Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/22.
Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa marssivat ilmaston puolesta kännykät kädessään. Pankit ja kaupat kertovat suojelevansa luontoa lähettämällä sähköisen laskun paperisen sijasta. Koulut panostavat kestävyyskasvatukseen samalla, kun digitalisoivat luokkatyöskentelyä.
Suomen suurin sanomalehti puolestaan kuvaa mainoksessaan, miten kasvi- ja eläinkunta alkavat kukoistaa, kun lukija tutustuu ympäristöasioihin — läppärinsä ääressä istuen.
Esimerkkejä yhdistää se, että niissä kaikissa ohitetaan digipalvelujen ja -laitteiden sekä niiden vaatiman fyysisen infrastruktuurin aiheuttama taakka luonnolle. Tuota taakkaa ei näy banderolleissa eikä yritysten vastuullisuusraporteissa, ei poliittisissa päätöksissä eikä vihreän siirtymän suunnitelmissa. Silloin sitä ei ole myöskään sovellusten, ohjelmien tai laitteiden hinnoissa.
Ehkä digitalisaation kokonaiskuormitusta ympäristölle ei ole edes haluttu selvittää. Se olisi tavallaan ymmärrettävää. Kuten kaikki teknologia, digitalisaatio on tuonut ihmiskunnalle paljon hyvää: tuottavuutta, talouskasvua ja hyvinvointia.
Tiedeyhteisölle datamassojen analyysi on avannut kokonaisia uusia maailmoja. Verkon kautta äänensä saavat kuuluviin nekin, joiden näkemykset muuten jäisivät katveeseen. Ja senkin tiedämme, että digitalisaation keinoin pystytään useilla aloilla vähentämään hiilidioksidipäästöjä.
Mikään teknologia ei kuitenkaan ole ongelmaton. Juuri digitalous ja -teknologia vain on saanut pitää puhtoisen maineensa merkillisen pitkään, paljon pitempään kuin moni muu ala. Teknologiajättejä toki kritisoidaan, jopa suitsitaan lainsäädännön keinoin, mutta lähinnä niiden kahmiman vallan vuoksi tai siksi, että ne hankkivat raaka-aineita konfliktialueilta ja kehitysmaista.
Kysymys, jota päättäjät tai kuluttajat eivät juuri koskaan esitä, on tämä: mikä on bloggaajan, pelinkehittäjän, yritysjohtajan, somekampanjan vetäjän tai tavallisen verkkopankin käyttäjän vastuu digitalisaation ympäristöhaitoista?
Yksi syy siihen, että asia ei ole noussut puheenaiheeksi, lienee se, että miltei jokainen mieltää digipalvelut aineettomaksi asiaksi. Sovellusten lataaminen, videoiden pyörittäminen, bloggaaminen — kas, bitithän ne siellä vain virtaavat!
Bitti ei kuitenkaan liikahda ilman atomeja, tässä tapauksessa kerrassaan massiivista atomimäärää. Aineeton perustuu aineeseen, materiaaliin ja sen kuljettamiseen ympäri maailmaa. Kaivokset ovat vasta ketjun alkupäässä, kun tuhansia ja taas tuhansia tonneja metallia ja mineraaleja louhitaan, rikastetaan, työstetään ja käsitellään kemikaaleilla.
Eikä tämä suunnaton materiamylly juuri hidastu kiertotalouden keinoin. Kierrätyskin on teollista toimintaa sivuvirtoineen, joita syntyy sitä enemmän, mitä mutkikkaampia laitteita puretaan alkutekijöihinsä.
Vasta kaiken tämän päälle sitten tulee bittien liikuttamiseen tarvittava sähköenergia, joka sekin pitää tuottaa jotenkin — toistaiseksi useimmiten fossiilisilla polttoaineilla.
Luontohaittojen mittaaminen ja mallittaminen on vaikeaa. Sen tietää jokainen sitä yrittänyt, myös allekirjoittanut. Erityisen hankalaksi urakka muuttuu, jos pitää huomioida muutakin kuin pelkät hiilipäästöt, joiden laskemista on jo hyvän aikaa harjoiteltu — käydäänhän hiilipäästöillä kauppaakin. Mutta jos malleihin halutaan mukaan maankäytön muutokset, elektroniikkajäte tai muut myrkylliset aineet, pitää varautua isoon lisätyöhön.
Onneksi joukko tutkijoita on jo vastaamassa näihin kysymyksiin. Suosittelisin selattavaksi esimerkiksi Patrik Granvikin Aalto-yliopistolle tekemää diplomityötä ja saman opinahjon professori Ari Jokilaakson tutkimuksia. Ne paljastavat, miten älylaitteemme ja viihde-elektroniikkamme kilpailevat samoista hupenevista mineraaleista, joita tarvittaisiin liikenteen sähköistämiseen ja energiantuotannon tarpeisiin.
Teknisen ja luonnontieteellisen alan tutkijoista osa pohtii samalla ihmisten käyttäytymistä ja mielikuvia. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jachym Judl ihmetteli taannoin Sitran Digitalisaatio ja luonnonvarat -webinaarissa, miksi muutoin ympäristötietoisten kuluttajien on niin vaikeaa yhdistää omaa älypuhelintaan luonnon kuormittumiseen. Hän nimesi yhdeksi syyksi kognitiivisen dissonanssin, psykologisen ristiriidan, kun olettamuksemme ovat ristiriidassa tiedon kanssa. Vaikka aavistamme tai jopa tiedämme, emme halua tietää.
Ehkä dissonanssi liittyy myös identiteettipolitiikkaan. Muuten on vaikea selittää sitä, että digitalouden edustajat, edistäjät ja kuluttajat pääsevät ympäristövastuusta kuin koira veräjästä samaan aikaan, kun vaikkapa maatalous tai autoilu ovat päivittäin kriittisen arvioinnin kohteena.
Luova luokka usein korostaa vastuullisuutta ja luontoarvoja, mutta tuo tietoisuus näyttää valikoivalta. Lihapullan syntitaakka on laskettu moneen kertaan ja tuomiot annettu, mutta uusimpia äppejä tai somekampanjoita vaikutuksineen ei ole vielä edes haastettu julkisesti ruodittavaksi.
Haastatelin taannoin aerosolifysiikan professori, kansleri Kaarle Hämeriä, joka muistutti jokaisen sukupolven lähtökohtaisesti toivovan seuraaville hyvää. Myös fossiiliteknologian kehittäjät tahtoivat lisätä hyvinvointia — he eivät vain tienneet, mitä seurauksia heidän keksinnöillään ja elämäntavoillaan oli. ”Emmehän mekään vielä tiedä, mitä aikamme teknologia luonnolle tekee”, Hämeri pohdiskeli.
Tiedeyhteisö löytänee ajan myötä keinot mittaamiseen, laskemiseen ja mallittamiseen, jos todella haluamme tietää, mitä jokin teknologia — tässä tapauksessa digitalisaatio — maapallolle tekee. Mitkä ovat hyödyt ja haitat? Pitää siis osata kysyä, haluta kysyä ja saada kysyä jotakin asiaa, jotta voi lähteä etsimään vastausta.
Tarkoistakaan mittaustuloksista tai faktoista ei voi johtaa arvoja. Se, mille haitalle tai hyödylle pannaan eniten painoa, on moraalinen ja poliittinen valinta. Kuten myös se, millaista tutkimusta rahoitetaan.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja Helsingin yliopiston alumni taloustieteen ja fysiikan aloilta.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston julkaisema tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.