Koronakevään aikana ostoskeskuksissa ja ravintoloissa oli hiljaista, mutta puutarhamyymälöissä kävi vilske. Tv-uutiset raportoivat taimien loppuvan kesken. Kun muut aktiviteetit olivat vähissä, suomalaiset tunsivat kasvun ihmeen kutsun.
Virus toi puutarha-alalle ennennäkemättömän kaupallisen sysäyksen. Ulkona sentään sai liikkua koronakeväänkin aikana, ja mullassa möyriminen soi lohtua vaikeana aikana, kun ystävien ja omaisten tapaaminen oli pannassa. Myös pääkaupunkiseudulla hoidetaan innokkaasti pihoja ja palstoja — Helsinki ei ole ainakaan vielä kivierämaa.
Asiantuntijoiden mukaan viljelyinnostus on ollut nousussa jo pidempään, samoin siirtolapuutarhamökkien ja –tonttien siirtyminen nuoremmalle polvelle.
Jonkinlainen merkkipaalu saattoi olla Suomen tiettävästi ensimmäisen yhteisöllisen sissiviljelmän perustaminen vuonna 2009. Tuolloin ympäristöjärjestö Dodo kokeili hyötykasvien viljelyä Helsingissä. Sissiviljely viittaa yleensä syötävien kasvien luvattomaan kasvattamiseen joutomaalla.
Hyvää ruokaa
Puutarhanhoitoa on takavuosina pidetty etenkin ikääntyvien ja maalla asuvien harrastuksena. Viimeistään sissiviljely toi mukaan uuden näkökulman, nuorten kaupunkilaisten yhteiskunnallisen aktivismin.
— Sissiviljelyn taustalla oli halu ottaa kaupunkitilaa haltuun. Samanlaista ajattelua on nähtävissä myös pihakirpputoreissa ja ravintolapäivissä, yliopistonlehtori Leena Lindén Helsingin yliopiston maataloustieteiden osastolta kuvaa.
Myös huoli ympäristöstä ja ilmastonmuutoksesta innosti nuoria viljelijöitä. Lähiruoka-ajattelukin alkoi nousta samaan aikaan.
— Globaalit ruokajärjestelmät ovat monimutkaisia. Välikäsiä on paljon ja ruoantuotanto ja kuljetus voivat olla ympäristön kannalta ongelmallisia. Kun ruoan kasvattaa itse, pystyy todellakin vaikuttamaan siihen, mitä ja millaista ruokaa syö, Lindénin kollega, yliopisto-opettaja Johanna Kolehmainen sanoo.
Kaupunki kiittää
Ajatus viljelystä joutomailla saapui Suomeen Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta. Sissiviljelyn rinnalla käytetty termi guerilla gardening taas on lähtöisin Etelä-Amerikan slummeista ja köyhien ihmisten luvattomista viljelmistä.
Nykyään ei enää oikeastaan voi puhua sissiviljelystä, sillä joutomaille nousseet kasvimaat ja viljelylaatikot ovat yleisesti hyväksyttyjä.
— Kaupungit ovat suhtautuneet yhteisölliseen kaupunkiviljelyyn oikein myönteisesti. Ne ovat antaneet lupia, järjestäneet jätepisteitä ja kastelumahdollisuuksia. Kaupungeillehan tällainen asukkaiden omatoimisuus on halpaa viheralueiden hoitoa, Lindén huomauttaa.
Vuonna 2014 Helsinki laati jopa Viljellään kaupungissa -oppaan.
Omenapuun riski
Itsekin yhteisöllistä kaupunkiviljelyä harrastava tutkija Kolehmainen vahvistaa arkituntuman: palstoilla ja kasvimailla on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana sukupolvenvaihdos. Nyt maata kääntävät ja muokkaavat eläkeläisten lisäksi nuoret aikuiset. Eivätkä heistä suinkaan kaikki miellä viljellessään olevansa yhteiskunnallisia aktivisteja.
Kaupunkiviljelyn valtavirtaistumisen saattoi huomata kesällä 2020 Helsingin historiallisessa keskustassa. Esimerkiksi Senaatintorin jättiterassilla aluetta oli rajattu viljelylaatikoin, joissa kasvoi rinnan koriste- ja hyötykasveja.
Kaupunkien puistoihinkin on enenevässä määrin istutettu hedelmäpuita ja marjapensaita. Lindénin mukaan vielä 2000-luvun alussa Viikin Maaherranpuistoa suunnitellessa omenapuut eivät kaupungille kelvanneet. Satoa korjaavat ihmisethän olisivat vain repineet ja sotkeneet istutuksia!
