Tietokoneen näytöllä linnunlaulu muistuttaa pörssikurssia tai sydänsähkökäyrää. Spektrogrammi muuttaa äänen kuvaksi, josta voi seurata laulun korkeutta ja nopeutta. Erot on helpompi huomata kuin vain kuuntelemalla.
— Me ihmiset olemme visuaalisempia eläimiä kuin linnut, toteaa satakielitutkija Abel Souriau.
Souriau perkaa satakielen laulua Luonnontieteellisen museon arkistonäytteistä. Niiden pariin hän päätyi oikeastaan sattumalta. Hän tapasi tuttavansa karonkassa suomalaistutkijan, joka vinkkasi, että Helsingissä on hyvä kokoelma satakielten laulunauhoituksia.
Ranskalainen Souriau tekee väitöskirjaa Kaarlen yliopistossa Prahassa kahden satakielilajin vuorovaikutuksesta ja laulujen maantieteellisestä vaihtelusta. Hän on äänittänyt ja tarkkaillut satakieliä ja etelänsatakieliä etenkin Puolassa. Lisäksi hän on tutkinut venäläisiä arkistonäytteitä.
Vinkki jäi mieleen: Souriau haki Luonnontieteelliseen museoon Erasmus-vaihtoon. Nyt hän analysoi ja tutkii äänityksiä, jotka biologi Jorma Sorjonen teki 1960–90-luvuilla.
Liverrys urkutaiteeksi
300 äänityksestä Souriau hyödyntää väitöstutkimuksessaan vain osaa. Häntä kiinnostavat erityisesti Parikkalan Siikalahdella tehdyt nauhoitukset.
— Niissä on elementtejä, jotka ovat aivan erilaisia kuin Puolassa äänittämissäni laulunäytteissä, Souriau iloitsee.
Hänen toiveissaan on tehdä tänä kesänä äänitysmatka Siikalahdelle tutkimaan, kuuluuko nykyisten lintujen lauluissa yhä sama kaiku kuin Sorjosen tallentamissa esi-isien ääntelyissä.
Jorma Sorjonen on mielissään siitä, että hänen äänityksensä ovat tieteen käytössä. Taidetta ne ovatkin jo palvelleet: Tuomiokirkon urkuri Harri Viitanen on säveltänyt niiden pohjalta teoksen Images d'oiseau pour orgue, Lintukuvia uruille.
Kun Sorjonen jäi 2006 eläkkeelle Joensuun yliopiston kokoelma-amanuenssin tehtävistä, hän lahjoitti äänityksensä Luonnontieteelliselle keskusmuseolle, joka digitoi nauhat.
— Olin rampannut lintujen perässä yötä päivää. 50 vuotta olin kiusannut perhettä sillä, että olen aina poissa. Nykyään linnunlaulu on minulle enää esteettinen nautinto.
Jorma Sorjonen
Lepikosta pajukkoon
Sorjonen innostui satakielistä biologian opiskelijana kuultuaan niitä yölaulajaretkellä Siikalahdella. Hän valitsi äänekkään laulajan yhdeksi lajiksi lintujen akustista kommunikaatiota käsitelleeseen väitöskirjaansa.
Sorjonen alkoi äänittää satakielten laulua 1960-luvun lopulla. Hän kiersi äänitysmatkoilla melkein joka puolella Suomea, missä vain oli satakielille sopivaa lepikkoa tai pajukkoa.
— Nyt en enää tunnistaisi, mistä päin laulu on äänitetty, mutta siihen aikaan, kun kävin äänitysreissuilla, Tammisaaren ja Siikalahden satakielten laulut kuulostivat korvaani aivan erilaisilta, Sorjonen muistelee.
Muna oppii?
Satakielikoiraat oppivat oman alueensa laulutyylin jo poikasina pesässä, ehkä jopa munassa. Ne kuuntelevat tarkasti omaa isäänsä ja naapuripuskissa laulelevia satakielikoiraita.
Talvi taas on nuorten lintujen harjoitteluaikaa. Abel Souriau on päässyt tutustumaan kollegansa Tansaniassa tekemiin äänityksiin satakielten talvehtimisalueilta.
— Ensimmäisenä talvena laulua tuskin tunnistaa satakieleksi. Mutta nuoret linnut oppivat nopeasti: seuraavana kesänä ne kilpailevat jo lähes tasaväkisesti vanhempien lintujen kanssa, vaikka niiden repertuaari onkin vielä kapeampi, mahdollisesti vähäisemmän elämänkokemuksen vuoksi, Souriau kertoo.
Miten murre kehittyy?
Keväällä useimmat koiraat pyrkivät palaamaan samalle seudulle, missä ne itse kuoriutuivat. Naaraat eivät ole yhtä kotipaikkauskollisia. Alueelliset laulutyylit säilyvät, jos tarpeeksi moni koiras palaa. Silloin myös muualta tulleet linnut omaksuvat tyylin. Yhteinen laulu näyttää edistävän pesinnän onnistumista.
