Helsingissä elää jopa 100 000 rottaa – fiksu ja empaattinen pikkunisäkäs inhottaa ihmisiä, eikä ihan suotta

Tutkija Santtu Pentikäinen loukuttaa helsinkiläisrottia ja tutkii niiden liikkumisia. Rottia on kaikkialla missä ihmisiäkin, ja niiden reviirirajoja on vaikea hahmottaa.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2023.

Rotat haistavat maapähkinävoin kauas. Ennen pimeän tuloa Santtu Pentikäinen sekoittaa siitä ja kaurahiutaleista tahnaa, jota hän panee syötiksi loukkuihin.

Väitöskirjatutkija Pentikäinen on asettanut yksitoista loukkua eri puolille siirtolapuutarhaa. Hän on tutustunut muutamaan mökkiläiseen, jotka ovat antaneet luvan asettaa loukkuja myös pihojen välissä oleville käytäville.

Pentikäinen tutkii Helsingin kaupunkirottien liikkumista, elinalueita ja populaatioita. Hän ottaa rottia kiinni, laittaa niihin mikrosirun ja päästää ne vapaaksi. Rottia on eniten loppukesästä. Talvea vasten populaatio pienenee, eikä lokakuun lopulla ole enää samanlaista vilinää kuin lämpimämpinä kuukausina.

Nyt kello on hieman yli kymmenen illalla.

— Jos ei ole rottia, niitä ei ole. Mutta minulla on sellainen vainu, että tänään niitä olisi, Pentikäinen sanoo.

Ketut ja kanahaukat

Helsingissä on paljon rottia, mutta tarkkaa määrää on mahdotonta sanoa. Tutkimuspisteitä on vähän, eikä yhden kohteen määrästä voi tehdä suoraa johtopäätöstä toisen paikan populaatioon. Rottien määrä myös vaihtelee vuodenaikojen ja lisääntymissyklin mukaan.

Rottavauva kasvaa lisääntymisikäiseksi muu­tamassa viikossa, mutta villirotan elämä on lyhyt: kovimmatkin konkarit elävät vain pari vuotta. Kaupungissa rotta voi joutua ketun tai kanahaukan ateriaksi, mutta yleisin tappaja on ihminen.

— Tuholaistorjunta. Jos rottia on paikoissa, joissa ihmisillä on koteja tai bisneksiä, ihminen kauhistuu. Syystä tai ei.

Jos nyt joku luku on pakko sanoa, Pentikäinen arvioi, että Helsingin rottapopulaatio on pienimmillään yli kymmenentuhatta ja parhaimmillaan jopa satatuhatta.

— Olemme puhuneet viisinumeroisesta luvusta.

Rottia elää siellä, missä ihmisiäkin. Etenkin talvella ne elävät pääosin ruoantähteillä. Niinpä rottia vipeltää keskustan ravintolakeskittymissä, taloyhtiöiden roskakatosten tienoilla ja viemäreissä. Siirtolapuutarhassa rotta syö kesäisin grillijätteitä ja luonnonantimia, mutta talvella siellä selviää vain harva.

Esimerkiksi Keskuspuiston syvissä metsissä rottia tuskin on, Pentikäinen arvioi.

Ei stressiä

Santtu Pentikäinen antaa tiukat ohjeet: jos loukun luukku on kiinni, hän menee paikalle ensimmäisenä ja tarkkailee rottaa minuutin. Muut pysyvät etäällä.

— Sen jälkeen voi kuvata, jos haluaa, mutta ei liikaa salamavaloja tai muutakaan häirin­tää.

Tutkija pyrkii siihen, että rotat stressaantuvat mahdollisimman vähän. Jos rotta saadaan kiinni, se siirretään loukkuhäkistä muovisäiliöön, jossa se nukutetaan. Aiemmin Pentikäinen siirsi rotat nukutussäiliöön kangaspussin avulla, mutta moni rotta pääsi karkuun. Nykyään hän asettaa muovisäiliön suoraan loukun suulle.

— Tämä tyyli ei ole pettänyt.

Yksikään rotta ei ole purrut Pentikäistä. Yksi sairauksista kärsinyt rotta on kuollut nukutukseen.

Ensimmäinen loukku on kapealla pensaskujalla kahden mökkipihan välissä. Luukku on kiinni. Pentikäinen kumartuu kurkistamaan loukkuun.

— Täällä on rotta.

Fiksut ja varovaiset

Rotta on varovainen otus. Kun Pentikäinen asentaa rotanloukun uuteen paikkaan, hän asettaa sen ympärille kameroita. Vaikka herkkupala houkuttaa, rottajoukko voi kierrellä loukun ympärillä jopa viikkoja ennen kuin rohkein uskaltaa astua sisään.

