Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2024.
Ei tarvitse olla folkloristi ymmärtääkseen miten Pandoran lipas, Odysseuksen harharetket ja Jeesuksen ristiinnaulitseminen ovat nykyisin melkein unohdettuja”, kielitieteilijä Janne Saarikivi kirjoittaa esseekokoelmassaan Rakkaat sanat.
”Niiden tilalla ovat modernit myytit. On tähtien sodan jediritari Luke Skywalker, joka taistelee isäänsä Darth Vaderia ja samalla omaa pimeää puoltaan vastaan. On Frodo Reppuli, joka on kiltti ja vaatimaton, mutta joutuu kuljettamaan pahuuden ytimeen Mordoriin sormuksen, josta maailman kohtalo riippuu.”
Helsingin yliopiston ihka uusi dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio tunnistaa ilmiön. Suomalaiset tuntevat antiikin kertomuksia ja kristillistä perinnettä yhä huonommin.
— Media käyttää kristillisiä termejä täysin pöhkösti. Näkyvillä on ala-asteikäisen käsitys vaikkapa siitä, mistä pääsiäisessä on kysymys.
Suomalaiset eivät ainoastaan tunne kristillistä traditiota aiempaa huonommin. Jeesuksen ristinkuolema myös puhuttelee yhä harvempia. Elämänkatsomukset ja suhde uskontoihin on muuttunut roimasti sadassa vuodessa.
Kun uskontotieteilijät ja kirkkohistorioitsijat sadan vuoden päästä katsovat nykypäivän Suomea, mitä he näkevät?
Maa maallistuu
Ehkä voisi puhua jonkinlaisesta sekataloudesta, tuumii Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Titus Hjelm.
— Jos ajattelemme uskontoa perinteisten mittarien perusteella, Suomi on maallistunut.
Perinteisillä mittareilla Hjelm tarkoittaa sellaisia asioita kuin sanooko ihminen uskovansa Jumalaan, kuuluuko hän uskonnolliseen yhdyskuntaan tai harjoittaako hän uskontoa esimerkiksi käymällä jumalanpalveluksissa.
Luterilaisen kirkon tutkimuskeskus julkaisee neljän vuoden välein laajan tutkimuksen, joka perkaa suomalaisten maailmankuvia ja hengenelämää.
Vuonna 2019 neljännes suomalaisista kertoi uskovansa ”kristinuskon opettamaan Jumalaan”. 18 prosenttia taas kertoi uskovansa Jumalaan ”varsin eri tavalla kuin kirkko opettaa”. 19 prosenttia ”ei oikein tiennyt”, uskooko vai ei. Vielä vuonna 1999 vastaavat prosentit olivat 47, 27 ja 12.
Kirkolla on silti valtaa
Luterilaisella kirkolla on silti yhteiskunnassa melko vankka asema.
— Kirkko on yllättävän paljon vallan keskiössä, Hjelm toteaa.
Esimerkiksi piispat ovat varsin aktiivisia yhteiskunnallisten asioiden kommentoijia, joita kutsutaan yleisötilaisuuksiin.
Hjelmin mukaan kirkko perustelee poliittista valtaansa sillä, että valtaosa suomalaisista on sen jäseniä. Jäsenmäärä on kuitenkin laskenut tasaisesti vuosikymmeniä. Vuonna 1990 vielä 88 prosenttia suomalaisista kuului kirkkoon, mutta vuoden 2022 lopussa enää 65.
— 10–15 vuoden päässä alle 50 prosenttia suomalaisista kuuluu kirkkoon, Hjelm arvioi.
Tutkimuskeskus kysyi myös rukoilemisen roolista elämässä. 67 prosenttia suomalaisista rukoilee ainakin joskus.
— Luterilaisesta kirkosta eroaminen ei sinällään kerro mitään yksilöiden uskonnollisuudesta tai varsinkaan hengellisyydestä.
Oppien katveessa
2020-luvun Suomessa elää ihmisiä, jotka identifioituvat uskonnottomiksi tai ei-uskonnollisiksi, mutta joita kiinnostaa uudenlainen henkisyys, uskontotieteen professori Terhi Utriainen toteaa.