Vuosien saatossa laulut kuitenkin kehittyvät ja muuttuvat. Uusi murre voi syntyä nopeasti. Siihen vaikuttaa se, mistä naaraat pitävät ja millaisia kuvioita nuoret linnut omaksuvat.
Toisaalta joskus laulu voi säilyä aivan samanlaisena pitkäänkin. Souriau esittelee lähes kaksi identtistä tallennetta. Toisen hän äänitti Puolasta, toinen on tallennettu yhdeksän vuotta myöhemmin Tansaniasta.
Kurskin laulajat
Suomi on satakielen esiintymisalueen pohjoisreunalla. Sää vaikuttaa siihen, miten paljon satakieliä tänne minäkin vuonna saapuu. Jorma Sorjonen rengasti Siikalahdella 254 poikasta ja vain yksi niistä palasi takaisin. Hän rengasti myös muualta muuttaneita koiraita, ja niiden paluuprosentti oli parempi. Siikalahden laulu säilyi, kun muualta muuttaneet oppivat sen vanhoilta koirailta ja palasivat seuraavina vuosina laulamaan sitä.
Myös ympäristön muuttuminen vaikuttaa lauluun. Jos ympäristö on hälytön ja avoin, lintu voi käyttää myös korkeita taajuuksia, jotka eivät kanna kauas. Kaupunkiympäristössä ja tiheässä metsässä laulun on oltava yksinkertaisempaa ja voimakkaampaa.
1990-luvulla Sorjonen matkusti Venäjälle Kurskiin tutkimaan alueen kuuluisia satakieliä. Hän vertasi äänityksiään Moskovasta löytyneisiin tallenteisiin.
Lauluissa kuului maailmanhistoria. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset polttivat Kurskin tammimetsät. Paloaukioille kasvaneeseen pöpelikköön tulivat pesimään satakielet, jotka niittivät mainetta laulutaidoillaan. 1990-luvulla puut olivat kasvaneet takaisin ja laulutkin muuttuneet yksinkertaisemmiksi.
Rokkia bongareilta
Abel Souriaun mielenkiinnon kohteena on satakielen lisäksi sen sukulaislaji etelänsatakieli, jota ei esiinny Suomessa. Puolasta Mustallemerelle ulottuu vyöhyke, jossa molemmat lajit pesivät ja kilpailevat reviireistä. Etelänsatakieli hallitsee jopa 200 laulun repertuaarin, kun pohjoinen satakieli tyytyy 15–50:een. Kuitenkin pohjoinen satakieli oppii matkimaan etelänsatakieltä, kun taas toisin päin matkiminen on harvinaista.
Jorma Sorjonen yritti aikoinaan tutkia satakielten oppimiskykyä Siikalahdella yhdeksän itse rengastamansa linnun populaation avulla. Hän viritti pusikkoon nauhurin, josta kuului etälänsatakielten laulua. Tutkimus meni kuitenkin pieleen, koska lintubongarit luulivat nauhuria heille tarkoitetuksi jäynäksi ja äänittivät päälle rokkia. Se ei satakieliltäkään luonnistunut.
Söpö pukari
Souriauta kiinnostaa, miksi ja miten satakielet kopioivat etelänsatakielten lauluja. Ilmeisesti se auttaa niitä reviiritaistoissa. Kilpalaulannan avulla linnut pyrkivät välttämään turhaa väkivaltaa, mutta ellei laulu karkota tunkeilijaa, edessä on tappelu.
— Ei uskoisi, että niin söpö ja kauniisti laulava lintu voi käydä hyökkäykseen niin aggressiivisesti, tappomielessä, Souriau sanoo.
Vaikka satakieli on isompi ja voittaa usein reviiritaistelun jo siitä syystä, Souriaun seuraamalla alueella Puolassa näyttäisi siltä, että etelänsatakielet valtaavat niiltä alaa. Ilmastonmuutos ja elinympäristöjen muuttuminen ovat johtaneet molempien lajien vähenemiseen seudulla, Souriau kertoo.
Tuttu ääni vessassa
Souriaun tavoitteena on väitellä ensi syksynä. Hän jatkaisi mielellään satakielten tutkimista sen jälkeenkin. Satakielet ovat lähellä hänen sydäntään: etelänsatakieli soi jopa hänen herätyskellonaan.
Kun Souriau oli Viking Linen risteilyllä, hän hämmentyi kuullessaan tutun äänen. Etelänsatakieli ei kuitenkaan ollut lehahtanut laivalle — sen ääntä vain soitettiin laivan WC:ssä.
— Satakielten kanssa työskentely on miellyttävää, koska niiden ääntely on niin musikaalista, Souriau sanoo.
Hänen mukaansa linnunlaulusta voi löytää yhteyksiä myös ihmisen kielen kehitykseen ja oppimiseen.
— Kieli ei ole vain ihmisen omaisuutta, kuten ennen luultiin. Sitä on muillakin lajeilla.
Abel Souriau
Artikkeli on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä Y/05/19.
Vertaa suomalaisen ja puolalaisen satakielen laulua Jorma Sorjosen ja Abel Souriaun tallenteilta: