Se, että saan palkinnon nimenomaan yliopiston kolmanteen tehtävään liittyvistä ansioista, ei ole itsestäänselvyys. Tulin yliopistoon vuonna 2000 opiskelemaan teoreettista filosofiaa ja syvennyin varsinkin ensimmäiset vuodet 1900-luvun saksalaisen filosofian melko abstrakteihin ajatuksiin. Filosofia edusti minulle kuitenkin kaikkein selkeimmin yliopistollisen tutkimuksen keskeisiä hyveitä: se osoitti abstraktin ajattelun ja käsitteellisen täsmällisyyden merkityksen sekä tarpeen pureutua mahdollisimman syvälle omiin ennakkokäsityksiin.
Vuonna 2009 otin vastaan paikan Eurooppa-tutkimuksen tutkijakoulusta, jossa viimeistelin myös väitöskirjani. Erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana olen suuntautunut yhä selkeämmin juuri monitieteiseen Eurooppa-tutkimukseen – perinne, joka sivumennen sanoen on yksi yliopistomme UNAEuropa-yhteistyön painopistealueista.
Tämä palkinto on kuitenkin annettu tieteellisen tiedon välittämisestä, joten haluan tässä sanoa siitä jotain.
Yhteiskunnallinen vuorovaikutus, niin sanottu yliopistojen kolmas tehtävä, toteutuu yleensä kahta reittiä. Joko tutkijat tekevät työssään kiinnostavan löydöksen, joka löytää tiensä julkisuuteen perinteisen median tai vaikkapa podcastin välityksellä, tai sitten heidän osaamistaan tarvitaan sanoittamaan jotain tapahtumaa tai kehityskulkua, joka on yleisön silmissä merkityksellinen. Vaikka olen itsekin kirjoittanut muun muassa suomenkielisiä tietokirjoja, oma yhteiskunnallinen vuorovaikutukseni kuuluu selkeämmin jälkimmäiseen kategoriaan. Sen taustalla ovat olleet ennen kaikkea viimeisen vuosikymmenen eurooppalaiset kriisit: eurokriisi ja sitä seuranneet poliittisen kentän murrokset, brexit, koronapandemian seuraukset EU-politiikalle ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Nämä eivät ole aiheita, jotka olisin erityisesti valinnut, vaan joissa ymmärrykseni eurooppalaisen politiikan dynamiikasta ja historiasta on osoittautunut ainakin joltain osin hyödylliseksi.
Tunnistan hyvin sen kritiikin, joka liittyy ajankohtaisen poliittisten tapahtumien kommentointiin. Tutkijasta tulee helposti reaktiivinen lausuntoautomaatti, jonka kyky määrittää julkisen keskustelun agendaa, sen kehystämisen tapoja, on rajallinen. Joissain tapauksissa, kuten tv-uutisten 30 sekunnin haastatteluklipissä, päivystävän dosentin rooli on yksinkertaisesti hyväksyttävä. Julkisen keskustelun rakenne on erilainen kuin akateemisen tutkimuksen: se ei useinkaan mahdollista teoreettisten perinteiden tai menetelmällisten lähtökohtien avaamista.
Kuitenkin tutkijan luoma lisäarvo ei liity yksinomaan substanssiin vaan akateemisen tutkimuksen edustamiin hyveisiin: luotettavuuteen, kriittisyyteen, käsitteelliseen tarkkuuteen sekä riippumattomuuteen yksittäisistä intressiryhmistä. Yksi keskeinen hyve on myös akateemisen maailman luoma yhteisöllisyys, tietoisuus siitä, että tutkijan näkemykset ponnistavat sellaisista ajattelun ja toiminnan käytännöistä, jotka ovat muovautuneet osana yliopistoyhteisöä.
Kuten ehkä huomasitte, jätin listan ulkopuolelle objektiivisuuden. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi tätä ideaa tärkeänä. Kuitenkin mitä lähemmäs tulemme yhteiskunnallista todellisuutta, joka on historiallisten ja kulttuuristen tekijöiden määrittämää – joissa kysymykset yksilön, yhteisöjen ja instituutioiden suhteesta ovat avoimia – yksioikoinen objektiivisuuden ideaali muuttuu ongelmalliseksi. Ajatellaan vaikka viimeisen vuoden tapahtumia. Venäjän hyökkäyssodan tapauksessa on huomattavasti hedelmällisempää puhua pitkän ja lyhyen aikavälin selityksistä, erotella toisistaan materiaaliset ja ideologiset syyt, kuin puhua objektiivisesta totuudesta. Kyse on erilaisten selitysmallien, narratiivien ja näkökulmien avaamisesta ja vakiintuneiden totuuksien koettelusta. Tutkijalta vaaditaan yhteiskunnallisen keskustelun lukutaitoa: on osattava nähdä, mitkä tulkinnat ovat jähmettyneet näennäisesti objektiivisiksi totuuksiksi, jotka eivät salli muita tulkintoja.
