Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2022.
Kumpi meistä kuolee ensin, keski-ikäinen pariskunta pohtii Don DeLillon romaanissa Valkoinen kohina. Kuolemanajatukset ja kalvava pelko eivät jätä pintapuolisesti onnellista paria rauhaan. Klassikkoromaani tutkii kuoleman sijaa amerikkalaisen keskiluokan kulutuskeskeisessä ja edistysuskoisessa elämässä.
Puolison menetyksen ja sen jälkeensä jättämän tyhjyyden voi ehkä kuvitella ennalta, mutta oman elämän loppu on tuskin edes käsitettävissä. Kuka valmentaisi ja valmistaisi nykyihmistä kuolemaan?
Ehkä me olemme vainajien unta, Valkoisen kohinan ahdistunut päähenkilö miettii hautausmaalla, kun hän kävelee haudoissa makaavien vainajien yläpuolella, elävien kerroksessa.
Pidän ajatuksesta. Ehkä me todella olemme epätodellisempia kuin edeltä menneet, jotka ovat raivanneet meille maan ja tulleet sitten itsekin maaksi. He ovat tukevasti paikoillaan. Me häilymme, täynnä epävarmuutta, vailla tietoa päämäärästämme.
Kaksi menettettyä isää
Kuolemanajatukset ovat tulleet tänä vuonna lähelle. Isäni kuoli heinäkuussa, ja kesäkuussa lähti emeritusprofessori Simo Knuuttila, joka oli tärkein opettajani ja mentorini yliopistolla. Siinä menivät luonnollinen ja akateeminen isä samassa rysäyksessä, ajattelin.
Tunsin oudon, konkreettisen muutoksen olemisen painopisteessä. Jos minuun eniten vaikuttaneet ihmiset ovat nyt poissa, niin ehkä myös osa minua on siirtynyt toisaalle. Ehkä elävien maailma on minulle nyt se epätodellisempi ja vieraampi.
Muinaiskreikassa oli erityinen sana, amfithalês, joka tarkoittaa kirjaimellisesti molemmin puolin kukoistavaa. Sanaa käytettiin lapsista, joiden kumpikin vanhempi oli elossa. Tällaisilla lapsilla oli lupa toimia eräänlaisina hyvän onnen ja hedelmällisyyden maskotteina ateenalaisissa häämenoissa.
Nykyään useimmilla lapsilla on paitsi kaksi elossa olevaa vanhempaa, myös neljä elävää isovanhempaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin viikate viiltää läheltä ja jättää tyhjää siihen, missä äsken oli vihreää.
Matkalla hautajaisiin olen ollut tavoittavinani jotain tuosta ikiaikaisesta kokemuksesta ja uskomuksesta, että lähellä vieraillut kuolema merkitsee ihmisen vaarallisella, huonoa onnea uhoavalla tavalla. Kaupungin kirkasvärisessä ihmisvilinässä muodollisiin mustiin sonnustautunut surija tuntee olevansa perustavasti väärässä paikassa, täynnä vääränlaista värähtelyä.
Suru totuuden katoamisesta
Kuolemassa yksilön elämäntarina tulee valmiiksi ja peruuttamattomaksi kuin painoon lähtenyt kirja, josta on myöhäistä muuttaa enää merkkiäkään. Samalla subjektista tulee objekti ja henkilöstä ja hänen elämästään yksinomaan muiden muistamisen kohde.
Valmiiksi tullut tarina putoaa kuin kypsä hedelmä puusta, mutta muiston säilyttäminen tuoreena ja oikeanmakuisena on vaikeaa kuin puusta irronneen hedelmän varjeleminen mätänemiseltä. Muiston toistuva koskettelu saa sen muuttamaan muotoaan, väistämään ja pakenemaan.
En enää muista, kumpi versio tietystä vainajan sanomasta tai tekemästä on se oikea. Luultavasti totuus katosi jo vainajan eläessä, mutta vasta nyt se tuntuu menetykseltä. Uusia muistoja ei enää synny.
Kaikki isäni tavarat
Muistojen säilyttämisen ohella jälkeenjäävien työnä on vainajan aineellisen jäämistön organisointi. Nyt lähtövuoroon ovat tulossa suuret ikäluokat, jotka kokivat matkan pula-ajan niukkuudesta ennennäkemättömään yltäkylläisyyteen, ymmällään siitä miten hallita kaikkea tuota lähes yllätyksenä tullutta materiaalista hyvää.
Perinnöksi jääneen tavaran tutkimiseen voi uppoutua pitkiksi ajoiksi, jopa vuosiksi, kuten aiheesta vastikään esikoisromaanin julkaissut Riku Siivonen on tehnyt. Jo romaanin nimi, Kaikki isäni tavarat (WSOY), puhuttelee taatusti monia. Mutta esineiden kokonaisuus muodostaa hämähäkin seitin kaltaisen verkoston, jonka säikeet alkavat katkeilla heti, kun käyttäjä, joka on antanut esineille merkityksen, on poissa.
Isäni jäämistön äärellä ajattelen Ferenc Juhászin runoa kirjassa Kukkiva maailmanpuu, jonka tuntematon ihailija antoi minulle bussissa yhtenä kesäiltana vuosia sitten. Runo kuvaa, miten ilmattomassa tilassa vuosisatoja säilynyt vainaja hajoaa hetkessä kimaltavaksi tomuksi, kun arkun kansi avataan, ja vainajan ylle puetut kalleudet romahtavat arkun pohjalle, järjestyksensä ja tarkoituksensa kadottaneina.
Yhtä kaikki, tuolle materian runsaudelle on löydettävä uusi sijainti ja uusi tarkoitus. Museoimaan sitä tuskin kannattaa ruveta.
Tällaiseksi minä tulin
Vaikka suruasun käyttö rajoittuu nykyään hautajaisiin, hiljattain menetyksen kokeneet ovat ilmeisellä tavalla kuoleman merkitsemiä. Mutta kuolevaisuus yhdistää kaikkia. Jokaisen sukupuu on kokoelma vainajia. Jokaisen korjaa lopulta sama viikate.
Kuoleman läsnäolo, jo sen mainitseminen ääneen, on väkevä ärsyke, jonka vaikutusta ympäristöön surevalla on erityinen tilaisuus tarkkailla. Me kaikki reagoimme siihen. Meissä kaikissa on sama merkki.
Edeltävän sukupolven poismeno on voimallinen kokemus. Se on menetys. Se on myös tilaisuus nähdä itsensä toisenlaisena, aikuisempana, vastuullisempana ja valmiimpana.
Ehkä voin viimein uskoa, että minä olen tämä. Ehkä voin hyväksyä lopulta, etten tule muuksi. En ole niinkään kypsynyt, vaan hyväksynyt tämän kypsyydeksi, koska muuta ei ole. Mahdollisuuksien lukumäärä kutistuu, mutta jäljellä olevat kirkastuvat.
Tutut asiat saavat uusia merkityksiä. DeLillon romaani on nyt toinen kuin muutama vuosi sitten, kun luin sen ensimmäisen kerran. Kirkko ja kaupunki -lehden elokuinen otsikko ”Ruis maistuu suomalaisille” saa minut melkein nauramaan ääneen, niin kovasti se kuulostaa Pertti Jarlan Fingerpori-tuotannolta.
Ruis todellakin nousee maasta, johon miljoonat suomalaiset on haudattu palaamaan takaisin luonnon ja aineen kiertokulun ylösnousemuksessa. Epäilemättä me olemme, tavalla tai toisella, edesmenneiden unta.
Kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.