Ekologi Mar Cabeza muutti Barcelonasta Suomeen, koska tahtoi Ilkka Hanskin tutkimusryhmään.

Yritin käydä suomenkielen intensiivikurssia, mutta lopetin sen kolmannen kerran jälkeen. Tein väitöskirjaani enkä voinut keskittyä asiaan, joka oli vielä vaikeampaa, yliopistolehtori Mar Cabeza sanoo hyvin suomalaisella suomella.

Oppiminen ei ollut ongelma, vaan tapa jolla suomea opetettiin: liikaa kielioppia, liian vähän keskustelua.

— Puhuminen olisi kuitenkin tärkeintä!

Lisäksi opiskelijoiden erilaiset taustat vaikeuttivat kielen oppimiseen.

Cabeza opettaa ekologiaa ja evoluutiobiologiaa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa.

— En oikein osaa kirjoittaa suomea, mutta kun puhun nopeasti, kukaan ei huomaa virheitäni. Akateeminen kieleni on englanti.

ETANAT JA MUURAHAISET

Pikku Marin intensiivinen kiinnostus kaikkiin hyönteisiin, matoihin ja kuoriaisiin kauhistutti barcelonalaisen päiväkodin hoitajia 1970-luvun lopulla. Myös lapsen ”epäsosiaalisuutta” pidettiin erikoisena ominaisuutena.

— Päiväkodista soitettiin vanhemmille, etten leiki muiden lasten kanssa ja ettei minulla ole kavereita. Minulla oli hauskaa, kun leikin yksin etanoiden ja muurahaisten kanssa.

Vähemmän sosiaalinen pieni luontoihminen onnistui aina Barcelonankin keskustasta löytämään pienen palan vihreää. Hän ilahtuu edelleen kohdatessaan metsää, puistoja ja ötököitä.

Lukioiässä Cabezaan iski maailmantuska: selviääkö maailma, tuleeko ekokatastrofi, miksi ympäristöasiat eivät kiinnosta kaikkia? Nuori luonnonystävä tahtoi löytää oman paikkansa, jossa voisi olla hyödyksi planeetalle. Hän oli huolissaan ihmiskunnan tulevaisuudesta.

— Tein vapaaehtoistyötä ja yritin pelastaa maailman, Cabeza huokaa.

AKATEEMINEN KISA

Luonnontieteen opiskelu Barcelonan yliopistossa oli seuraava, aika looginen askel luontoihmisen elämässä. Cabeza opiskeli muun muassa ekologiaa, biologiaa ja eläintiedettä.

Opiskelu sujui, mutta se ei kuitenkaan ollut aivan sitä, mitä Cabeza halusi.

— En viihtynyt kovin hyvin, sillä minusta tuntui, että yliopistossa kilpailu oli keskeistä, ei niinkään tieteen tekeminen. Kiinnostus tieteeseen kärsii, jos koko ajan vain kilpaillaan.

Cabezaa kannusti uteliaisuus: halu löytää luonnosta uusia asioita ja ilmiöitä. Maisterintutkinnon jälkeen hänelle oli selvää, ettei tämä vielä ollut tässä. Väitöskirja häämötti ajatuksissa.

SUOMEN SUVEEN

Jyväskylä kesällä 1997 oli Mar Cabezan ensimmäinen kosketus Suomeen.

— Kesäyliopisto ja Suomen suvi, se oli mahtavaa.

Kesän hehkeys ei kuitenkaan ollut syy tulla Suomeen, vaan maailmankuulu ekologi, professori Ilkka Hanski (1953—2016). 

— Tunsin Ilkka Hanskin työt ja ihailin häntä. Kun tapasin hänet, kysyin voisinko tehdä väitöskirjan hänen ohjauksessaan.

Vastaus oli myönteinen. Professorit Veijo Kaitala, Esa Ranta (1953—2008) ja Hanski rohkaisivat jatko-opiskelijaa tulemaan Suomeen. Asiat kyllä järjestyisivät.