— Kyse on usein erilaisista harjoitteista, kuten meditaatiosta ja parannushoidoista. Tai enkeleihin tai vainajahenkiin liittyvistä rituaaleista, professori kuvaa.
Utriainen on haastatellut korkeasti koulutettuja suomalaisia, joille kyseiset elämykset ovat tärkeitä. Joukossa on lääkäreitä, väitöskirjatutkijoita, juristeja ja opettajia.
Uushenkisyyden sijaan Terhi Utriainen puhuu kansanomaisesta uskonnosta tai uskonnollisesta aluskasvillisuudesta, joka leviää instituutioiden ja opillisten uskontojen kehikoiden ulkopuolelle.
Moni vaikenee henkisyydestä
Eri ihmiset ovat kiinnostuneita henkisyydestä tai hengellisyydestä eritasoisesti, professori Utriainen sanoo. Harjoittaminen ei välttämättä ole säännönmukaista.
— Monille ihmisille henkisyys tai hengellisyys on silloin tällöin osa elämää.
Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan 18 prosenttia suomalaisista uskoo henkimeedioihin — alle 40-vuotiaat enemmän kuin vanhemmat. 39 prosenttia ajattelee, että on olemassa ”näkymättömiä maailmoja tai olentoja, jotka vaikuttavat meidän maailmassamme”.
Moni kuitenkin vaikenee henkisyydestään vaikkapa työpaikalla, koska pelkää tulevansa pilkatuksi tai torjutuksi.
— Jotkut haluaisivat olla osa luterilaista kirkkoa, mutta kokevat sen vaikeaksi, Utriainen sanoo.
Esimerkiksi kokemukset enkeleistä tai vainajahengistä voivat olla kirkon työntekijöille vaikeita aiheita. Yksi Utriaisen haastateltavista oli aiemmin luterilaisen kirkon pappi: hän jätti työnsä, koska ei kokenut, että kirkossa olisi ”puhuttu hänen kieltään”. Utriainen vertaa kokemusta musiikkimieltymyksiin.
— Jotkut tykkäävät räpistä, toiset jazzista, kolmannet klassisesta. Jos se ei ole sinun musiikillista kieltäsi, se ei ruoki sinua.
Etiikka kumpuaa uskosta
Suomessa eletään tällä hetkellä luterilaisen yhtenäiskulttuurin jälkihöyryissä, Olli-Pekka Vainio tuumii. Vaikka usko kristillisiin opinkappaleisiin hiipuu, eettinen ajattelu kumpuaa pitkälti kristinuskosta.
Vainio mainitsee esimerkkinä kuumana käyvän keskustelun rasismista.
— Vakaumus, jonka mukaan ihmiset ovat radikaalisti tasa-arvoisia, pohjautuu filosofialtaan ja metafysiikaltaan kristinuskoon.
Vainion mukaan ihmisillä ei ole tapana pähkiä, mihin heidän etiikkansa perustuu. Etiikka on jotain, minkä ihmiset omaksuvat ympäristöstään. Siksi myöskään 2020-luvun antirasistit eivät hänen mukaansa tajua, että heidän kielensä ja vimmansa ovat kristillisen kulttuurin kukkia.
— Kukkakimppukin elää hetken, kun se nostetaan pois vaasista. Sosiaalisten tapojen rapautuminen näyttää tapahtuvan hitaammin kuin filosofisten trendien rapautuminen.
Maallistumisen syy on välinpitämättömyys
Edesmenneessä DDR:ssä valtio pyrki tietoisesti saamaan ihmiset irti uskonnosta ja tekemään heistä tieteellisiä ateisteja.
— Se epäonnistui täysin. Niistä ihmisistä ei tullut tieteellisiä ateisteja, Titus Hjelm sanoo.
— Kun joku Richard Dawkins huutaa, että uskonto on paha asia, se ei saa kovinkaan monta ihmistä eroamaan kirkosta tai julistautumaan ateistiksi.
