Tietojenkäsittelytieteen tutkijalla Ella Peltosella on aihe, joka on kirjaimellisesti jokaisella hyppysissä. Peltonen tutkii kaikkialla läsnä olevaa laskentaa, joka tarkoittaa arkisia älylaitteitamme ja niiden järjestelmiä.
Kaikkialla läsnä olevaa laskentaa kutsutaan myös nimellä ubiikki teknologia, mutta Peltosen mielestä ubiikki on outo sana. Ei siis käytetä sitä.
Ella Peltonen on Helsingin yliopiston kasvatti, joka ei ole opiskelemaan tultuaan poistunut hetkeksikään tiedemaailmasta.
Hän on ollut vuodesta 2012 lähtien mukana Carat-tutkimusryhmässä, joka kerää dataa siitä, miten ihmiset ympäri maailman käyttävät puhelimia ja niiden sovelluksia, järjestelmä- ja verkkoasetuksia. 850 000 käyttäjää ympäri maailman on vapaaehtoisesti asentanut sovelluksen, joka antaa tutkijoille tietoa käyttäjien tavoista.
— Kun ymmärretään laitteen käyttöä, voidaan yrittää parantaa käyttökokemusta ja oppia laitteista: selvittää, miten ihmiset saavat puhelimestaan enemmän irti.
Tutkimusryhmä hyödyntää ison datan analysoinnissa koneoppimista, analysoi muun muassa sovellusten ja asetusten energiankulutusta ja antaa käyttäjille suosituksia.
— Tästä hyötyvät myös sovellusten kehittäjä, kun he ymmärtävät, miten heidän sovelluksiaan käytetään oikeassa elämässsä.
Haluan että tieto on kaikkien saatavilla
Ella Peltosen äänestä kuuluu innostus. Vaikka älyjärjestelmiä ja koneoppimista tuntevalle it-osaajalle olisi kysyntää liike-elämän ja tuotekehityksen puolella, Peltonen ei ole koskaan haikaillut bisneksen pariin. Hän on tutkija henkeen ja vereen.
Peltonen tiesi jo kandivaiheessa, että jatkaa väitöskirjaan. Lokakuussa hän jätti väitöskirjansa esitarkastukseen.
— Aion pysyä tieteen maailmassa. Tämä on vain niin hauskaa: tapaa hirveästi ihania ihmisiä, saa käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Tutkitun tiedon tuottaminen on minun juttuni.
Peltosen mukaan on tärkeää, että tutkijat ja yritykset puhuvat keskenään ja tutkittu tieto pääsee esiin. Tutkimus on kuitenkin ensisijaisesti uuden tiedon tuottamista.
— Pelkkä sovellus edellä ei voida mennä tieteen puolella. Olen avoimen tieteen ystävä: haluan, että tieto on saavutettavissa ilman että liikesalaisuudet estävät, Peltonen sanoo.
— Yritysmaailmassa on jumissa yhden yrityksen hyödyssä. Mieluummin hyödytetään kaikkia.
Carat-tutkimuksessa julkaistu data on vapaasti käytettävissä koulutuksen ja tutkimuksen tarpeisiin. Peltosta ja kollegoita kännykkädata kiinnostaa teknisten parannusten näkökulmasta. Sosiaalitieteilijöille sama tieto voi antaa näkökulmia ihmisten arjen digitalisaatioon.
Luulin lapsena, että tutkijat juovat viiniä linnoissa
Tutkijan työ kiinnosti Peltosta jo lapsena.
— Minulla oli mielikuva, että tutkijat matkustelevat ja juovat punaviiniä hienoissa linnoissa.
Lapsen mielikuva oli syntynyt matemaatikkoäidin työstä: perhe oli joskus käymässä äidin työn perässä Tukholmassa.
Tutkijantyön hohto on löytynyt muista asioista, mutta jotain perää lapsuuden mielikuvassa kai oli. Ainakin matkustelemaan Peltonen on päässyt paljon — haastattelua edeltävänä päivänä hän on juuri palannut Lontoosta.
