Aristoteles puhuu kuuluisassa Runousopin kohdassa nautinnosta, jota tunnistamiseen liittyvä oivallus tuottaa. Aristoteleen mukaan ihmiset kokevat nautintoa katsellessaan kuvia jopa vastenmielisistä asioista, sillä on tyydyttävää oivaltaa, mitä kuva esittää, siis tunnistaa ”että tämä on tuo” (hoti houtos ekeinos).
Useimmat antiikin filosofit suhtautuivat varauksellisesti aistillisen mielihyvän tavoitteluun, mutta järjen toiminnan tuottama mielihyvä ymmärrettiin arvokkaaksi asiaksi. Aristoteleen mukaan tämä ihmislajille ominainen nautinnon muoto onkin kaiken tieteentekemisen lähtökohta.
Vaikka Runousopin huomio on tarkoitettu koskemaan ihmisen luomia taideteoksia ja niiden tarjoamia oivalluksia siitä, mitä tekijä kulloinkin on teoksessaan kuvannut, en voi olla ajattelematta tuota houtos ekeinos -hetkeä, kun katselen ja havainnoin luontoa ympärilläni. Kyky ja halu tunnistaa eliölajeja, siis oivaltaa että tämä on tuo, näyttää olevan ihmisen luontosuhteen keskeisimpiä piirteitä.
Luonnosta voi toki nauttia yleisemminkin, ja jo pelkästään elämän toteaminen ympärillämme — vehreyden näkeminen ja lintujen seuraaminen — laskee tutkitusti stressiä ja kohottaa mielialaa. Mutta juuri lajien tunnistaminen tuntuu tuottavan luonnon tarkkailijoille erityistä tyydytystä, ja tunnistamatta jääneet lajit saattavat vaivata mieltä pitkäänkin.
Salamannopeaa aivotyötä
Meistä lintuharrastuksen aikuisiällä aloittaneista voi aluksi tuntua, että lajien tunnistaminen edellyttää vaikeasti avautuvien tuntomerkkiluetteloiden tankkaamista. Mutta kun lintulajin on kerran oppinut, tunnistaminen tapahtuu jatkossa salamannopeasti. Aivomme tekevät johtopäätöksen hetkessä, punnitsemalla merkkejä ja vihjeitä tavalla, joka ei ole ilmeinen meille itsellemme.
En osaa selittää täsmällisesti millainen sepelkyyhky on, enkä osaisi piirtää luotettavaa kuvaa valkeista alueista sen siipien yläpinnoilla. Mutta kun näen tuon sympaattisen kömpelön linnun lehahtavan ohitseni ja paljastavan siipiensä värit, tunnistaminen tapahtuu automaattisesti.
Voin myös huomata, että likinäköisenäkin ”näen” lintuja usein paremmin kuin erittäin tarkkasilmäinen poikani — ja hänkin on sentään viisivuotiaana jo kokenut lintuharrastaja. Sumeaksi jäävä hahmo voi tarjota ratkaisevia vihjeitä: häivähdys väriä, liikeradan kaari, kulma jossa pyrstö avautuu, kaulan asento, jopa se, millaisen puun lintu on valinnut levähdyspaikakseen.
Opi myös riemunkiekaisut ja siritys
Lintuja tunnistetaan myös korvilla. Sepelkyyhkyn kujertavasta keväthuhuilusta on vaikea erehtyä, etenkin kun tuo urbanisoitunut huhuilija on usein asettunut rohkeasti näkyville, mutta tuoreena lintuharrastajana epäilin, voisinko todella oppia erottamaan keväisen metsän äänikaaoksesta säännönmukaisuuksia. Äänten tunnistamisesta kun tuntui puuttuvan tyystin se rohkaiseva analyyttisyys, johon aloittelija uskoo lintuharrastuksen perustuvan — eihän linnunlaulua voi kuvata piirroksella tai tuntomerkkiluettelolla.
Mutta kyllä: ääniä voi oppia tunnistamaan aikuisiälläkin, ja se vasta onkin tyydyttävää! Tuo on punakylkirastaan voitonriemuinen kiekaisu, tuo taas lehtokertun soljuva säe. Ihmettelen, miten olen voinut vuosikymmenen ajan olla kuulematta sirittäjien pakahduttavaa kevätkonserttia lähimetsässäni.