Cabeza halusi tehdä teoreettisen väitöskirjan, koska mallintaminen kiinnosti. Hanski ehdotti, että väitöstutkimus yhdistäisi metapopulaatioteoriaa ja luonnonsuojelua. Hanski johti Viikin kampuksella metapopulaatiobiologian tutkimusyksikköä. Se on ollut Suomen Akatemian huippuyksikkö yhtäjaksoisesti vuodesta 2000.

AKATEEMINEN ISÄ

Cabeza muistaa, kuinka varhain Hanski lähetti hänet pitämään puheita puolestaan. Se kauhistutti nuorta tutkijanalkua, mutta Hanski luotti, että Cabezasta olisi siihen.

— Ilkka oli mentorini, akateeminen isäni, Cabeza sanoo.

Hanski kannusti verkostoitumaan ja ottamaan oppilaita. Lisäksi hän luki kaiken, mitä Cabeza kirjoitti.

— Ilkka potki minua eteenpäin aina oikeaan aikaan. Hän tiesi minusta paljon enemmän kuin minä itse. Hän oli visionääri. Hän tulkitsi minua aina oikein, helpotti matkaani ja antoi paljon mahdollisuuksia, Cabeza kertoo.

— Ovi vastapäätä oli aina auki, Cabeza viittaa käytävän toiselle puolelle.

Cabezan oma intohimo pedagogiaan ja opettamiseen tuli Hanskin kautta, hänen tavastaan innostaa muita. Akateemikko, evoluutiobiologi Ilkka Hanski kuoli viime vuoden toukokuussa.

PETTYMYS JA TYHJYYS

Cabezan väitöskirja, Spatial population dynamics in reserve-network design, valmistui vuonna 2003. Tutkimus käsitteli sitä, miten asiat pitäisi tehdä: miten resursseja investoitaisiin optimaalisesti niin, että kattava suojelutoiminta olisi mahdollista.

— Olin norsunluutornissa. Olin niin kiinnostunut ja kiinni aiheessani, etten tajunnut, että käytännössä se on ihan mahdotonta, Mar Cabeza myöntää.

Tutkija ymmärsi vasta myöhemmin, ettei hänen kehittämilleen teoreettisille työkaluille olisi käyttöä, sillä luonnonsuojelu on teoriaa monimutkaisempaa. Eikä biodiversiteetti, luonnon monimuotoisuus, ole ainoa asia maailmassa, vaikka se siltä on joskus tuntunutkin.

Tutkija pettyy syvästi, kun tehdylle työlle ja malleille on eniten käyttöä tieteellisissä artikkeleissa, ei käytännön toimissa luonnon hyväksi.

— Minulle tuli tyhjä olo, kun näin, kuinka maailma meni koko ajan huonompaan suuntaan, ja minä vain leikin numeroilla. Ajattelin, että ehkä pystyisin tekemään jotakin muuta.

Nykyään Cabeza tunnetaan etenkin ilmastonmuutokseen liittyvistä tutkimuksistaan. Hän on Helsingin yliopiston siteeratuimpia tutkijoita.

— Se oli valinta. Arvioin, millainen biodiversiteetti olisi 50 vuoden kuluttua. Nämä kysymykset kiinnostavat yhä. Ne ovat laajoja teoreettisia kysymyksiä, joilla on vain pieni mahdollisuus vaikuttaa, Cabeza toteaa.

TELTTAÖITÄ SAARELLA

Helsingin yliopisto on ollut yksi Madagaskarin tutkimusaseman rahoittajista. Saari on arvokas luontokohde: kymmeniä miljoonia vuosia eristyksissä olleella alueella elää eliölajeja, joita ei tavata muualla.

— Madagaskar on ekologin uhanalainen paratiisi.

Ilkka Hanski sai kymmenisen vuotta sitten ajatuksen, että tutkimuskeskuksesta pitäisi tehdä suojelubiologiakeskus. Oli asema, kurssi, mutta opettaja puuttui. Hanski kysyi, kiinnostaisiko Cabezaa lähteä kenttätöihin Intian valtamerellä sijaitsevalle saarelle.

— En tuntenut trooppista metsää lainkaan entuudestaan, mutta päätin lähteä matkaan. Opetin teoreettista suojelubiologiaa. Puolet oppilaista oli Suomesta, puolet paikallisia.

