Millaisessa perheessä voisi kasvaa Suomen ensimmäinen astronautti? Ehkä taiteilijakodissa, jossa lapset päättävät itse kouluun menostaan ja jossa heidän leikkejään ei keskeytetä?
Tällaisesta taustasta ponnistaa ainakin teknillisen fysiikan tohtori, eläinlääkäri Sini Merikallio. Hän selviytyi Euroopan avaruusjärjestön edellisissä astronauttitesteissä 192 parhaan joukkoon, kun hakijoita oli 10 000. Matka jäi silti haaveeksi.
Nyt, kymmenkunta vuotta myöhemmin, Merikallio on jälleen mukana haussa. Syksyllä 2022 selviää, viekö hänen matkansa avaruuteen. Toistaiseksi hän työskentelee eläinlääkärinä.
Sini Merikallio kasvoi isoveljensä ja filosofi-taiteilijaäitinsä kanssa. Yksinhuoltajaäiti antoi lapsilleen kosolti vapautta ja vastuuta. Lapset saivat lintsata koulusta niin paljon kuin halusivat.
— Saimme äidiltä valmiiksi allekirjoitettuja poissaololappuja, joihin kirjoitimme itse syyn. Minä johdin koulumme poissaolotilastoja, Merikallio muistelee.
Äiti luotti siihen, että lapset osasivat itse päättää kouluun menosta.
— Minulla ei ole kokemuksia siitä, miltä tuntuu tylsistyä hiljaa paikoillaan.
Lintsauspäivinä Sini leikki lähimetsässä, luki kirjoja ja järjesteli postimerkkikokoelmiaan. Myös palapelit ja tietokoneella pelaaminen kiinnostivat.
10-vuotias seikkailee Pariisissa
Pienestä pitäen Merikallio kävi kaupassa hankkimassa päivän ruokatarvikkeet.
— Kerran minun alkoi tehdä todella paljon mieli kiivi-hedelmiä, joten ostin niitä. Paljon. Niinpä söimme kiivejä illalliseksi.
Ruokavalinnasta ei noussut riitaa. Hän ei muista riidelleensä äitinsä kanssa lapsuudessa juuri koskaan.
Kun Sini oli kymmenvuotias, äidille tuli työmatka Pariisiin ja lapset pääsivät mukaan. Seminaariin lähtiessään äiti antoi lapsille hotellihuoneen avaimet ja rahaa ja pyysi heitä tulemaan illalla takaisin.
— Pörräsimme koko päivän kaupungilla ajellen metrolla ympäriinsä. Mahtava seikkailu! Rakastin metroa ja katsoin kartasta, minne mikäkin pysäkki vei.
Jossain välissä kielitaidottomat lapset päätyivät ravintolaan ja tilasivat omeletit.
— Ei meille mitään vaarallista tapahtunut, ehkä senkin ansiosta, että olimme kouliutuneet toimimaan itsenäisesti.
Merikallio pitää kodin antamana oppina taitoa käyttäytyä uudessa ympäristössä luontevan itsevarmasti.
Lupa leikkiä leikit loppuun asti
Yhdeksi äitinsä tärkeimmistä kasvatuksellisista ansioista Merikallio laskee sen, ettei tämä koskaan keskeyttänyt lastensa leikkejä.
— Äiti antoi meidän elää luovasti. Minulla ei ole omia lapsia, mutta minusta näyttää siltä, että usein lapsia keskeytetään. Että nyt riitti, viepäs lelut laatikkoon ja siivoa kaikki pois. Eletään aika kliinistä elämää.
Merikalliolla taas oli huoneessaan jättimäisiä legolinnoja. Legoukkelit taistelivat, minkä kerkesivät ja Sini kokosi taistelutilastoja vihkoonsa.
— Sain aina käydä ajatustyöni ja tarinani loppuun. Koskaan ei myöskään ollut pakko syödä tai mennä nukkumaan.
Taitava autokolari
Äiti osasi positiivisen kannustamisen taidon. Kun Sini Merikallio sai ensimmäisen autonsa 18-vuotiaana, 1970-luvun takavetoisen Opelin, se käyttäytyi autokoulun autoon verrattuna eri tavalla.