Maallistumisen suurin syy on välinpitämättömyys, Hjelm toteaa. Uskonnolla on merkittävä rooli yhä harvempien ihmisten arjessa.
— Kun tradition välittäminen seuraavalle sukupolvelle jää väliin, on epätodennäköistä, että he kiinnostuisivat jossain vaiheessa uskonnosta.
Mitä on uskonto?
Mitä 2020-luvun Suomessa tarkoitetaan uskonnolla? Tutkijoiden määritelmät eroavat.
Titus Hjelm rajaa uskonnon tarkoittamaan uskoa yliluonnolliseen, esimerkiksi Jumalaan.
— Se on lähinnä arkiymmärrystä. Jos kysyn kansalaisilta, mitä uskonto tarkoittaa, vastaus olisi luultavasti jotain tällaista.
Terhi Utriainen puolestaan ei pidä hedelmällisenä tutkia uskontona vain sitä, mitä ihmiset itse kutsuvat uskonnoksi.
— Monet tutkimani ihmiset sanovat, että eivät ole uskonnollisia vaan henkisiä, hengellisiä tai jotain muuta.
Utriaisen mielestä on selvää, että monet tämän päivän suomalaiset tahtovat erkaantua uskonnosta kategoriana.
— Ihmiset haluavat irrottautua muistakin traditioista, joita pidetään vallankäytön välineinä, rajoittavina ja ahdistavina.
Nationalismin mahtikertomus
Kodin, uskonnon ja isänmaan vanhasta kolminaisuudesta ainakin toinen on laskusuhdanteessa. Koti voi pitää pintansa, mutta ainakaan avioliiton solmiminen ei enää ole selviö. Tilastokeskus tiedotti vuonna 2022, että solmittujen avioliittojen määrä oli pienin yli 100 vuoteen.
Maallistuminen ei tarkoita, että suuret kertomukset katoaisivat, Titus Hjelm korostaa.
— Aina tarvitaan jonkinlainen kehys sille, mihin minä kuulun.
Isänmaa lienee voimissaan, sillä tämän ajan suuri kertomus on nationalismi.
— Se on ajatus kansakunnasta, joka määrittää identiteettiämme ja jonka edestä kannattaa kuolla Venäjällä, Ukrainassa tai Suomessa. Se on varmaankin menestyksekkäin maallinen myytti, mitä maailmassa on ollut.
Nationalismin myyttiin kuuluu näyttäviä rituaaleja, marssimista ja lippujen heiluttamista.
Ihmisoikeudet edustavat pyhää
Toisaalta kiivasta kansallismielisyyttä myös vastustetaan. Esimerkiksi RKP:n kansanedustaja Eva Biaudet kertoi elokuussa HS:n Kuukausiliitteen haastattelussa, että yhteistyö perussuomalaisten kanssa tuntuu mahdottomalta. Yksi syy oli, että perussuomalaiset ”eivät halua sitoutua ihmisoikeussopimuksiin”.
Sekä Titus Hjelm että Terhi Utriainen ajattelevat, että ihmisoikeudet edustavat monille meidän aikamme ihmisille pyhää.
— Ihmisoikeuksia on ajettu universaalin uskonnon kaltaiseksi pyhäksi arvoksi, jonka alle muut arvot asettuvat. Kaikki haluavat ryhmittyä jonkinlaisen pyhän arvon äärelle, Utriainen sanoo.
Ihmisoikeudet ovat jotain, mihin ei saa kajota. Niiden kyseenalaistaminen herättää pyhää raivoa. Samalla ne ovat uskonvaraisia — jos ihmisoikeuksiin ei uskota, niitä ei ole.
— Kaikki, mikä on ihmisten keksimää, on muutettavissa, Hjelm toteaa.
Kriisiä odotellessa
YK:n ihmisoikeuksien julistusta oli sorvaamassa useita kristittyjä filosofeja, Olli-Pekka Vainio kertoo. Yksi heistä oli ranskalainen Jacques Maritain, joka pähkäili, miten maallistuva maailma tulisi perustelemaan ihmisoikeuksien sitovuutta.