Trooppisella saarella tutkija koki palanneensa lapsuuden ihanteisiin: hän oli yhtä innoissaan kuin taaperona kohdatessaan luonnon ihmeitä.

— Minulla oli ollut ikävä kenttätöitä.

Nyt Cabezalla on kymmenen vuoden kokemus kenttäkursseista. Vuodet ovat opettaneet, mitä ja miten Madagaskarilla kannattaa opettaa. Tietokoneella mallintaminen on jäänyt vähemmälle.

— Keskitymme ihmisen ja luonnon suhteeseen. Asumme teltoissa metsässä ja kylällä. Pohdimme, mikä tekisi luonnonsuojelusta toimivaa kaikille.

TIEDENAISEN TOIVE JA HUOLI

Ensimmäisten kurssien afrikkalaiset opiskelijat ovat edenneet aivan niin kuin oli tarkoituskin. Yksi toimii ympäristöministeriössä, toinen koordinoi koulujen tiedeohjelmaa, moni opettaa. Suomalaisista opiskelijoilta monet ovat jatkaneet tutkimustyötä Madagaskarilla.

— Ehkä olen löytänyt itseni ja oman paikkani uudestaan. Minusta tuntuu, että olen ollut tekemässä jotakin tärkeää. Olen kouluttanut ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät auttamaan paikan päällä ja ratkaisemaan monia ongelmia.

Kenttätyökurssi on ollut henkilökohtaisesti tärkeä opettajalle ja tutkijalle. Se on yhteys todelliseen maailmaan. 

— En halua olla kuuluisa tiedenainen, mutta haluan tehdä asioita, jotka vaikuttavat. Tiedenaisena pystyn siihen.

Kurssin tulevaisuus huolestuttaa Cabezaa. Edellinen kurssi pidettiin 2015, eikä vielä ole selvää järjestetäänkö kurssia tänä vuonna — tai enää koskaan. On mahdollista, että kaikki ekologinen tutkimus ulkomaisilla tutkimusasemilla loppuu, myös Keniassa, missä Cabeza työskenteli tänä talvena.

OPETTAMISEN LUOVUUS 

Cabeza valittiin yliopiston parhaaksi kansainväliseksi opettajaksi seitsemän vuotta sitten. Hän on opiskelijoiden mukaan loistava ja inspiroiva opettaja sekä omistautunut ohjaaja.

Tunnustus saa Cabezan nauramaan:

— En vieläkään tiedä, mistä se tuli.

Hän on kuitenkin tehnyt paljon töitä opetuksen eteen.

— Koetan olla luova opetustyössä. Espanjassa yliopisto-opetus oli tylsää, oli vain luentoja ja tenttejä. Suomessa koin herätyksen: on ryhmätöitä, esseitä ja keskusteluja.

Cabeza arvelee välillä innostuneensa vähän liikaakin vaihtoehtoisista opetustavoista. Parasta on luoda ja kehittää uusia kursseja ja konsepteja. Vanhoja kursseja pitää muokata, sillä muuten opettaja itse kyllästyy.

— Pedagogiikka kiinnostaa minua valtavasti, mutta samalla se haastaa ja jännittääkin.

ITSEKURIN MERKITYS

Suomi on ollut vuosia opetuksen etujoukoissa, mutta onkohan nyt tapahtumassa muutos? Cabeza kertoo olevansa välillä huolissaan opiskelijoiden asenteista.

Opiskelun ei kuulu olla jatkuvasti hauskaa ja viihdyttävää.

— Tieteessä on paljon hidasta ja yksinäistä tekemistä, se kuuluu tutkimuksen luonteeseen.

Kenttätyö on kaikkien mielestä kiinnostavaa, mutta analysointi ja kirjoittaminen voi tuntua ikävältä ja vaikealta.

— Opiskelija saattaa ajatella, ettei voi pakottaa itseään tekemään tylsää työtä.

Muualta maailmasta tulevilla opiskelijoilla on usein tiukempi itsekuri kuin suomalaisilla nuorilla. Toisaalta oman intohimon löytäminen auttaa jaksamaan vaikeitakin asioita. Cabeza puhuu halusta tehdä töitä ja hahmottaa jotakin uutta. 