Jos loukku on paikassa, jossa ihmiset touhuavat paljon ja asioilla on tapana vaihtaa paikkaa, rotat tottuvat uutuuteen nopeammin. Tilanne on toinen vaikkapa rakennusten alla olevissa huoltokäytävissä.

— Voi jopa olla, että vasta seuraava sukupolvi menee loukkuun.

Rotta on myös fiksu eläin. Se oppii sekä omasta kokemuksestaan että tarkkailemalla kavereitaan. Kun ansa on lauennut ja rotta jäänyt loukkuun, Pentikäinen vie sen mukanaan. Kun loukku palaa kentälle, rotat — tai ainakin osa niistä — tajuavat, että astinlaudan päälle ei kannata astua.

— Ne alkavat käyttää loukkua kulkuväylänä. Näen kamerasta, että ne pomppaavat astinlaudan yli ja jatkavat matkaa.

Näyttää myös siltä, että rotat osoittavat empatiaa toisiaan kohtaan. Kun yksi rotta on loukussa, muut ensin pelästyvät.

— Mutta sitten siihen tulee jengiä takaisin. Ne ainakin näyttävät yrittävän kaivaa kaveria ulos.

Laboratorio pakussa

Nalkkiin jäänyt, varsin aktiivinen pieni eläin saa nimen: 64FD. Kun Pentikäinen ja häntä avustava unkarilaistaustainen tutkija Viktor Zöldi yrittävät saada sitä loukusta nukutusastiaan, se pysyttelee loukun takanurkassa. Rottaa pelottaa.

— Viktor, menetkö näyttämään valoa sinne toiselle puolelle. Koita hätyytellä sitä.

— There it is. Nice.

Siirtolapuutarhan laidalle pysäköidyn pakettiauton takakontissa on laboratorio. Pentikäinen käyttää nukutukseen isofluraania, jonka vaikutus sekä alkaa että päättyy nopeasti. Eläinlääkärit ovat neuvoneet oikean annostuksen.

Laboratoriossa Pentikäinen peittää kasvonsa hengityssuojaimella ja vetää käsiinsä kumihanskat. Hän nostaa 64FD:n tutkimuspöydälle, jossa sille annetaan yhä nukutusainetta maskin kautta. Pentikäinen mittaa ja punnitsee eläimen ja tarkastaa sen sukupuolen ja sukukypsyyden. 104 grammaa, 16,5 senttiä nenästä peppuun ja 13,3 senttiä hännäntyvestä hännänpäähän. Nuori, kuitenkin yli viisiviikkoinen uros.

Tutkija ottaa rotasta verinäytteen, korvasta dna-näytteen ja turkista karvanäytteen. Tällä yksilöllä ei ole punkkeja, täitä tai arpia. Pentikäinen asentaa pientä kuumaliimapistoolia muistuttavalla laitteella mikrosirun rotan niskanahan alle. Lopuksi rotta saa eläinmerkkaustussilla tunnistusjäljet häntään ja kylkiin.

— Adidas, Pentikäinen höhöttää tussauksilleen.

— Kaverit tulevat kateellisiksi.

Tutkimukseen menee alle kymmenen minuuttia. Pentikäinen palauttaa rotan loukkuun ja vie sen takaisin kiinniottopaikalle. Hän asentaa loukun päälle kameran, joka tallentaa eläimen lähdön. Häkin suu avataan ja sitten 64FD jätetään rauhaan.

Nuoret seikkailijat

Santtu Pentikäisellä on tällä hetkellä kaksi tutkimuspistettä: yksi siirtolapuutarhassa, toinen urbaanimmassa ympäristössä. Tarkkoja sijainteja ei saa paljastaa, koska paikat ovat yksityisaluetta.

Rotat elävät kolonioissa, jotka voivat puolustaa reviiriään aggressiivisesti. Ihmisten ymmärrys rottayhteisöjen reviireistä on kuitenkin huteraa.

Rottakolonioiden koko voi vaihdella paljon. Pentikäinen olettaa, että kaikki kolonian rotat ovat sukua toisilleen, mutta aivan varmoja tästä ei olla. Saman kolonian rotat elävät samassa kolostossa ja käyvät yleensä samalla ravintopaikalla — joskus keskenään, joskus yksittäin.

— Varsinkin juniorit menevät usein joko aikuisen tai toisen juniorin kanssa.