— Hän sanoi jotakuinkin, että hienoa että julistus saatiin tehtyä, mutta toivottavasti kukaan ei keksi kysyä, mihin se perustuu.
Kristityt filosofit ajattelivat, että ihmisoikeuksien julistus heijasteli Jumalan mieltä.
— Kun tulemme piirun alaspäin, ajattelemme, että tämä on hyödyllinen tapa puhua asioista. Seuraava askel onkin jo relativismi. Että ehkäpä vain sellaisten ihmisten elämä on arvokasta, jotka ovat hyödyllisiä, Vainio kärjistää.
Myös Hjelm pelkää, että aate ihmisoikeuksista on hauraalla pohjalla.
— Kun tapahtuu jokin kriisi, vaikka syyskuun 11. päivän iskut tai sota Ukrainassa, sanotaan, että pitää toimia järkevästi. Jostain syystä järkevästi toimiminen tarkoittaa yleensä sitä, että ihmisoikeudet joutuvat romukoppaan, Hjelm huomauttaa.
Tätä keskustelua on käyty myös Suomen itärajan tapahtumien tiimoilta.
Mitä seuraavaksi?
Jos kristinusko luhistuu Suomessa ja muissa länsimaissa, tuleeko tilalle jotain muuta? Sen enempää Titus Hjelm kuin Terhi Utriainenkaan ei usko, että ihmisjoukot ryhtyisivät rakentamaan instituutiota sekulaarin maailmankuvan ympärille.
— Välinpitämättömyys ei yleensä vahvasti institutionalisoidu. Vahvat sekularistit tai ateistit voivat perustaa kirkkojen kaltaisia organisaatioita, koska heillä on missio. Mutta mikä missio välinpitämättömällä on, Utriainen kysyy.
Ihmisaatosten historia on aaltoliikettä, josta voi nousta yllättäviäkin tulokkaita. Jollain tasolla uskonnotkin pitänevät pintansa, Utriainen arvioi.
— Uskonnot ovat kulttuurisia ja eksistentiaalisia työkaluja. Jonkin katsomuksen tarjoamat työkalut voivat toimia jossain kohden, mutta eivät toisessa tilanteessa. Sitten haetaan toisia selityksiä.
Kulttuuristakin saa ylimaallisia kokemuksia
Hjelm korostaa, että maallistuminen ei tarkoita mielikuvituksen loppua. Ihmiset saavat luultavasti aina taidenäyttelyissä, konserteissa ja jalkapallo-otteluissa ylimaallisia kokemuksia.
Hjelm ei myöskään pidä todennäköisenä, että usko tuonpuoleiseen Jumalaan olisi palaamassa valtavirtaan.
— En näe välttämättömänä, että perinteisen uskonnollisuuden jättämä aukko pitäisi täyttää jollain.
Hjelmin ammattikunnalle se ei kuitenkaan ole ongelma: uskontotiede on myös uskonnottomuuden tutkimusta.
Sitkeä vai väistyvä
Olli-Pekka Vainio ei usko, että uskonnollisuus tyystin katoaa. Hänestä kognitiivisen uskontotieteen tulokset vihjaavat, että taipumus uskonnollisuuteen on koodattu ihmislajiin.
— Se pulpahtaa aina jossain muodossa eri aikoina.
On todennäköistä, että uskonnollisesti välinpitämättömien määrä kasvaa, mutta välinpitämättömiä on toisaalta ollut aina.
— Keskiajallakin iso osa ihmisistä varmaankin ajatteli, että okei, osallistun kirkon rituaaleihin, mutta en minä kirkosta oikeasti niin välitä, Vainio kuvaa.
Luterilaisen kirkon tulevaisuuteen vaikuttaa sekin, jääkö kirkko konservatiivien vai liberaalien haltuun. Konservatiivit siirtänevät uskontonsa varmemmin jälkipolville, mutta suuren enemmistön väistyminen voi toisaalta nopeuttaa kirkon romahdusta.
— Tällaista sosiaalista koetta emme ole ennen nähneet.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.