— On surullista, jos intohimo tieteeseen katoaa.

TANSSI, SISÄINEN ILO

Cabezalla on elämä myös yliopiston ulkopuolella, hyvin vauhdikas elämä. Harrastuksissa hän hakee liikettä ja tunnetta: Cabeza sukeltaa, vaeltaa, kiipeilee ja tanssii, ennen kaikkea tanssii.

Amor, se tärkein suomenopettajakin, löytyi Helsingin Suutarilasta, kiipeilyseinältä.

— Meillä on nyt 5-vuotias tyttö, se hiljentää harrastusvauhtia. Seikkailut ovat vähäksi aikaa sivussa. Keskitymme perheen yhteisiin puuhiin ja menoihin.

Tanssista Cabeza ei ole luopunut. Häntä viehättävät erityisesti afro-kuubalaiset rytmit. Paikallisella koululla hän opettaa miehensä kanssa tanssia mummoille, vaareille ja lapsille.

— En ole kovin kilpailuhenkinen. Tanssi on minulle sisäistä iloa, en niinkään huolehdi tekniikasta. Viihdyn harrastuksissa, joissa pitää voittaa itsensä, ei muita, hän sanoo.

Tanssin ja suojelubiologian opettaminen ei ole niin erilaista kuin voisi luulla. Molemmissa oppii lukemaan ihmisiä, innostamaan heitä ja käyttämään auktoriteettia.

KYLÄYHTEISÖ KAUPUNGISSA

Mar Cabeza on kotoutunut ja kotiutunut, onhan hän rakentanut omakotitalon miehensä kanssa.

— Kun pääsin ensimmäisen kerran asumaan omakotitaloon, en enää voinut ajatellakaan asuvani kerrostalossa. Halusin lähemmäs luontoa.

Valmista sopivaa taloa ei löytynyt, mutta Cabeza löysi tontin Vantaan Kuninkaanmäestä. Vanha omakotitaloalue on hiukan unohduksissa metsässä, mutta ekologille paikka on täydellinen. Aivan lähellä liplattaa Kuusijärvi. Lenkille pääsee Sipoonkorven kansallispuistoon.

— Rakensimme niin ympäristöystävällisen talon kuin mahdollista. Panostimme etenkin energiatehokkuuteen. Olisin toivonut vieläkin enemmän kierrätysmateriaaleja.

Sivurakennuksessa on viherkatto, pihalla kasvihuone ja kasvimaa, joka pitää perheen vihanneksissa koko kesän. Kesällä pihamaalta kuuluu äänekäs kotkotus: perhe päätti ottaa parven kanoja yhdessä naapuriensa kanssa.

Naapurit ovatkin tärkeitä. Kun Cabeza muutti miehensä kanssa Kuninkaanmäkeen, he olivat yhteisön nuorimmat. Edellinen polvi oli rakentanut talonsa alueelle 1960–70-luvulla. Cabezan perhe ja muut uudisrakentajat herättivät vanhan yhteisöllisyyden uuteen kukoistukseen.

— Tuntuu kuin olisi pienessä kylässä eikä pääkaupunkiseudulla lainkaan, Cabeza innostuu.

SUOMALAISUUDESTA

Cabeza huokaa syvään, kun häneltä kysyy tulevaisuudensuunnitelmista. Epävarmuus koettelee: Helsingin yliopisto on muutoksen tilassa säästöpaineiden keskellä. Tosin epätietoisuus on aina tuttu seuralainen tutkijalle, Cabeza huomauttaa.

— Oma perhe, koti ja työpaikka pysyvät toistaiseksi Suomessa. Tulevaisuus mietityttää yhtä kaikki.

Suomesta on tullut rakas paikka, josta Mar Cabeza on löytänyt hengenheimolaisia ja kotinsa.

— Sovin Suomeen paremmin kuin Espanjaan. Viihdyn luonnossa enkä jaksaisi joka päivä rupatella ihmisten kanssa. Mies sanookin, että olen suomalaisempi kuin hän itse.

Mar Cabezan henkilöhaastattelu on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y/04/17.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.