Ensimmäisenä ajopäivänään liukkaalla talvikelillä Merikallio täräytti Opelinsa autotallin karmiin. Vauhti oli niin kova, että tallin ikkunat putosivat sirpaleiksi maahan.
— Sain auton pysäytettyä vain sentin tai parin päähän autotallissa olleesta vitriinistä, joka oli täynnä äidin posliiniesineitä.
Äiti tuli katsomaan tilannetta ja totesi saman tien, että kylläpä auto pysähtyi hienosti.
— Kaikki tämä on vahvistanut uskallusta ryhtyä siihen, mikä milloinkin alkaa kiinnostaa.
Avaruus vai eläimet?
Pienenä tyttönä Myrskylässä Merikallio vietti paljon aikaa läheisellä hevostilalla. Hän näki hevosten varsomisia ja eläinlääkärin töitä. Ammatti alkoi kiehtoa.
— Kaikille nuorille heppatytöille eläinlääkärin ammatti on uratoiveissa varmasti korkealla.
Merikallio viehättyi myös anatomiasta ja tahtoi tutkia, miten elävät otukset on rakennettu.
— Olin aika nuori, kun sain tutulta metsästäjältä hirvenpään tutkittavakseni. Se oli todella mielenkiintoista.
Ura olisi ehkä ollut tätä myöten selvä, ellei avaruus olisi tullut väliin. Yläasteella äärettömyys valtasi Merikallion mielen.
— Avaruudella on yhä minuun sama, ihmeellinen vaikutus. Se on niin laaja paikka, jossa kaikki on mahdollista. Alun perin avaruudessa minua kiinnosti sen pysyvyys: vaikka ei olisi ihmiskuntaa eikä biosfääriä, avaruus se vain olisi.
Hämmästyttävän hieno planeetta
Avaruudessa tuntui olevan jotakin arkielämää syvempää tietoa. Mikä maailmankaikkeus on? Miten maailma on syntynyt? Mihin se loppuu?
— Tähtitaivasta tuijotellessa oli jännittävää ajatella sitäkin, että mitä kauemmas avaruuteen katsoi, sitä kauemmas näki menneisyyteen.
Samalla Merikallio alkoi arvostaa yhä enemmän Maata ja sen ihmeitä.
— Tämä on niin hämmästyttävän hieno pallo, jolla on valtava määrä erilaisia elämänmuotoja ja ajattelevia yksilöitä.
Tämänhetkisen tiedon mukaan Maa on erikoistapaus. Olisi silti melkoisen ihmeellistä, ellei jossakin päin avaruutta olisi jotakin vastaavaa, Merikallio tuumii.
— Mikä olisi kiehtovampaa kuin saada joskus kontakti tai vihiä jostakin täysin toisessa aurinkokunnassa syntyneestä elämästä?
Aurinkotuulipurjetta kehittämässä
Merikallio haki ja pääsi Teknilliseen korkeakouluun, nykyiseen Aaltoon, sähköfysiikan linjalle. Diplomityönsä hän kirjoitti aurinkopaneelien toiminnasta Marsin pinnalla: siitä, miten pöly laskeutuu Marsissa aurinkopaneeleille, miten paljon sitä on ja miten se vaikuttaa paneeleista saatuun hyötyyn.
Valmistuttuaan Merikallio työskenteli pitkään Ilmatieteen laitoksella. Siellä hän osallistui ilmakehän mallinnukseen, Mars-projekteihin ja aurinkotuulipurjeen jatkokehittämiseen. Aurinkotuulipurje ja siihen liittyvä tutkimus edustavat vahvaa suomalaista osaamista.
— Parhaillaankin kehitteillä on useita satelliitteja, jotka testaavat tätä Ilmatieteen laitoksen tutkimuspäällikön Pekka Janhusen keksimää teknologiaa tositoimissa.
Ilmastonmuutos avaruustutkimuksen näkökulmasta
Väitöskirjansa Aalto-yliopistolle tutkija kirjoitti opiskellessaan eläinlääkäriksi Helsingin yliopistossa.
