaan kiinnitettyä siihen. Tarkoitus on porata tammisesta kannatinpalkista 12 millimetriä leveä näyteputkilo, josta voidaan nähdä vuosirenkaat.

Hetken aikaa kaikki sujuu hyvin, mutta sitten paineilmaletku irtoaa porasta ja nousee pintaan. Niin myös Luoto ja Saarinen.

— Nyt on Murphy mukana, Luoto noituu.

Laiva vai laituri?

Luoto työskentelee it-alalla ja harrastaa meriarkeologiaa vapaa-ajallaan. 1990-luvulla hän opiskeli tietojenkäsittelytieteen sivuaineena merihistoriaa. Siitä jäi pysyvä innostus alaan. Myös Luodon pojat sukeltavat.

Tutkijoilla on paljon annettavaa harrastesukeltajille, Luoto muistuttaa. Moni sukeltaja on ihmetellyt hylkyjä itsekseen ja haluaa ymmärtää näkemäänsä.

— Kokematon sukeltaja voi luulla sotalaivaa mattolaituriksi. Meriarkeologi osaa kertoa tarinan puukappaleen ympärille, Luoto selittää.

Sukeltajia motivoi halu olla hyödyksi ja kokea, että oma sukellusretki vaikuttaa tieteelliseen tutkimukseen.

Turvalliset puistot

Opasteilla varustettuja sukelluspuistoja on erityyppisissä kohteissa. Tärkein kriteeri on sukeltajien turvallisuus. Hyvässä hylkypuistoissa on kohteita sekä aloittelevalle että kokeneemmalle sukeltajalle.

Itämeren ensimmäinen sukelluspuisto Kronprins Gustaf Adolf -hylyllä Helsingin edustalla avattiin vuonna 2000. 

— Kun poikani alkoivat sukeltaa, kävimme Kronprins Gustav Adolfin hylkypuistossa. Se oli mahtava kokemus. Siitä syntyi idea, että miksei tehtäisi lisää hylkypuistoja, Luoto kertoo.

Porkkala-projekti alkoi vuonna 2018. Hylyille hankittiin poijuja ja opasteita. Tavoitteena on, että joka vuosi kyltitetään pari uutta hylkyä alueella. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt hylkyjen ajoittamiseen 35 000 euron rahoituksen.

— Sukeltajat arvostavat hylkyjä enemmän, kun niistä pidetään huolta. Heti kun jokin julistetaan museoksi, matkamuistojen ottaminen loppuu. Kun laitetaan poiju ankkuroitumista varten, ei ankkuroiduta hylkyyn, mikä on repinyt niitä hajalle, Luoto kuvaa.

 

Kaira säästää

Tutkijat ottavat hylyistä dendrokronologisia näytteitä vuosirengasajoitusta varten. Näytteen vuosirenkaita verrataan mallikäyriin ja yritetään selvittää, milloin puu on kasvanut. Näin on mahdollista ajoittaa hylyn ikä.

Toistaiseksi näytteet on otettu sahalla. Työ on rankkaa, koska pinnan alla ei ole omaa painoa vastuksena.

Meriarkeologinen seura on kehittänyt näytteenottoon uudenlaisia työkaluja. Jos näyte otettaisiin kairaamalla, se säästäisi sekä hylkyjä että käsivoimia.

— Porkkalan hylkypuisto on museo. Jotta vierailijan kokemus säilyy hyvänä, tarvitaan vähemmän tuhoavia näytteenottomenetelmiä, Luoto sanoo.

Työkalujen kehittäminen on vaatinut monia vaiheita. Viime vuonna käytössä ollut pora toimi, mutta sen käyttö oli liian hidasta. Tavoitteena on, että puolen tunnin työllä saisi yhden näytteen.

Luoto kokeili kuormaliinaa ja askelpuristinta. Kitka keitti poratessa syntyvän sahanpurun selluksi, joka tukki poran.

Tarvittiin pystyporakone. Kaupasta haettiin pienin mahdollinen ja sukeltajat tuunasivat sen vedenalaiseen näytteenottoon sopivaksi.

Teippi pelastaa

Edellisellä viikolla poran uusin versio oli koekäytössä Suomenlinnassa. Kaikki meni hienosti, mutta tänään on toisin.

Sellman ja McDermott palaavat poraamaan, mutta pora jää jumiin. Ilmanpainetta syöttävän matalapainekompressorin letku sulaa ja palohälytin ulvoo. Luoto korjaa letkun ilmastointeipillä, nippusiteillä ja hanskalla.

— Ei uskoisikaan, miten tärkeitä työkaluja ilmastointiteippi ja nippusiteet ovat meriarkeologiassa, Luoto naureskelee.

Virtaukset vievät työkalujen nostosäkin ja vedenalaista kuvaa ottavan ROV-kameran. Saarinen pelastaa ne uimalla.