— Punaviiniäkin olen juonut, mutta huomattavasti vähemmän kuin lapsena kuvittelin. Yhdessä linnassa olen ollut konferenssissa, paljon useammin kuitenkin yliopistojen luentosaleissa.
Kukaan tytöistä ei harrastanut koneita
Peltonen ei lapsena ollut varsinaisesti tietokoneharrastaja, mutta halusi pc-koneen kotiin ja vanhemmat ostivat sellaisen.
— Kukaan lapsuuden tyttökavereista ei harrastanut tietokoneita, se oli tuolloin poikien juttu.
Perhe asui välillä Ruotsissa ja Saksassa, mutta koulunsa Peltonen kävi Järvenpäässä. Peltosta kiinnosti scifi-kirjallisuuden ohella etenkin kuvankäsittely. Hän harrasti valokuvausta ja mediapainotteista lukiota käydessään muun muassa taittoi koulun lehteä. Koulussa Peltonen piti kielistä, psykologiasta ja historiasta. Lisäksi hän suoritti pitkän matematiikan.
Lukuisista kiinnostuksenkohteista olisi voinut löytyä monta mahdollista opiskelualaa. Tietojenkäsittelytieteen hän valitsi puolivahingossa ja järkiperustein.
— Muutama kaveri sanoi, että opetus on hyvää ja it-alalla on paljon töitä.
Vaikka ala valikoitui summamutikassa, Peltonen tunsi sen heti omakseen.
Koodaamaan oppii myöhemminkin
Tietojenkäsittelytieteeseen liittyy mielikuva, että alalle hakeutuvalla pitäisi olla mittava harrastustausta, pitäisi osata koodata tai kasata tietokone omin käsin.
— Jos matematiikka ja looginen ajattelu kiinnostavat, kuka tahansa voi hakeutua opiskelijaksi. Opin itsekin koodaamaan vasta yliopistossa, Peltonen rohkaisee.
Peltosen mukaan koodaaminen on hauskaa: vähän kuin palapelin ratkomista tai sudokun täyttämistä. Jo vuoden opintojen jälkeen erot ovat tasoittuneet tyhjästä aloittaneiden ja itse itsensä opettaneiden harrastajien välillä.
Hyvät yhteistyö- ja kommunikointitaidot ovat tarpeen. Nykyaikaisessa ohjelmistotuotannossa prosessit ovat ohjattuja ja työtä tehdään tiimeissä ja työryhmissä.
— Yksin nurkassa nyhvääminen on ihan 1980-lukua. Ei sillä kukaan enää itseään työllistä.
Inhottavat laskuharjoitukset opettavat parhaiten
Peltonen on tutkimuksen ohessa opettanut monilla kursseilla, ja hän ohjaa maisteri- ja kandiopiskelijoiden opinnäytteitä.
— Opettamisessa on hienoa, kun käy keskusteluja ja näkee, kuinka toinen oivaltaa. Jos saisin päättää, kaikkeen opetukseen kuuluisi mentorointia.
Hänestä on tärkeää opastaa opiskelijoita jo ensimmäisissä harjoitustöissä aitoihin tutkimusaiheisiin ja tutkimusmaailman ajankohtaisiin kysymyksiin.
— En tykkää luennoida. Varsinkin tällaisella alalla oppiminen perustuu omaan ajatteluun. Ulkomuistilla ei pärjää. Teetän paljon laskuharjoituksia ja ryhmätöitä, joita kaikki inhoavat, mutta joista oppii valtavasti.
Peltosta innostaa myös tieteenrajat ylittävä pohdiskelu. Hän oli marraskuussa mukana Helsingin yliopiston Tiedekulmassa paneelissa, jossa eri alojen tutkijat ruotivat tekoälyn ja robottien tulevaisuutta niin teknisestä, eettisestä, juridisesta kuin sosiaalipsykologisesta näkökulmasta.
