Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2024.
Maaliskuu 2002. Taivaalta valuu räntää. Virolaisen parakin seinän neuvostoaikainen maali hilseilee, valtavassa muraalissa liehuu Neuvostoliiton lippu, jonka vieressä poseeraa sotilas.
Raskaat kettingit kalisevat. Niiden toiseen päähän on kytketty kaduilta löydettyjä koiria. Osa koirista nousee koppiensa katoille. Kaikki eivät jaksa, vaikka kopin päällä pystyy seisomaan mukavammin kuin pihamaan upottavassa kuravellissä.
Täällä majailee Tallinnan löytöeläintalo. Elli Valtonen on noutamassa koiranpentua Suomeen. Samalla mielen perukoilla itänyt ajatus vahvistuu. Valtonen haluaa vaihtaa alaa vielä kerran.
Lapsena ja teininä hänen tärkein harrastuksensa oli tanssi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän syventyi siihen kansanopistossa ja vuotta myöhemmin hollantilaisen teatterikorkeakoulun tanssijalinjalla, syksystä kevääseen asti.
— Kävin Amsterdamissa asti toteamassa, että en halunnut tanssista ammattia. Kun omalla keholla tehdään töitä, niin mitä sitten, jos jotain menee rikki, Valtonen sanoo.
Mihin ihminen tarvitsee uskontoa?
Hän palasi Suomeen, kävi valintakokeissa ja ryhtyi opiskelemaan Turussa uskontotiedettä. Ala oli suvusta tuttu. Oma isoisä oli ollut Tampereella kirkkoherrana. Myös isoisän isä oli pappi.
Valtonen koki uskonnollisen maailman hyvin kiinnostavaksi. Mihin tuota kaikkea tarvittiin, hän pohti, ja etsi uskontotieteestä vastauksia.
— Päähän jäi käsitys, että ihminen tarvitsee uskontoa maailman ja kaaoksen järjestämiseen ja kontrolloimiseen. Sen selvittämiseen, mistä kaikessa on kysymys.
Vähitellen Valtonen havaitsi, että uskontotiede pääaineena ja filosofia sivuaineena hän todennäköisesti valmistuisi opettajan ammattiin. Se ei oikein innostanut. Uskontotieteen kandintutkinnosta jäi lopulta puuttumaan yksi muutaman opintopisteen kurssi.
Löytöeläintalolla vahvistui ajatus uudesta ammatista
Valtonen oli aina pitänyt eläimistä, mutta ei ollut koskaan haaveillut eläinlääkärin ammatista. Löytöeläintalolla auttamisen halu vahvistui. Eläinlääkäriys alkoi tuntua oikealta.
— Näin eläinten hädän ja halusin tehdä jotain, mikä on tärkeää ja mielekästä.
Siispä jälleen uuden opiskelua, iltalukiossa kertausta kemiasta, fysiikasta ja matematiikasta, valmennuskurssikin. Pian postiluukusta kolahti Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan hyväksymiskirje.
Uuden alan opinnot muita opiskelijatovereita vanhempana ja humanistitaustalla saivat ihmettelemään monia asioita. Osa kummastuksen aiheista päätyi sittemmin Tainnutuskehto-esikoisromaaniin, joka kertoo kolmen eläinlääketieteen opiskelijan arjesta ja ristiriitaisista tuntemuksista opinnoissa ja työssä.
— Koin, että alalle olisi haluttu toisenlaisia ihmisiä kuin minä: punaposkisia maatilan tyttöjä, jotka eivät vähästä hätkähdä ja jotka vaan ronskisti tekevät eivätkä pohdiskele hankalia kysymyksiä.
Kuoleman haju
Teurastamoharjoittelu pohditutti etukäteen. Teurastamolla opiskelijat seuraavat eläinten matkaa laitoksen työvaiheiden läpi ja tarkkailevat elintarvikehygienian kannalta kriittisiä tilanteita.
Harjoitteluun oli valmistauduttu lihantarkastuksen opintojaksossa, mutta Valtonen huomasi olevansa todistamassa jotakin, joka oli hänen oman moraalinsa ja kaiken siihen asti kokemansa perusteella vastoin kaikkea sitä, mikä hänen mielestään oli oikein.
— Eläinten huoli ja hätä, kun niitä ajetaan kujaa myöten tainnutuskarsinaan. Äänet. Veren haju, kuoleman haju. Jos ajattelee laumassa eläviä saaliseläimiä, niin niiden kaikki vaistot sanovat, että poistu täältä nyt heti, Valtonen kuvailee.
— Tämä kuulostaa hirveän naiivilta, olin naiivi ja olen varmaan vieläkin.
Pahempaa olisi ollut katsoa pois
Ennen kuin eläin teurastetaan, se tainnutetaan. Valtosen romaanin nimi tulee teurastamolla käytetystä sikojen tainnutushissistä, jolla eläimet lasketaan hiilidioksidikuiluun.
— Neljä sikaa kerrallaan, mutta joskus piiskataan kiireessä kuusikin kyytiin. Silloin eläimet ovat jo valmiiksi toistensa päällä.
Hiilidioksidi ärsyttää voimakkaasti hengityselimiä, ja hapenpuutteessa eläimet joutuvat paniikkiin.
— Sen katsominen oli jotain...
Elli Valtonen vaikenee. Sitten hän kertoo, ettei harjoittelun aikana missään vaiheessa sulkenut silmiään vaan pakottautui pitämään ne auki.
