Luonnontieteellisen museon kellarissa on kesästä saakka järjestelty aivan erityisiä purkkeja. Niiden sisällä killuu viinaan säilöttyjä lepakoita ja muita pieniä nisäkkäitä. Vanhimmat nestepurkit ovat 1800-luvulta, uusimmat tältä vuodelta.
Osa tämän vuoden eläimistä odottaa vielä pakastimessa dna-näytteiden ottoa, purkitusta ja viinaan säilömistä. Kaikkien etiketteihin on kirjoitettu huolellisesti, kuka eläimen on löytänyt, milloin ja mistä.
— Välillä on aika jännää olla töissä sellaisessa paikassa, joka on täynnä kuolleita eläimiä, intendentti Thomas Lilley myöntää.
Eläinrakkaita lukijoita saattaa lohduttaa, että enää nykyään mitään Luomuksen vastaanottamista eläimistä ei tapeta kokoelmia varten. Kaikki on löydetty kuolleina.
Nestekokoelmien järjestely ja digitointi on ollut kesällä Luomuksessa aloittaneen Lilleyn ensimmäinen tehtävä yhdessä museomestari Tom Hoogestegerin kanssa. Kokoelmat pitää käydä läpi ja tarkistaa, onko lajeja esimerkiksi merkitty väärin. Vasta sitten niiden tiedot voidaan siirtää tietokantaan, jonne tallennetaan kaikki tiedot luonnontieteellisen museon kokoelmista.
— Me olemme vähän piilossa täällä kellarissa. Nämä kokoelmat pitää saada esille! Pitää vaalia avointa tiedettä.
Otuksia täytyy säilöä, jotta on mahdollista tutkia luonnossa tapahtuvia muutoksia. Vasta suuresta joukosta näytteitä voi saada selville, kuinka yleisiä mitkäkin lajit ovat, mistä niitä löytyy ja miten ne sopeutuvat muutoksiin elinympäristöissään. Ilmastonmuutos on muutoksista suurimpia.
SIENI ISKEE HORROSTAJAAN
Lilleyn erikoisalaa ovat lepakot. Lepakkotutkijat ovat Suomessa harvassa. Päätoimisesti lepakkoja tutkii Lilleyn lisäksi yksi jatko-opiskelija. Kaksi muuta on aloittamassa.
Eniten lepakkotutkijoita on Yhdysvalloissa, Euroopan maista taas Saksassa ja Tšekissä. Näissä maissa on paljon luolia ja paljon lepakoita.
Edellisissä pesteissä Liverpoolin yliopistossa Iso-Britanniassa ja Bucknellin yliopistossa Yhdysvalloissa Lilley tutki lepakoiden valkokuonotautia. Eurooppalaiset lepakot ovat eläneet sienitaudin kanssa kauan, mutta noin kymmenen vuotta sitten tauti levisi pohjoisamerikkalaisiin lepakoihin. Koska niiden vastustuskyky ei ole kehittynyt sietämään tautia, lepakoita kuolee nyt miljoonittain.
Tappavaa tautia aiheuttava sieni viihtyy kylmissä ja kosteissa luolissa, joissa lepakot viettävät talven. Kun lepakko horrostaa, sen vastustuskyky on alhainen. Silloin sieni iskee, ja lepakon immuunijärjestelmä aktivoituu, mutta väärällä tavalla.
— Lepakkoa alkaa kutittaa, joten se herää horroksesta. Lepakko herää tavallisestikin horroksesta muutamia kertoja, vaikka pissaamaan.
Mutta nyt lepakko virkoaa kutinan takia niin monta kertaa, että polttaa rasvavarastonsa. Se ei selviä talvesta vaan kuolee nälkään.
Eurooppalaiset lepakot taas eivät reagoi sieneen millään tavalla.
— Ne antavat sen vain kasvaa, eivätkä heräile horroksesta ylimääräisiä kertoja.