Objektiivisuuden vaatimus kytkeytyy olennaisesti modernin kulttuurin kehitykseen. Viimeistään 1800-luvun lopulta lähtien olemme eläneet vahvasti kaksinapaisessa todellisuudessa, joka erottaa toisistaan tosiasiat ja mielipiteet, faktat ja arvot. Kuitenkin modernin julkisuuden kehitykseen on vaikuttanut olennaisesti kolmas kategoria – se, mitä filosofit Immanuel Kantista lähtien ovat analysoineet arvostelman käsitteen avulla. Sen ytimessä on ajatus, jonka mukaan yhteiskunnassa vaikuttavat normit tai arvot eivät ole puhtaan subjektiivisia mielipiteitä mutta eivät myöskään luonnontieteiden kuvaamia “kovia” tosiasioita. Kyse on yhteisöä itseään kannattelevista periaatteista, eräänlaisesta laajennetusta tajunnasta (sensus communis). Väitän, että akateemisen tutkimuksen yhteiskunnallinen tehtävä koostuu olennaisesti niiden tilanteiden osoittamisesta, joissa yhteisö ei kykene elämään omien arvojensa mukaisesti – esimerkiksi silloin, kun eurooppalainen muuttoliikkeiden hallinta johtaa satojen ihmisten hukkumiseen Välimerellä. Tutkija ei näissä tilanteissa ilmaise vain mielipidettään; hän osoittaa kuilun ihanteiden ja instituutioiden välillä.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen kytkeytyy olennaisesti kotimaisiin kieliin. Viime aikoina keskustelua on käyty varsinkin suomen kielen asemasta. Osa ei ole suomen kielen katoamisesta lainkaan huolissaan, kun taas toiset näkevät suomen kielen vajoavan – opetusministerin ilmaisua lainaten – “kyökkikieleksi”. Voi olla, että keskustelu suomen kielen asemasta tieteessä on liian laaja eikä ota huomioon esimerkiksi suomalaisen valtiosääntötutkimuksen ja ilmakehätieteen eroja – suomen kielellä on näissä ymmärrettävästi eri asema.
En halua olla nurkkakuntainen, mutta korostan, että kotimaisilla kielillä on edelleen tärkeä rooli tieteen ja yhteiskunnan yhteispelissä. Esimerkiksi ulkopolitiikan alueella käsitteiltä vaaditaan erityistä täsmällisyyttä ja analyyttisyyttä, joiden suojelemisessa tiedeyhteisöllä on perinteisesti ollut tärkeä rooli. Puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden kaltaisiin käsitteisiin liittyy merkityssisältöjä, jotka tulevat ymmärrettäväksi vain Suomen ulkopolitiikan ja sen toteutuneen historian perusteella. Sama pätee eurooppalaiseen politiikkaan. On keskeistä ymmärtää, miten näennäisesti samat käsitteet, kuten vapaus, vastuu tai solidaarisuus, aktivoivat eri kansallisissa konteksteissa hyvin erilaisia mielikuvia, merkityskenttiä ja muistisisältöjä.
Hyvät juhlavieraat –
Länsimainen tiede syntyi antiikissa olennaisesti julkisena toimintana, joka kytkeytyi yhteiskunnassa vaikuttavien ennakkokäsitysten kriittiseen tarkasteluun. Olen iloinen, että tämä tehtävä näkyy edelleen Helsingin yliopiston ja sen tutkijoiden toiminnassa. Täällä keskustakampuksella sitä vahvistavat perinteisten mediaesiintymisten lisäksi tutkijoiden vahva blogi- ja podcast-kulttuuri sekä Tiedekulman kaltaiset tiedon levittämisen areenat. Toivon näille pyrkimyksille kaikkea hyvää. Kiitos vielä kerran tunnustuksesta.