Sellmanilta ja McDermottilta alkaa ilma käydä vähiin. He palaavat veneeseen huilaamaan. Lopulta Luoto sukeltaa irrottamaan poran yksin. Nyt näyte on vihdoin pinnalla. Mutta — se on juuttunut poran sisään.

— Tämän irrottamiseen tarvitaan hydraulinen puristin, Luoto toteaa.

Itse pora toimi mainiosti ja saatu näyte on pisin tähän mennessä. Ongelmista saatiin hyödyllistä oppia seuraavaa kertaa varten, ja poran kehittämistä jatketaan.

— Jos tämä olisi ihan helppoa, se olisi tylsää, ainakin minusta, Eero Saarinen vakuuttaa.

Kyse on meistä

Onko meriarkeologia pääosin sukeltamista? Ei suinkaan, pinnan alta päästään takaisin ihmisyhteisöihin. Meriarkeologia tutkii muun muassa ihmisten suhdetta veteen: mereen, järviin ja jokiin.

Maan kohoamisen takia tutkimuskohteet ovat usein kuivalla maalla, kuten viikinkiaikaiset satamat ja rantautumispaikat, joita Ilves tutki väitöstyössään. Vedenalaiset seikkailut leimaavat alaa, mutta antavat siitä liian kapean kuvan, meriarkeologi pohtii. Parhaillaan Ilves tutkii saaristolaisten identiteettiä myöhäisellä rautakaudella.

Hylyt ovat lähdeaineistoa, joka kertoo ihmiskunnan historiasta. Niiden parissa herää paljon kysymyksiä. Mistä innovaatiot tulivat, mistä puut ja naulat tulivat? Mitä kuljetettiin, mistä ja minne?

Entä mitä laivojen majoitusolot kertovat yhteiskunnasta ja sen arvojärjestyksestä? Miten verotus toimi, oliko salakuljetusta?

— Kyse ei ole laivoista vaan meistä ihmisistä, Ilves sanoo.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2020.

Saako hylkyä lähestyä?

Museoviraston kolmen meriarkeologin ryhmä tekee tarkastussukelluksia eli käy tarkastamassa kohteita, joista sukeltajat, kalastajat ja kartoittajat ilmoittavat.

Arkeologi Minna Koivikko väitteli Helsingin yliopistossa 2017, Suomen ensimmäisenä meriarkeologiasta valmistuneena tohtorina. Hän tutki Suomenlinnan merialueen vanhoja aluksia ja niiden kierrätystä ja hyötykäyttöä.

Hylkyjen luokse saa sukeltaa katsomaan vaan ei kajoamaan. Suomalaiset sukeltajat muistavat periaatteen yleensä hyvin, tutkija tuumii.

— Hylyt ovat vedenalaisia museoita, joissa voi vierailla koska vain, Koivikko muistuttaa.

Osalle hylyistä on kuitenkin perustettu suojelualue, jonne saa mennä vain tutkimusluvan kanssa. Niitä säästellään tuleville tutkijoille.

Arkeologi Minna Koivikko sukeltaa Suomenlinnassa inventoimassa kulttuurimaisemaa.

Kuva: Petri Puromies

Kolmiulotteiset hylyt

Aiemmin hylyt dokumentoitiin kuvaamalla, piirtämällä ja mittaamalla. Nyt 3d-mallinnus korvaa aiemmat menetelmät.

— Harrastajat aloittivat 3d-mallien tekemisen ja me innostuimme siitä. Pyysimme heitä opettamaan mallinnuksen tekemistä. Sen jälkeen olen käynyt kursseilla ulkomailla ja olemme järjestäneet aiheesta koulutusta, joka on avointa myös harrastajille, Museoviraston arkeologi Minna Koivikko kertoo.

Ilman mallinnusta pohjaan hajonneita ja mudan peittämiä hylkyjä on vaikea hahmottaa. Kokonaisuuden näkeminen on tärkeää. Hieman epätarkkakin mallinnus auttaa. Sen valmistamiseen riittää action-kamera, jolla kohdetta videoidaan ristiin rastiin pinnan alla noin tunnin ajan. Sitten aineistosta tehdään tietokoneella kolmiulotteinen malli.

— Tieto liikkuu molempiin suuntiin tutkijoiden ja harrastajien välillä. Ei ole kahden kerroksen väkeä, kaikilla on sama kiinnostus aiheeseen, Koivikko iloitsee.

Porkkalan hylkypuiston hylyistä tehtyjä 3d-malleja voi ihailla wreckpark.eu-sivulla.

Kaistale Tykkikylki-aluksen 3d-mallinnusta.

Kuva: Topi Sellman

 

Apulaisprofessori Kristin Ilves

Kristin Ilves

Apulaisprofessori