ÄITI LOHDUTTI KOOKOSPÄHKINÄLLÄ
Kun Thomas Lilley oli lapsi, kahdeksan-yhdeksänvuotias, Avarasta luonnosta tuli BBC:n dokumenttisarja Elävä planeetta — maan muotoutuminen. Tässä 12-osaisessa ekologisessa eepoksessa brittidokumentaristi David Attenborough esitteli, kuinka eliöt sopeutuvat ympäristöihinsä tropiikin viidakoista arktisille seuduille ja vuoristoilta aavikoille.
Kun sarja loppui, poika itki. Äiti oli varautunut sarjan loppumiseen hankkimalla kookospähkinän lohdutukseksi.
— Ajattelin, että ei tällaista sarjaa tule enää koskaan! Päätin, että minusta tulee biologi.
Biologien työstä hänellä oli jo tietoa. Yhtenä esikuvana oli tädin mies, perhostutkija. Oli hienoa, että joku tiesi luonnosta niin paljon. Lilley oli myös nähnyt Helsingin yliopistolle kuuluvan Lammin tutkimusaseman kalareissuilla mökillä Hämeessä. Yhdessä isoisän kanssa hän pääsi kokemaan verkkoja aivan aseman lähistöllä.
Kymmenvuotiaana Lilley oli jo intohimoinen akvaarioharrastaja.
KIRJOAHVENET HOUKUTTIVAT TURKUUN
Koulun jälkeen nuorukaisen suunnitelma oli selvä: kalatutkijaksi. Lilley hakeutui maisteriopiskelijaksi Turun yliopistoon, koska siellä oli Amazonia tutkiva projekti. Siellä olisi kenties mahdollisuus tutkia eteläamerikkalaisia kirjoahvenia, Lilley tuumi.
Kaupungin valintaan saattoi vaikuttaa sekin, että Lilley oli sydämeltään turkulainen, vaikka olikin opiskellut kandidaatintutkintonsa Sussexin yliopistossa. Hän on suomalais-englantilaisesta perheestä, joka muutti jatkuvasti kahden maan välillä. Kun perhe muutti Turkuun, varhaisteini adoptoi Turun murteen ja identiteetin. Muu perhe jäi Englantiin, mutta Thomas Lilley halusi kandidaatinopintojen jälkeen takaisin Turkuun.
Turussa hän aloitti pro gradu -työn kirjoahvenista, mutta opinnäyte eteni takkuillen. Työtä ohjannut professori oli harvoin paikalla.
MISSÄ NAHKASIIVET TALVEHTIVAT
Sitten Lilley osallistui luennolle, joka käsitteli petojen ja saaliiden suhteita. Kurssin järjestäjä, professori Kai Norrdahl, harrasti lepakoita. Luennolla laitettiin kiertoon juuri ilmestynyt, lepakkojen biologiaa ja niihin liittyviä myyttejä kuvannut kirja Lepakot — salaperäiset nahkasiivet. Lilley yllättyi otusten kiinnostavuudesta ja siitä, miten vähän niistä tiedetään.
Luennon jälkeen Lilley marssi kirjakauppaan ostamaan lepakkokirjan ja luki sen kotona loppuun yhdeltä istumalta. Herättyään aamulla hän päätti sittenkin ryhtyä lepakkotutkijaksi.
— Sen jälkeen en ole haikaillut muille tutkimusaloille. Lepakoissa riittää niin paljon kysymyksiä.
Erityisesti suomalaisista lepakoista tiedetään hyvin vähän. Ei tiedetä, mitä lepakkolajeja Suomessa on eikä sitä, missä ja milloin niitä esiintyy. Sitäkään ei tiedetä, minne suomalaiset lepakot menevät talvisin. Kesäisin lepakoita voi havaita tuhansittain, mutta talvella horrospaikoista, kuten vanhoista rakennuksista, on löydetty vain muutamia satoja lepakoita. Luolia Suomessa on vain vähän.
41-VUOTIAS ISOVIIKSISIIPPA
Suomen leveyspiireillä elävät lepakot horrostavat ennätyspitkään, esimerkiksi pohjanlepakko jopa yhdeksän kuukautta. Horrostamisen tutkiminen kiinnostaa Lilleytä, koska se saattaa olla yhteydessä lepakoiden ikään.