Vaikuttaa siltä, että helsinkiläisrotta liikkuu yleensä korkeintaan parinsadan metrin säteellä kotiruokalastaan. On ydinalue, joka on yleensä ruokapaikan ympärillä. Mutta sen ympärillä näyttää olevan laajempi alue, jolla etenkin nuoret urokset seikkailevat ruoan ja seksin perässä.

Persoona vaikuttaa

Pentikäisen käyttämät seurantalaitteet eivät tallenna rottien kaikkia liikkeitä. GPS-pannat ovat rotille liian suuria. Kalliit paikannuslaitteet pitäisi myös käydä hakemassa muurinkolosta, kun rotta vetää viimeisen henkäyksensä.

Pentikäinen asentaa rottiin mikrosiruja, jotka kertovat, kun kyseinen rotta kulkee lukija-aseman ohi. Niitäkin on vain rajallinen määrä.

— Saan pistemäistä tietoa. Sen avulla sitten piirrän kuvaa, kuka on käynyt tässä enemmän ja kuka vähemmän, Pentikäinen selittää.

— On paljon, mitä en näe.

Vapautetut rotat näyttävät pääasiassa jatkavan elämäänsä tuttuun tapaan samalla alueella. Jotkut yksilöt pinkaisevat vapauteen nuolena. Toiset lähtevät varovaisemmin.

— Siinä on varmaan persoonallisuuseroja.

Toisinaan Pentikäinen ei näe vapauttamaansa rottaa enää uudestaan — tai sitten hän bongaa saman yksilön kaukana loukkupaikasta.

— On ihan arvailun varassa, oliko se seikkailemassa kiinniottopaikalla, oliko se seikkailemassa, kun havaitsin uudestaan sen vai oliko se joutunut lähtemään.

Lukiolaiset mukana

Myös tuholaistorjuntayritys Anticimex antaa tutkijoille dataa jyrsijäkohteistaan, mutta vain postinumeron tarkkuudella. Tietoa on noin 10 vuodelta.

Kolmas tiedonlähde ovat lukiolaiset. Biologian kurssien opiskelijat ovat sijoittaneet seurantalevyjä kotikulmilleen. Muovilevy maalataan seoksella, jossa on nokea.

— Siihen jää selkeät jäljet, kun rotta kulkee yli. Levyistä otetaan kuva kerran päivässä neljän päivän ajan, Pentikäinen kertoo.

Vaikka data on hajanaista, yhden asian Pentikäinen sanoo varmuudella: rottia on kaupungissa kaikkialla, missä on ihmisiäkin.

Seuraavaksi Santtu Pentikäinen ja Viktor Zöldi aikovat tutkia, miten tuholaistorjunta

vaikuttaa rottapopulaatioon paikallistasolla. Kuinka kauan kestää, että rotat palaavat myrkytetylle alueelle? Ovatko uudet rotat edellisten henkiin jääneitä jälkeläisiä vai uusia tulokkaita? Syntyykö tyhjäksi jääneellä herkkupaikalla kahinoita? Vaikuttaako torjunta tautien levinneisyyteen?

— Helsingissä kaikista rottaisimmat kohteet ovat sellaisia, missä käsitellään paljon elintarvikkeita. Niitä on joka kaupunginosassa, ja niissä on jatkuva torjunta. Rotat eivät lopu sieltä ikinä.

Ulosteessa soulia

Rotta inhottaa monia. Jyrsijän eritteissä voi olla taudinaiheuttajia, mutta taloyhtiön roskakatoksella sämpylänkanttia mutustava rotta tuskin on erityinen terveysriski, jos roskapussin viejä muistaa pestä kätensä kotiin palatessaan.

— Jos olisi jokin iso riski, tietäisimme sen jo.

Pentikäinen käyttää hengityssuojainta vain laboratoriossa ja suljetuissa tiloissa, joissa on paljon kuivunutta rotankakkaa. Pöllyävä uloste saattaa levittää esimerkiksi hantaviruksiin kuuluvaa Soul-virusta, joka aiheuttaa myyräkuumeen kaltaista tautia.

— Maailmalla rotilla on havaittu Soulin virusta ja ihmisillä sen aiheuttamaa tautia. Suomessa ei ole tiedossa tapauksia, mutta ei sitä ole liioin tutkittukaan.

Muutamasta rottanäytteestä on löytynyt hantavirusta. Pentikäinen pitää todennäköisenä, että kyseessä on Soul-virus.

