Grand old terapeutti, näin on kuvailtu pitkän uran tehnyttä Tommy Hellsteniä.
Arvonimi on paikallaan: tunnettu terapeutti on kirjoittanut lähes 40 tietokirjaa ja tehnyt terapiatyötä 45 vuotta. Töitä Hellsten tekee edelleen, vaikka on eläkkeellä. Viimeisin kirja ilmestyi tänä syksynä.
Kuitenkaan Hellstenille ei ollut aina lainkaan selvää, että ura tulisi menemään juuri tällä tavalla.
Hän valmistui teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1982. Alun perin hän pohti, hakisiko lääketieteelliseen tiedekuntaan, jotta voisi ryhtyä psykiatriksi.
– Mutta tajusin lukiessani kemiaa, että tämä ei ole minun juttuni. Syntyi pikapäätös, hakeudun opiskelemaan teologiaa. Minulla oli tiedekunnassa yksi kaveri, joten ajattelin, että minäkin voin sinne mennä, Hellsten sanoo.
Toinen syy hakeutua teologian opintojen pariin oli ”henkilökohtainen hätä”, vaikea elämänvaihe, jota Hellsten eli parinkympin tienoilla.
– Elin sillä tavalla, etten itse elintapojani hyväksynyt. Ajattelin, että ajan itseni kriisiin, menen opiskelemaan teologiaa. Sitten jotakin täytyy tapahtua.
Opinnoille oli kolmaskin motiivi, kiinnostus hengellisyyteen.
– Isoäitini oli hengellinen. Se oli iloista, arkista hengellisyyttä, ja se viehätti minua.
Keskeytys ja uusi alku
Hellsten pääsi suoraan sisään teologiseen tiedekuntaan laudaturin ylioppilaspapereilla. Motivaatio opiskella alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hiipua.
Hellsten kasvoi alkoholistiperheessä. Mieleen valettiin lapsuudessa turvattomuus ja hätä, hän kuvailee. Yhteydettömyys itseen ja muihin. Samaa tunnetta hän koki yliopistoporukoissa.
– Ei minulla ollut kykyä liittyä ihmisiin. Olin siis aika yksin. Minulla oli myös suuria vaikeuksia motivoitua. En mennyt tentteihin. Muutaman vuoden jälkeen lopetin.
Hellsten lähti vuodeksi Ruotsiin töihin. Kotiin palatessa hän esitti itselleen kysymyksen: tahdotko valmistua opinnoistasi?
– Vastasin kyllä. Ymmärsin, että sitten pitää alkaa lukea ja käydä tenteissä. Kaksi vuotta istuin lukemassa ja sitten tekemässä gradua lapsuudenkotini pannuhuoneessa.
Palaute jäi mieleen
Siellä ajatus selkiytyi. Opiskeleminen kehitti ja laajensi omaa ajattelua. Tiedon lisäksi aika yliopistolla antoi kokemuksia nähdyksi tulemisesta.
Opintoihin kuului pitkän sielunhoidon kurssi. Nuoren Hellstenin mielestä muut opiskelijat kurssilla olivat kauhean fiksuja ja taitavia. Itsensä hän koki riittämättömäksi: hän yritti parhaansa mutta ei oikein onnistunut.
Kurssia piti dosentti ja sielunhoidon kouluttaja Lauri Kruus. Opettajan kiittävä palaute Hellstenin kurssilla kirjoittamista raporteista jäi elävästi mieleen. Kruus sanoi, että Hellstenin kirjoitukset olivat parhaita kaikista. Kontrasti omiin ajatuksiin oli suuri, ja se yllätti Hellstenin täysin.
Mieleen painui myös palaute, jonka hän sai valmistumisen kynnyksellä gradustaan. Kun hän kirjoitti graduaan yksin lapsuudenkodin pannuhuoneessa, häpeän korppi raakkui olkapäällä. Korppi sanoi: lopeta, anna periksi, ei tästä tule mitään, Hellsten kuvailee.
Gradun ohjaajana toiminut teologian professori Heikki Räisänen oli lopputuloksesta tyystin eri mieltä.
– Hän kirjoitti loppulauselmaan, että selvä tutkijan ote.
Häpeän korppi oli tullut elämään lapsuudessa. Hellsten ei tullut nähdyksi tai kuulluksi.
– Sieltä, mistä rakkaus ja yhteys väistyy, häpeä valtaa alaa. Minun olemukseeni valettiin syvä vakuuttuneisuus omasta riittämättömyydestäni.
– Sen vuoksi nämä kaksi kokemusta tiedekunnassa, jossa olin kokenut ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä, olivat yllättäviä. Ne rohkaisivat ja toivat lohdutusta korpin kanssa painiskeluun.
”Et ole huono, olet ihminen”
Pääaineena Hellstenillä oli uuden testamentin eksegetiikka. Se antoi välineitä uralle – erityisesti omaan ajatteluun.
– Tärkeimpänä on kysymys, miten sanoittaa sitä, että tässä ei ole kaikki, tässä, mitä näemme, kuulemme ja kosketamme. Miten katseemme ulottuisi sinne, minne se ei voi ulottua?
Kysymys olisi olennainen papin työssä, johon Hellstenillä olisi myös ollut tutkintonsa puolesta mahdollisuus ryhtyä. Mutta myös terapeutti painiskelee pohjimmiltaan saman kysymyksen kanssa.
– Hengellisyydellä ja psykologialla on nimittäin yhteinen juurakko.
Hellstenin ensimmäinen kirja Virtahepo olohuoneessa ilmestyi vuonna 1991 keskelle lamaa ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa mielenterveyden ongelmista ei ollut tapana puhua.
Sen jälkeen maailma on muuttunut nopeasti. Nyt nuoret puhuvat mielenterveydestä varsin avoimesti.
Hellsten arvioi, että ihmisten vimma rakentaa identiteettiä vain ulkoisin keinoin on vuosien aikana vähentynyt.
– Nykyään ei välitetä kulisseista niin paljon kuin minun sukupolveni välitti. Omaan hätään suhtaudutaan aiempaa avoimemmin. Jos esimerkiksi minun kirjani ovat siihen vaikuttaneet, hyvä niin. Nämä asiat on tehty kirjoissani legitiimeiksi: et ole huono, jos painiskelet häpeän kanssa, voit huonosti. Siinä on merkittävä ero.
Häpeä muuttaa heikkouden huonoudeksi, mitä se ei ole, Hellsten sanoo. Häpeää taas poistaa avoimuus.
– Siksi myös media on vaikuttanut ja se, että tunnetut ihmiset esiintyvät julkisuudessa omien vaikeuksiensa kanssa, ovat totta. Se luo tilan, jossa muutkin voivat olla totta.
– Mutta jos kukaan ei puhu tai näytä haavoittuvuuttaan, se lisää häpeää, sillä häpeä johtaa eristäytymiseen, ja siinä paha olo lisääntyy.