— Vanhin tavattu isoviiksisiippa on ainakin 41-vuotias. Se on tämän kokoiselle eläimelle ihan huikea elinikä. Päästäinen, joka on samankokoinen, elää yhdeksän kuukautta. Mikä on lepakoiden salaisuus?
Lepakot ovat pysyneet melko tuntemattomina, koska niitä on ollut vaikea tutkia. Lepakkotutkimus otti suuria teknologisia harppauksia juuri silloin, kun Lilley 2000-luvun alussa kiinnostui alasta. Kuka tahansa voi ostaa lepakkojen ultraäänidetektorin. Laite muuttaa eläinten kaikuluotauksen ihmiskorvin kuultavaksi naksutukseksi. Lilley saattoi saman tien lähteä tähyilemään yötaivaalle ja hämmästyä, kun lepakko kiisi ohi.
Tutkijanuransa alussa Lilley seurasi lepakoita kenttätöissä kesäyössä. Nykyään hän liikkuu vähemmän ulkona, sillä kiinnostus on tarkentunut yleisestä lepakkoinnostuksesta molekyylitasolle, lepakoiden horrostamisen tai niiden taudinaiheuttajien tutkimiseen.
— Varmaan se on ihan luonnollista. Harvoin tapaa uutta opiskelijaa, joka innostuu vaikka tiettyjen geenien käynnistymisestä eläimen lämpötilan laskiessa. Innostus lähtee aina luonnon ihmeestä, että katso, lepakko!
IHMISTEN LIITTOLAISIA
Lilleyn mielestä löytämisen intoa kannattaa pitää yllä. Tieteen tekeminen ei saa olla vastahakoista suorittamista.
— Silloin tekijän aikaa ja energiaa menee hukkaan. Tähän tarvitsee paljon inspiraatiota!
Elämykset ovat Lilleyn mielestä tärkeitä myös siksi, että lentäviin nisäkkäisiin liittyvät asenteet muuttuisivat. Lepakot yhdistetään usein tauteihin tai vampyyreihin. Jotkut pelkäävät lepakoita. Ne ovat kuitenkin tärkeitä tekijöitä ekosysteemissä — ja vieläpä auttavat ihmisiä syömällä tuhohyönteisiä.
Ihmiset taas auttavat lepakoita rakentamalla taloja, joiden vinteillä horrostaa. Jos ihmisiä ei olisi, ei olisi lepakoitakaan Suomen leveyspiireillä, ei ainakaan yhtä paljon.
HANSKAT KÄTEEN VARMUUDEN VUOKSI
Maailmalla lepakot kantavat joitakin ihmisille vaarallisia tauteja, kuten ebolaa ja sarsia, mutta tautien tarttuminen siivekkäistä ihmiseen on hyvin epätodennäköistä. Paras suojavaruste on hansikkaat. Vaikka raivotauti on Suomessa harvinainen, kannattaa pitää hanskat kädessä, jos aikoo vaikkapa nostella eksyneitä lepakonpoikasia.
Lepakkotutkija haluaa kertoa ihmisille, kuinka mielenkiintoisia lepakoiden suhde viruksiin ja bakteereihin on. On nimittäin niin, että lepakot sairastuvat harvoin itse. Lepakot ja niissä elävät virukset ovat tottuneet elämään toistensa kanssa.
Taudinaiheuttajat ovat kehittyneet muun muassa sietämään lepakoiden suuria lämpötilavaihteluita horrostamisen neljästä asteesta lentoonlähdön 41 asteeseen. Juuri siksi nämä taudinaiheuttajat ovat ihmiselle vaarallisia. Ihmiselle nouseva kuume ei selätä niitä.
MUSIIKKI LIEVITTI YKSINÄISYYTTÄ
Tieteen lisäksi musiikki on ollut Thomas Lilleylle aina tärkeää. Hän on tehnyt musiikkia opiskeluajoista asti, eniten Daisy-yhtyeessä.