— Väittelin kaasukehän pienhiukkasten valon sironnasta ja tutkin etenkin aavikko- ja tulivuoripölyjä. Työni oli etupäässä ilmastonmuutostutkimusta, mutta avaruustutkimuksellisella kulmalla.
Samankaltaisia pölyhiukkasia löytyy Maan ilmakehän lisäksi Marsin kaasukehästä. Yksi osa väitöskirjaa koskee Marsin ja muut osiot Maan hiukkasia.
Ilmatieteen laitosta Merikallio kutsuu rakkaaksi akateemiseksi kodikseen. Kaikkea kiinnostavaa ei voi tehdä samaan aikaan, joten työuralla täytyy tehdä kovia valintoja.
— Pidin työstäni ja tutkimusmaailman vapaudesta todella paljon. Minulla oli hyvä asema laitoksella ja olisin voinut jatkaa akateemisessa maailmassa.
Silti Merikalliosta alkoi tuntua, että olisi aika kokeilla jotain ihan muuta.
Omat koirat viitoittivat tietä lääkäriopintoihin
Avaruusfyysikkona Merikallio tutki isoja asioita: ilmastonmuutosta ja avaruuteen matkustamista.
— Tein hyvin pientä siivua hyvin isoissa ongelmissa ja palapeleissä.
Nyt vastavalmistuneena eläinlääkärinä hän katsoo tekevänsä jotakin päinvastaista.
— Eläinlääkärinä teen isoja juttuja pienille yksilöille. Ei lampaan jalka maailman ongelmien mittakaavassa ole kovin iso asia, mutta yksilön kärsimyksen vähentäminen on tullut minulle koko ajan tärkeämmäksi ja palkitsevammaksi asiaksi.
Omilla labradorinnoutajilla, Emmillä ja Eevillä, oli vahva vaikutus urakäänteeseen.
— Ajattelin, että koirani ovat pian vanhoja ja tarvitsevat apua. Halusin ymmärtää enemmän niiden fysiologiasta ja osata itse tarjota hyvää hoitoa.
Lisensiaatintyössään Merikallio tutki labradorinnoutajien silmämelanoomaa, harvinaista tautia, joka sattumoisin löytyi kummaltakin hänen koiristaan. Kuluneen vuoden aikana Merikallio on menettänyt sekä Emmin että Eevin.
— Olen täyttänyt elämäni työnteolla. Lisäksi lainaan äitini Aida-koiraa terapeuttiseksi seuraksi.
Yleislääkäri, kirurgi, nukutuslääkäri ja kätilö
Merikallio työskentelee osan viikosta sairaalaeläinlääkärinä Helsingin yliopiston Saaren tuotantoeläinklinikalla. Loput ajasta hän työskentelee yksityisellä pieneläinklinikalla.
— Työni on ihanan vaihtelevaa. Saarella hoidamme kuntalaisten lemmikkien lisäksi isoja tuotantoeläimiä, teemme tilakäyntejä ja ohjaamme opiskelijoita. Pieneläinklinikalla taas teen tarkasti aikataulutettua työtä lemmikkien kanssa.
Koirat, kissat, hiiret, kanit, lampaat, vuohet, siat, lehmät ja hevoset — kaikki nämä tulevat ajan mittaan tutuiksi.
— Opin jatkuvasti uutta! Aina tulee eteen jotakin, mitä en vielä ole aiemmin nähnyt enkä tehnyt.
Työssä pääsee oppimaan ja tekemään hoitotyötä monipuolisemmin kuin ihmislääkärit keskimäärin.
— Eläinlääkärinä olen samanaikaisesti yleislääkäri, kirurgi, nukutuslääkäri, kätilö ja paljon muuta. Se on haastavaa ja innostavaa.
Miksi vuohi laihtui?
Haastattelun ohessa Merikallio tutkii eläinlääkäriopiskelijoiden Eve Johanssonin ja Kastanja Kareniuksen kanssa laihtunutta vuohta käsin ja ultraäänellä, ompelee tikit auton töytäisemän metsästyskoiran käpälään ja tutkii laihaksi jäänyttä kultaisen noutajan pentua.