— Nimenomaan katsoin kaikkea. Tuntui, että poispäin katsominen olisi ollut vielä pahempaa.
"Pitää vain selvitä"
Eettiset kysymykset askarruttivat opintojen aikana usein. Suuri osa eläinlääkärin työstä liittyy tuotantoeläinten hyvinvointiin, mutta mitä hyvinvointi tarkoittaa, Valtonen mietti.
Tieteenfilosofiasta ei alalla juuri puhuttu. Eläinlääketieteen opinnot vaikuttivat vaativuudestaan huolimatta ammattikoulumaisilta, Valtonen arvioi.
Hän muisti luennot eläinten hyvinvoinnista, kun kohtasi teurastamolla epäonnistuneita tainnutusyrityksiä. Sian silmäluomen refleksiä kokeilemalla havaittiin, että eläin ei ollutkaan menettänyt tajuntaansa, mutta se siirrettiin seuraavaan työvaiheeseen — siltä viillettiin kaula auki.
— Tai on ensin ammuttu pulttipistoolilla aivoihin tai annettu elektrodeilla päähän sähköä, sika sätkii, mutta syystä tai toisesta se ei tainnu.
Sen nähdessään Valtonen ajatteli, että pitää vain selvitä.
— Menin selviämismoodiin ja mietin, että nyt ei pidä olla kenenkään tiellä eikä alkaa itkeä — että käsittelen tätä myöhemmin.
Käsittely on kestänyt 15 vuotta.
Valvontaeläinlääkäri näkee yksinäisyyttä ja syviä ongelmia
Pian valmistumisensa jälkeen Valtonen pääsi valvontaeläinlääkäriksi Helsinkiin. Työssä vieraillaan ihmisten kodeissa. On saatu ilmoitus ohikulkijalta tai naapurilta eläinten kaltoinkohtelusta, joten käydään tarkistamassa tilanne. Pääkaupunkiseudulla ilmoitukset koskevat useimmiten koiria tai kissoja, koska maatiloja ei näillä seuduilla juuri ole.
— Tässä ammatissa näkee yksinäisyyttä ja päihde- ja mielenterveysongelmia. Kun ihmisellä menee huonosti, eläimillä menee huonosti.
Väkivallan uhan vuoksi valvontaa pyritään tekemään parityönä. Toisinaan mukana on poliisi jo ennen kuin ovikelloa soitetaan.
Valtonen sanoo, että eläinlääkärit juttelevat harvoin keskenään tuntemuksistaan. Työpäivän jälkeen kukin löytää omat selviytymiskeinonsa. Tunnekuormaa purkaakseen Valtonen harrasti yhteen aikaan urheilua, triathlonia, aivan liikaa.
— Yritin ylittää kaikki rajat. Hain sellaista tunnetta, että ei enää tunnu miltään. Mutta se oli epäterveellistä, se ei johda hyviin tuloksiin urheilussa eikä muutenkaan.
Lukeminen on hyvä pakotie
Vapaa-aikanaan Valtonen luki paljon, oli lukenut aina, jo lapsena. Se tuntuu yhä hyvältä ja rentouttavalta.
— Lukeminen mahdollistaa muita maailmoja. Se on pakotie ja muistutus siitä, että asiat voi aina sanoittaa uusiksi.
Eläinlääkäri joutuu päivittäin naputtelemaan havaintojaan erilaisiin asiakirjatiedostoihin. Ehkä juuri tämän vastapainoksi Valtonen alkoi työpäivien jälkeen kirjoittaa fiktiota. Kun jokunen lyhyt kertomus oli ylittänyt julkaisukynnyksen antologioissa, hän hakeutui Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun.
Kirjoittava yhteisö tuntui ihanalta.
— Tajusin, ettei paikalla ole yhtään eläinlääkäriä, ihmislääkäriä eikä hammaslääkäriä, vaan ihmisiä muilta aloilta. On lupa ajatella mitä vain. Ei ole koodia, miten saa tai pitää käsitellä asioita.
Pelastetut elämät lohduttavat
Kirjoittajakoulun kaksivuotisella viikonloppukurssilla syntyi novelli eläinlääkäreistä. Helsinkiläisen kustantamon järjestämällä kirjoittajaleirillä se alkoi paisua romaaniksi.
— Ensimmäiset lauseet olen varmaankin kirjoittanut teurastamoharjoitteluraportteihin viisitoista vuotta sitten.
Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin arvion mukaan ”poikkeuksellisen herkällä kynällä laadittu debyytti” kuvaa nuoren optimismin muuttumista voimattomuudeksi, joka saattaa nujertaa.
Valtoselle itselleen ei ole käynyt niin. Tainnutuskehdon esittelemästä maailmasta huolimatta hän kokee eläinlääkärin ammatin omakseen.
— Eläinsuojeluvalvonta on mielekkäintä, mitä tässä työssä voi tehdä. Mennään asuntojen perukoille niiden eläinten luokse, joita kukaan ei tuo klinikalle hoidettavaksi.
Valtonen arvelee päässeensä lähimmäs sitä, mitä eläinlääketieteelliseen pyrkiessään toivoi. Hän halusi auttaa niitä, jotka eivät voi itse auttaa itseään.
— Tätä jaksaa, koska onnistuu auttamaan. Ja kotona on aina pari löytökoiraa. Minua lohduttavat nämä pienet elämät, jotka olen voinut pelastaa ja joita olen voinut auttaa ja katsoa, ettei ainakaan niille tapahdu mitään kauheaa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.