— Kun itse elää luonnontieteellisessä kuplassa, monitieteinen liikehdintä on silmiä avaavaa ja antaa perspektiiviä omaan työhön. Kannattaa mennä pois omasta tutkimusryhmästä ja omalta laitokselta, ehkä jopa omasta tiedekunnasta.
Tutkijana täytyy rauhoitella pelkoja
Tekoäly on viime vuosina herättänyt suuria intohimoja. Tekoälyn ajatellaan mullistavan niin työn kuin muunkin elämän. Siitä kaavaillaan maailman pelastajaa ja kaiken tuhoajaa. Suuret visionäärit Stephen Hawkingista ja Elon Muskista lähtien ovat varoitelleet, kuinka superäly vielä ottaa vallan ihmiskunnasta.
Ella Peltonen kuitenkin haastaa reippaasti nämä ajattelijat. Tekoälystä on noussut suurempi kohu kuin ehkä olisi tarpeen. Tekoälyn menetelmät ovat olleet olemassa jo pitkään.
— Meidän professorimme sanoo, että näitä hype-aaltoja tulee silloin tällöin. Eri asia on, edistyykö teknologia juuri sillä hetkellä tai onko teoria mennyt eteenpäin. Tutkijana joutuu toppuuttelemaan.
Tekoäly on noussut keskusteluun ymmärrettävistä syistä, Peltonen tuumii. Tällä hetkellä kohtaavat sopivasti arkisten laitteiden laskentatehon paraneminen ja kaupallinen kiinnostus. Tunnetuille menetelmille on alettu keksiä uusia, käyttökelpoisia ja kaupallistettavia käytännön sovelluksia.
— Ei tekoäly tule ja syö meitä. Koneellistuminen ja tekoäly ovat jo vieneet työpaikkoja, ohjelmistot ohjaavat jo ydinvoimaloita ja lentokoneita. Ei odotettavissa ole mitään uutta suurta mörköä, Peltonen vakuuttaa.
Kukaan ei tiedä, mitä älylaitteet ovat 10 vuoden päästä
Peltosen mukaan meillä on taipumusta inhimillistää koneita. On helppo ihailla ja sympatisoida esimerkiksi IBM:n Watson-tekoälyä, joka voitti amerikkalaisen Jeopardy-tietovisailun vuonna 2011.
Se mikä meille näyttäytyy luovana päättelynä, on vain käsittämättömän nopeaa laskentaa. Watsonilla oli käytössään koko internetin data, jota se pystyi analysoimaan valtavalla nopeudella.
— Ihmiset rakentavat ohjelmistot. Vaikka tekoäly oppii itse ohjelmoimaan ja ratkaisemaan ongelmia, taustalla on iso määrä ihmisten työtä ja ihmisten tuottamaa dataa.
Peltonen on optimisti: hän uskoo, että teknologiasta on enemmän hyötyä kuin haittaa.
— On paha sanoa, etten usko tappajarobotteihin, kun juuri kerrottiin, että Yhdysvalloilla on jo tappajarobotti. Mutta teknologia voi myös auttaa muun muassa selvittämään ekologisia ongelmia.
Kaikki teknologia ei koskaan lyö läpi, tutkija muistuttaa.
— Voidaan olla aika varmoja, että entistä useammat arkiympäristön esineet ovat tulevaisuudessa älykkäitä. Mutta on vaikea ennustaa, mikä on se seuraava iso juttu.
Jo pelkästään kännyköiden kehitystä on ollut vaikea arvioida.
Kymmenisen vuotta sitten moni kuvitteli, että ihmiset tulevaisuudessa haluaisivat vielä näkymättömämpiä ja pienempiä puhelimia. Sen sijaan niistä tulikin isonäyttöisiä, kokonaisvaltaisia elämänhallintavälineitä: globaali ostoskeskus, toimisto ja sosiaalinen elämä, kaikki samassa paketissa.
— Meillä tuskin on tänä päivänä hajuakaan siitä, mitä älylaitteemme ovat 10 vuoden päästä.
Nousevien tähtien joukossa
Ella Peltosen työ on varsin kansainvälistä. Verkostoituminen erimaalaisten kollegoiden kanssa on tietojenkäsittelytieteen alalla elinehto.