Huolto ja huvi
Hyötykasvien suosio on 2000-luvun ilmiö. 1990-luvulla puutarhanhoito keskittyi Leena Lindénin mukaan nykyistä selvästi enemmän koristekasveihin. Hyötykasvit loistivat poissaolollaan puutarhalehtien sivuilla.
— Tuolloin palstaviljelijät olivat oma hieman omalaatuinen porukkansa. Muistan 1990-luvulta pro gradu -työn, joka painotti palstaviljelyn ja tavallisten suomalaisten viljelytaidon merkitystä kriisiaikoja silmällä pitäen. Viljeleminen oli osa huoltovarmuutta, Lindén kertoo.
Sissiviljelystä alkunsa saanut liike on sittemmin jättänyt jälkensä kaupunkikuvaan. Helsinki on nyt monin paikoin vehmaampi, viihtyisämpi ja lajistoltaan rikkaampi kuin ennen.
Palstoille ja parvekkeille
Lindénin ja Kolehmaisen mielestä kaupungit ottavat nykyisin viljelyn huomioon kaupunkisuunnittelussa. Mutta miten uuden rakentaminen ja kaupungin tiivistyminen sopivat yhteen viljelyn kanssa?
— On totta, että siinä on ristiriidan siemen. Ehkä vastaisuudessa viljelijät siirtyvät uudenlaisiin paikkoihin. Onhan jo nyt jonkin verran esimerkiksi kattoviljelmiä, Kolehmainen tuumii.
Miksei myös ammattimainen viljely esimerkiksi vanhoissa teollisuushalleissa voisi joskus yleistyä kaupungeissa, tutkija arvioi.
Amatööripuutarhurit joka tapauksessa saavat harrastuksestaan — tai elämäntavastaan — ainakin hyvää mieltä, onnistumisen ja oppimisen iloa ja tarpeellista välimatkaa arjen stressaavuuteen. Sato ei ole ainoa syy vetää saappaita jalkaan ja tarttua lapioon. Niinkään rouheat välineet eivät aina ole tarpeen: hyötykasvien viljely yleistyy myös kerrostalojen parvekkeilla.
Mielen hoivaa
Suomalaisen kotipuutarhan alkuvaiheita taidehistorian alan väitöskirjassaan tutkineen Julia Donnerin mukaan nykypäivän puhe puutarhanhoidon hyvinvointivaikutuksista kuulostaa kovin tutulta. Hän työskentelee puutarhastaankin tunnetun Aino ja Jean Sibeliuksen kotimuseo Ainolan johtajana.
— Kasvien kasvattaminen ja hoitaminen nähtiin jo 1900-luvun alussa vastapainona aina vain kiihtyvälle elämän tahdille ja kaupungistumisen vaaroille. Puutarha oli myös mielisairaaloissa yksi hoitokeino. Potilaat pääsivät lepuuttamaan hermojaan puutarhanhoidon lomassa.
Donner kuvailee, miten puutarhanhoidosta innostuneet naiset kertovat kirjeenvaihdossaan kasvun ihmeestä ja sadonkorjuun luomasta mielihyvästä viime vuosisadan alussa.
— Noihin kirjoituksiin on helppo samaistua vieläkin. Maan muokkaamisessa on aina vain jotain ihanaa. On rentouttavaa ja puhdistavaa, kun puutarhan työt toistuvat ja alkavat aina alusta vuoden kierron mukaan.
Puutarhuri on kevät keväältä aina vähän viisaampi, Donner uskoo.
Leena Lindén on samoilla linjoilla:
— Oma puutarha tai palsta on kuin pala paratiisia maan päällä.
Puutarha kansien välissä
Pimeä vuodenaika ja routiva maa eivät päästä tositoimiin pihalla ja palstalla, mutta hyvät puutarhakirjat torjuvat mullan ikävää.
Puutarhaneuvoja Elisabeth Koch suunnitteli Helsinkiin siirtolapuutarhoja ja pihoja, joista tunnetuimmat ovat Puu-Käpylässä, Olympiakylässä, Torkkelinmäellä ja Vallilassa.
Elisabet Koch
Oma puutarha
WSOY, 1942
Kasvitieteen professori Jouko Rikkinen Helsingin yliopistosta on kirjoittanut tieteellisten julkaisujen ohella viehättäviä puutarha-aiheisia teoksia.
Jouko Rikkinen
Värien puutarha
Otava, 2007
Helsingin yliopistossa 2017 väitellyt kasviarkeologi Teija Alanko tuntee suomalaisten puutarhojen varhaisimmat vaiheet. Hänen haastattelunsa on Yliopisto-lehden verkkosivulla otsikolla Aarteenetsijä puutarhassa.
Teija Alanko
Malva ja mulperi.
Poimintoja entisajan puutarhoista
SKS, 2018
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2020.