Työ tuotantoeläinklinikalla on nopeatempoista varsinkin, kun sitä vertaa vuosien aikajänteen vaativaan tutkimustyöhön.
— Eläinlääkärin työssä tarvitaan aika paljon stressin, epävarmuuden ja epäonnistumisenkin sietokykyä. Pieniä ja isoja onnistumisia tulee jatkuvasti, samoin pieniä ja isoja epäonnistumisia, Merikallio miettii.
Työssä täytyy myös tehdä päätöksiä nopeasti ja vajavaisella tietomäärällä. Tarvittaessa pitää osata pyytää kokeneemmilta apua.
Oman elämänsä James Herriot
Tutkimusmaailmasta Merikallio kaipaa vapaata aikataulua ja keskittymistä yhteen asiaan. Eläinlääkärinä akuutti tapaus muuttaa heti päivän kulun.
— Tällä hetkellä nautin eläinlääkärin työstäni todella paljon, etenkin työn vaihtelevuudesta. Ja onhan minulla aina fyysikon tausta olemassa.
Merikallio miettii, että voisi jossain vaiheessa tutkia pari vuotta avaruutta tai eläinlääketiedettä ja palata sitten takaisin pyörittämään praktiikkaa.
Eläinlääkärit yleensä erikoistuvat: yhdestä sukeutuu lehmäleikkausten ässä, toisesta koirien maksasairauksien tuntija. Merikallio ei havittele spesialistiksi vaan tahtoisi tulla laaja-alaiseksi osaajaksi.
— Unelmani on kehittyä jonkinlaiseksi oman elämäni James Herriotiksi!
Fiktiivisen maalaiseläinlääkärin tavoin hän ottaisi haltuun kaiken eteen tulevan.
Haaveena pääsy avaruuden koe-eläimeksi
Ajatus avaruuteen matkustamisesta kiehtoo Merikalliota edelleen. Euroopan avaruusjärjestön testeihin hän päätti hakea, kun tänä vuonna siihen tuli uusi mahdollisuus.
— Se voisi olla hieno reissu. Samalla uskon, että voisin tehdä jotakin oikeasti tärkeää. Minulla on jo paljon kokemusta tutkimuksesta avaruusfyysikon, insinöörin ja eläinten fysiologian ja laboratoriotöitteni kautta.
Astronautti on koe-eläin, Merikallio muistuttaa.
— Voisin nykyisillä valmiuksillani tehdä avaruudessa kokeita toisilla astronauteilla tai soluviljelmillä.
Eikö avaruudessa leijuminen pelota? On Merikallio miettinyt matkan riskejä. Ei onnettomuusmielessä, sillä lentojen parisataapäiset taustatiimit osaavat asiansa ja kokemusta aiemmilta avaruuslennoilta on paljon. Riskit liittyvät terveyteen.
— Jos olet pitkään avaruudessa, syöpäriskit kasvavat ja matka voi muutoinkin olla tosi rankka fysiikalle.
Astronauteille voi esimerkiksi tulla selkä- ja silmäongelmia.
— Olen silti valmis kokeilemaan. Yleensä astronautit toipuvat täysin gravitaation äärelle palattuaan.
Venäjän kieltä ja muistiharjoituksia
Avaruusjärjestön testejä varten Sini Merikallio ei ole harjoitellut muutoin kuin opiskelemalla venäjää.
— Muistin toimintaa tullaan varmasti testaamaan. Tilastojen valossa muisti heikkenee iän myötä, enkä halunnut antaa nuoremmille hakijoille tässä liikaa etumatkaa.
Merikallio myös käyttää muistitekniikkaa: hän on ”kaivertanut aivoihinsa” kaikille numeroille nollasta sataan symbolin. Sen pitäisi helpottaa niiden muistamista.
Venäjän kielen opiskelun hän aloitti, koska astronautit työskentelevät paljon kosmonauttien kanssa.
— Venäjän alkeet onkin viimeisin kurssi, minkä yliopistolta suoritin. Täysin uusien asioiden opiskelu on ollut hurjan hauskaa, suosittelen kaikille!
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2021.