Peltonen itse sai hiljattain post doc -tutkijanpaikan Irlannista, ja paikka löytyi britannialaisen kollegan vinkistä. Hän lähtee vuodenvaihteessa The Insight Centre for Data Analytics -tutkimuslaitokseen Corkiin. Siellä Peltonen jatkaa työtään tutu aihepiirin parissa.
Verkostoista saa myös tukea, kannustusta ja tunnustusta omaan työhön. Kun tietojenkäsittelijöiden kansainvälinen naisverkosto N2 Women nimesi alaltaan kymmenen nousevaa vaikuttajaa, Peltonen valittiin näiden nousevien tähtien joukkoon.
— Se oli ihana nimitys, etenkin kun tietää, että se tulee kollegoilta, joita arvostan.
Peltosen mukaan tutkijoiden piirit yhden maan sisällä ovat aika pienet. Maan ja tutkimuslaboratorion vaihto antaa ideoita ja näkökulmia.
— Ideat ovat se meidän pointti. Tietysti pitää myös testata, toimivatko ideat. Kun vaihtaa maisemaa, kuvioita ja ihmisiä ympärillä riittävän usein, se auttaa oppimaan uusia asioita.
Paluulippua Irlannista ei vielä ole.
— On mahdollista, että jään sille tielle. Jenkkeihinkin voisi lähteä, jos viisumi onnistuisi. Aviomiestä raahaan perässä.
Kukaan ei jää, jos tutkimus ei saa rahaa
Peltosen mukaan koto-Suomellakin voi hyvin olla tulevaisuutta teknologian kärkimaana. Koulutuksesta ja tutkimuksesta ei tulisi leikata, jos huippuluokkaan mielimme.
— Jos tutkimukseen ei anneta rahaa, ei tänne kukaan tule eikä tänne kukaan jää. Tutkijankin pitää saada ruokaa ja asunto, hänenkin on voitava elättää perhettä. Tutkimus on usein pitkäjänteinen 5–10 vuoden prosessi. On hyvin vaikea tehdä tutkimustyötä, jos työsuhde on puoleksi vuodeksi tai vuodeksi.
Peltosella on selkeä vastaus kysymykseen, mihin hän tahtoisi tutkijana lopulta yltää:
— Tietysti professoriksi!
Peltosen päämääränä on tuoda yhteen teoriaa ja käytäntöä. Hän tahtoisi löytää koneoppimis- ja algoritmimenetelmille uusia sovellusalueita.
— Haluan lisätä dialogia yritysmaailman kanssa ja kommunikaatiota yleisön suuntaan.
Peltosen mukaan työ vaatii aikaa, mikä tarkoittaa pitkiä työviikkoja.
— Jos ei ole valmis pistämään tähän aikaa, joku muu kyllä on. Tutkijana pärjääminen ei ole kiinni älykkyysosamäärästä, vaan tarvitaan raakaa työtä, halua oppia uusia asioita, motivaatiota ja istumalihaksia.
Piirrän muistikirjaan kuvia ja kaavioita
Vaikka välillä työpäivät venyvät, Peltosen mukaan on tärkeää varoa, ettei polta itseään loppuun. Hänelle vapaa-aika on rentoutumista varten. Peltonen ei listaa aktiviteetteja, vaan kertoo lukevansa paljon ja hengailevansa kotona.
Entä millaista on kaikkialla läsnä olevan teknologian tutkijan oma älylaitteiden käyttö?
Jatkuvaa, kuten arvata saattaa. Läppäri ja puhelin kulkevat mukana mobiilina toimistona, koska työympäristö on pilvessä.
Sen sijaan muistikirjan on oltava aina paperinen, Peltonen sanoo.
— Minussa on taiteellinen puoli. Piirrän muistikirjaan kaavioita, kuvia ja miellekarttoja. Uskon, että jos ihminen tekee jotain käsin, siitä jää parempi muistijälki, Ella Peltonen tuumii.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/10/17.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.