Aamuyön raportti

Siirtolapuutarhakierros jatkuu, mutta tulos jää laihaksi. Ensimmäisen loukun jälkeen kymmenen muuta on tyhjillään. Syöteistä näkyy, että joku varovainen rotta on käynyt maistelemassa, mutta välttänyt astinlaudan tuurilla tai tiedolla.

Toimittaja ja kuvaaja lähtevät nukkumaan, mutta tutkijat tekevät vielä uuden kierroksen. Aamulla puoli kolmelta puhelimeen kilahtaa viesti: loukkuihin on jäänyt kolme rottaa lisää. Kaksi pikkuruista urosta, 47-grammainen 66AE ja 54-grammainen 6B9D, sekä vanhempi uros, 320 grammaa painava 6916, kirjataan mukaan tutkimukseen. 6916 jäi nalkkiin ensimmäisen kerran jo elokuussa.

Seuraavana päivänä Pentikäinen lähettää toisen viestin: aamulla loukuissa oli vielä neljä uutta rottaa. ”Joten kyllä siellä elämää on.”

 

Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.

Hämärässä haistellen

Euroopan kaupunkien yleisin rotta on isorotta (Rattus norvegicus), joka on syrjäyttänyt aiemmin yleisen mustarotan (Rattus rattus). Mustarottia tavataan vielä Virossa, mutta Suomen viimeinen varma havainto tehtiin Vaasassa vuonna 1990.

Rotan ja ihmisen yhteiselo juontaa juurensa vähintään satojen, kenties tuhansien vuosien taakse.

Aikuiset isorotat painavat keskimäärin 300 grammaa, suurimmat urokset yli puoli kiloa.

Rotta hyödyntää hyvää hajuaistiaan ruoan etsinnässä, petojen välttelyssä ja sopivan parittelukumppanin valinnassa. Rotat haistelevat toisiaan myös oppiakseen, onko jokin ravinnonlähde turvallinen. Jos outoa ruokaa syönyt toveri kuolee, muut rotat osaavat välttää kyseistä hajua penkoessaan apajia.

Rotta kuulee korkeita ultraääniä, joita ihminen ei kuule. Se kommunikoi äänen avulla leikkiessään, ruokaillessaan, emon ja poikasen viestiessä keskenään ja ennen parittelua.

Rotan naama on täynnä tuntokarvoja, joita se voi liikuttaa samaan tapaan kuin ihminen silmiään. Tuntokarvojensa avulla rotat aistivat lähiympäristöään.

Rotta näkee ultraviolettivaloa, mutta niiden kyky nähdä ei muuten ole kovin hyvä. Värien näkemistä tärkeämpää rotalle on hämäränäkö.

Tunnustusta joukkoistamisesta

Helsingin yliopiston avoimen tieteen palkinto myönnettiin lokakuussa akatemiatutkija, evoluutiobiologi Tuomas Aivelon vetämälle Kaupunkirotat-tutkimukselle. Aivelo on erikoistunut rottien tauteihin ja loisiin. Hän sai marraskuussa myös kansallisen avoimen tieteen palkinnon 2023.

Hankkeen tutkijat perehtyvät rottien populaatioiden, liikkumisen ja tautien ohella myös ihmisten ja rottien suhteisiin ja ihmisten ajatuksiin rotista. Monitieteinen Kaupunkirotat-ryhmä saa kiitosta kansalaistieteen keinojen hyödyntämisestä.

Kansalaistiede on joukkoistettu tiedonkeruun menetelmä, jossa tiedeyhteisön ulkopuoliset ihmiset keräävät, kuvaavat ja analysoivat aineistoa tutkimuksen käyttöön. Lähtökohtana voivat olla arjen ongelmat ja niihin liittyvän tutkimustiedon tarve.

Aivelon, Santtu Pentikäisen, Viktor Zöldin ja kollegoiden työn ansioina pidetään monimuotoisuutta, yhteistyöverkostoa ja tiedonkeruuseen liittyvää opetusta koululaisille.

Koululaiset oppivat rottaprojektin ohessa käsittelemään tietoa ja sen epävarmuutta. He kehittelivät tutkijoiden avulla hypoteeseja ja tarkensivat tutkimuksen päämääriä. Tulokset on julkaistu Science Education -lehdessä.

Santtu Pentikäinen
  • Apurahatutkija Helsingin yliopiston kaupunkirottaprojektissa. Tekee väitöskirjaa Helsingin rottapopulaatiosta ja rottien liikkumisesta paikallistasolla kahdessa kohteessa Helsingissä.
  • On törmännyt kaupunkirottiin jo ennen väitöstyötään. ”Kyllähän se tuttu kaveri on. Esimerkiksi Kalliossa niitä näkee.”