— Kun olin tekemässä rahoitushakemusta Lepakot tieteen ja taiteen siivin -projektiin, tajusin, että minulla on ollut aina musiikki, jolla olen voinut tasapainottaa tiedettä. Kun jompaakumpaa on ollut vähän liikaa, olen voinut tehdä toista asiaa.
Opiskeluaikoina musiikki oli toinen työ, joka vei kaikki illat. Daisy julkaisi levyjä kansainvälisissä levy-yhtiöissä, ja bändiläiset halusivat tehdä kappaleita, jotka soisivat radiossa. Tahti hiljeni, kun muut bändin jäsenet alkoivat perheellistyä.
Kun Lilley muutti Yhdysvaltoihin post doc -tutkijaksi neljä vuotta sitten, säveltämiselle ja soittamiselle oli taas enemmän aikaa. Laulujen tekeminen oli terapiaa yksinäisyyttä vastaan, kun uudessa maassa ei ollut samanlaista verkostoa kuin kotona. Syntyi kappaleita, joiden sisältö on osaksi henkilökohtaista, osaksi keksittyä.
ENGLANNIN APEUS BIISIKSI
Kun Lilley muutti Yhdysvalloista Englantiin, hän joutui pienimuotoiseen kriisiin. Ulkomaille lähtiessään hän oli ajatellut, että kaksi vuotta Bucknellin yliopistossa Pennsylvaniassa riittäisi. Suomessa säätiöt nimittäin ohjaavat juuri väitelleitä tohtoreita post doc -kaudelle ulkomaille, koska ne haluavat nostaa suomalaisen tieteen tasoa.
Yhdysvaltojen töitä seurasi vielä toinen tutkimusjakso Liverpoolin yliopistossa.
— Se oli vaikeaa aikaa. Olin tohtori, lähestyin neljääkymppiä, mutta asuin pienessä yksiössä paikassa, jossa en tuntenut ketään. Mietin, että tällaistako tutkijan elämä on.
Sosiaaliset suhteet piti taas rakentaa alusta. Äiti ja kaksi siskoa asuivat kyllä Englannissa, mutta toisella puolella maata, Essexissä. Oma koti Aurassa oli kaukana.
— Vaimo työskenteli tutkijatohtorina Joensuussa. Nyt hän on vuorostaan Liverpoolissa. Aina ollaan eri paikoissa, kun on kaksi tieteentekijää samassa taloudessa.
Näitä kaipuun tunteita Lilley käsittelee kappaleessaan Liverpool L8. Alun perin Lilleyn ei ollut tarkoitus julkaista Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa syntyneitä kappaleita, mutta ystävien kannustettua niistä syntyi kuitenkin lopulta levy Päiväkirja, joka julkaistiin lokakuussa. Nyt musiikin teko ei ole enää totista työtä, vaan mukava harrastus.
TEEN SITÄ MISTÄ PIDÄN
Tieteen saralla asiat ovat melko hyvin. Pesti Luonnontieteellisessä keskusmuseossa jatkuu seuraavat kaksi vuotta. Helsingin yliopistossa Lilley haluaa innostaa ihmisiä lepakkotutkimukseen ja koota samanlaista lepakkotutkimusryhmää, jollainen Turun yliopistoon oli muodostunut ennen hänen ulkomaille lähtöään.
Kaupunkina Helsinki on ollut turkulaiselle iloinen yllätys. Tänne hän haluaa nyt asettua.
Syksy on ollut rahoitushakemusten aikaa. Usein tutkijat tuskailevat hakemusten kimpussa, mutta Lilley pitää niistä.
— Kun kirjoittaa, kaikki on mahdollista.
Ideoinnissa ja suurten linjojen pohtimisessa hän on mielestään parhaimmillaan.
— Minulla on ollut taiteellinen ote tieteentekemiseen. Olen tehnyt sitä, mistä olen pitänyt.
Tutkijoilla ja taiteilijoilla on hänestä jotakin yhteistä.
— Molemmissa pitää olla tekemisen paloa.
Thomas Lilleyn henkilöhaastattelu ilmestyi Yliopisto-lehdessä Y/09/18.