Lauri Järvilehto harrasti lapsena pianonsoittoa, puuhasta sen kummemmin innostumatta. Varhaisteininä hän keksi alkaa tehdä omia kappaleitaan ja yhtäkkiä musiikista tuli todella tärkeä asia.
— Musiikki mullisti tuolloin elämäni täysin, Lauri Järvilehto muistelee.
— Minua oli aiemmin lapsena kiusattu koulussa aika paljon, ja tuossa vaiheessa olivat pahin teinikasvukin päällä. Oli todella osuva hetki löytää itselleni asia, joka kannatteli ja antoi virtaa elämään.
Pian Järvilehto halusi musiikista ammattia ja sen hän myös sai: Järvilehto soitti oululaisravintolassa pianoa ja teki jo 17-vuotiaana musiikkia televisioon. Pari vuotta myöhemmin hän muutti Oulusta Helsinkiin ja aika kului tv-musiikin, levynteon ja yhden vuoden Svenska Teaternin kapellimestarinakin — ja tietenkin myös juhliessa.
— Kymmenen vuotta siinä meni. Sitten iskikin itsetutkiskelun paikka: aloin pohtia, pitäisikö jossain vaiheessa tehdä jotain hyvääkin maailmassa, eikä vain toteuttaa hedonistisesti itseään.
Oppiminen on kovaa ja hauskaa
Kiihkeiden musiikkivuosien jälkeen Järvilehto istahti, 27-vuotiaana, koulunpenkille Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitokselle. Hän oli lukenut filosofian klassikoita jo aiemmin, ja nopeana miehenä valmistui parissa vuodessa maisteriksi.
Ehtikö yliopisto antaa mitään noin vauhdikkaalle opiskelijalle?
— Olen aina ollut aika kriittinen muodollista oppimista kohtaan, mutta yliopistossa huomasin ensi kertaa todella nauttivansa opiskelusta.
— Ensinnäkin sain lukea Kantia ja kirjoittaa siitä monta tuntia koepäivänä! Oivalsin myös, miten paljon on hyötyä siitä, että joku on miettinyt ja strukturoinut opinnot puolestasi.
— Musiikkia opin tekemään itseopiskelulla ja mestari-kisällityylisesti, mutta länsimaisen filosofian jatkumosta sain yliopistossa strukturoidun ja hyvän pohjan ajattelutyölleni.
Oma kulma Sotaan ja rauhaan
Järvilehdosta tuli ammatiltaan ajattelun sekatyöläinen. Hän työllistää itsensä tällä hetkellä luennoimalla, opettamalla ja kirjoittamalla kirjoja muun muassa oppimisesta ja ajatteluntaidoista.
Oppiminen ei ole viihdykettä tai hauskanpitoa. Siihen on aika hankala ihmisiä myöskään pakottaa, Järvilehto miettii.
— Jonkin asian oppiminen on kovaa työtä ja vaatii kurinalaisuutta. Kukaan ei näe oppimisen vaivaa ilman vahvaa sisäistä motivaatiota ja halua ottaa haltuun juuri se asia.
Yhteiskunnassa on paljon tietoa, joka voi tuntua tylsältä mutta josta kaikkien olisi hyvä tietää jotakin. Yleissivistyksen ja ihmisten omien, valtavan laajojen kiinnostuksen kohteiden väliset sillat kiinnostavat Järvilehtoa.
Hän on ollut kehittämässä Lauri Konttorin, Niklas Hedin ja Peter Vesterbackan kanssa perustamassaan Lightneer-pelistartupissa tietokonepelejäkin, jotka vahvistaisivat nuorten oppimistaitoja ja –haluja.
— Yleissivistyksen ja omien kiinnostuksen kohteiden yhdistäminen voi olla haasteellista. Motivaation synnyttämiseksi täytyy löytää jokin oma konteksti, johon yleissivistävän asian voi mielekkäästi sitoa.
Järvilehto yritti itse aikoinaan useita kertoja lukea läpi Leo Tolstoin romaanin Sota ja rauha. Koskaan hän ei päässyt alkua pitemmälle.
— Sitten luin Väinö Linnan Pohjantähti-sarjan ja Tuntemattoman sotilaan. Yhtäkkiä halusin valtavasti selvittää, miten siinä venäläisen aateliston kontekstissa sata vuotta aiemmin peilattiinkaan hyvin samantyyppistä arjen ja sotatilanteen välistä dynamiikkaa kuin Linnan teoksissa.
— Kun olin löytänyt kontekstin, mihin juurruttaa oppimiseni ja motivaation, parintuhannen sivun tervanjuonti muuttuikin yhtäkkiä innostavaksi elämykseksi!