Yksi tämän päivän kuumimmista keskusteluista koskee metsiä ja niiden käyttöä. Monet tahot näkevät metsän vain resurssina, josta puuta voi hakata sellukattilan kitaan alati kiihtyvällä tahdilla. Heikompi ääni muistuttaa tehometsätalouden seurauksista, esimerkiksi vanhojen metsien katoamisesta ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja hakkuiden lisääntyminen eivät nekään sovi samaan yhtälöön.
Metsä meidän jälkeemme -teoksessa metsää lähestytään ympäristönäkökulmasta. Yli kahdenkymmenen luvun verran pohditaan, mitä meidän valintamme ja toimemme tekevät metsälle sekä siellä asuville eliöille. Vastaukset ovat karuja. Avohakkuisiin perustuva metsätalous jättää jälkeensä muun muassa pilattuja vesistöjä, uhanalaisuuteen liukuneita lajeja ja pitkäksi aikaa — ellei lopullisesti — kadotettuja riistamaita ja maisemia.
Teksti on elämys
Tekijät esittelevät onneksi myös vaihtoehtoja. Yksi sellainen on niin sanottu jatkuva kasvatus, jossa metsää ei koskaan hakata paljaaksi. Kirjaan haastateltujen asiantuntijoiden mukaan menetelmä voi tuottaa avohakkuuseen verrattuna jopa enemmän. Luonnon monimuotoisuuden suhteenkin jatkuva kasvatus on tasaikäismetsätaloutta parempi vaihtoehto. Siitä hyötyvät esimerkiksi mustikka ja luontokiistojen klassikkoeläin, liito-orava.
Teos on huikean hienosti koostettu. Teksti on vetävää ja elämyksellistä kuin hyvässä romaanissa. Kärryillä pysyminenkin on helppoa, sillä alikasvokset, EU-asetukset ja hiilinielut on selitetty niin, että jokainen ymmärtää. Rautalankaa ei silti väännetä.
Anssi Jokirannan runsas valokuvakuvitus on tummanpuhuvaa, ehkä painoteknisistäkin syistä. Synkkyys on linjassa sisällön lohduttomuuden kanssa, mutta joihinkin kuviin jäin kaipaamaan heleämmin loistavia värejä.
Kirja-arvio on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2019.