Scientia amabilis, rakastettava tiede
Kasviharrastus edelsi lintuharrastustani. Aristoteleen mukaan kasvien ja eläinten olennainen ero on siinä, että kasvit pysyttelevät paikallaan. Liikkumattomuus mahdollistaa viipyilevän tunnistamisen, joskin kokemukseni mukaan myös tutuksi tulleet kasvit tunnistetaan samalla välittömyydellä kuin linnutkin.
Kasvien ja eläinten välillä on myös toinen ero, johon Aristoteles viittaa epäsuorasti: eläimet herättävät niitä tarkastelevassa ihmisessä toisenlaisia tunteita kuin kasvit. Aristoteles, tuo systemaattisen luonnontutkimuksen pioneeri, puolustaa biologian iloja niitä vastaan, joiden mielestä eläinten tutkiminen on arvotonta, koska tutkittavat eläimet ovat vähäpätöisiä ja herättävät meissä inhoa (dyskhereia). Filosofi toteaa, että olisi outoa nauttia taideteosten katselusta, jos ei nauti myös luonnon luomien olentojen katselusta. Myös me itse koostumme ”inhottavista” asioista, verestä, lihasta ja luista.
Inhon tunne ei ylety kasveihin, olivatpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa. Olen ajatellut, että juuri tämän vuoksi kasvitiede on saanut perinteisen lempinimensä scientia amabilis, ”rakastettava tiede”: voimme paeta kasvien pariin niitä vaikeita tunteita, joita oma lihallisuutemme meissä herättää.
Liitumerkintöjä asfaltilla
Poikkeuskevät on pakottanut useimmat kaventamaan elämänpiiriään. Mahdollisuudet tunnistaa lajeja näissä olosuhteissa ovat olleet vaihtelevat, epäreilut, aivan kuten kaikki muukin tässä pandemiassa. Monilla on nyt kuitenkin ollut ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia omaa lähiluontoa ja myös omaa luontosuhdetta.
Lajit tuskin loppuvat heti kesken. Kun englantilainen eläintieteilijä Jennifer Owen tutki oman puutarhansa eliölajistoa 30 vuoden ajan, hän päätyi 2 673 lajiin.
Myös luovuus nousee arvoonsa tällaisena aikana. Eräs lontoolainen luontoharrastaja on kuulemma merkinnyt liidulla asfalttiin puulajien nimiä, yhtä päivittäin sallittua karanteenilenkkiään lähiympäristössä tekevien iloksi ja opastukseksi.
Elämä tuntuu nyt leikkautuvan vääjäämättömästi aikaan ennen pandemian puhkeamista ja pandemian puhkeamisen jälkeen. Miten oudolta tuntuu katsoa edes elokuvia, joissa ihmiset lähestyvät huolettomasti toisiaan, kokoontuvat joukoiksi, jopa kättelevät tuntemattomia! Menneisyys on todellakin vieras maa.
Vaikka virus on loikannut luoksemme yli lajirajojen, se on nyt lähes yksinomaisesti oman kosmopoliittisen lajimme vitsaus. Lajit, joiden tunnistamisesta niin suuresti nautimme, eivät ole olemassa vain päämme sisällä, vaan ulkopuolellamme.
On lohdullista nähdä, miten immuuni luonto ympärillämme on lajikohtaiselle hädällemme. Peippo laulaa yhtä pontevasti kuin ennenkin — ainoana erona on, että sillä on nyt ehkä enemmän ihmiskuulijoita, jotka ovat herkistyneet uudella tavalla lähiluonnon tapahtumille.
Kovakuoriaiset eläkepäivien ilona
Jennifer Owenin puutarhastaan tunnistamista lajeista noin 2 000 oli hyönteisiä. Hyönteislajeja on Suomessakin noin satakertaisesti maassamme vakituisesti pesiviin lintulajeihin nähden.
Ehkä jätän selkärangattomat kuitenkin vielä vanhuuden varaksi, kuten jotkut jättävät tietyn kirjallisen suurteoksen tarkoituksella lukematta, tulevaisuuden lohduksi: siellä minua saavat toistaiseksi odottaa nuo luojan suuresti rakastamat kovakuoriaiset ja muut ötökät ja niiden vielä tuntemattomat ilot.
Esseen kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2020.