1. Liisa Seppänen, dosentti, kaupunkiarkeologia, Helsingin yliopisto
Kaupunkiarkeologian ulottuvuudet
Jo parin vuosisadan ajan arkeologit / arkeologian harjoittajat ovat tuottaneet runsaasti uutta aineistoa menneisyydestä, mikä on merkittävästi syventänyt tietämystä ja ymmärrystä eri kaupungeista. Erityisesti Suomessa kaupunkiarkeologia mielletään usein ensisijaisesti rakennus- ja kehittämishankkeisiin liittyviksi kaivauksiksi kaupunkiympäristöissä. Käytännössä – ja etenkin kansainvälisesti – kaupunkiarkeologia kattaa kuitenkin huomattavasti laajemman joukon tutkimuskysymyksiä, lähestymistapoja ja käytäntöjä, jotka koskevat niin menneitä kuin nykyisiäkin kaupunkiympäristöjä ja -elämän muotoja.
Kaupunkiarkeologian keskeisenä tavoitteena on dokumentoida ja jäsentää kaupunkien kerroksellista historiaa ja ymmärtää sen muutosta kokonaisvaltaisesti aina kaupunkien alkuajoista tähän päivään saakka. Kaupunkiarkeologia ei siten rajoitu ainoastaan maanalaisten aineellisten jäänteiden tutkimukseen, vaan ulottuu myös edelleen olemassa oleviin rakenteisiin: rakennuksiin, kaupunkitilaan, kaupunkimaisemaan ja toimintoihin.
Tässä esitelmässä tarkastelen kaupunkiarkeologian määritelmiä ja käsitteellisiä lähtökohtia sekä sen asemaa osana kaupunkitutkimuksen laajempaa kenttää. Pohdin erityisesti kokonaisvaltaisia lähestymistapoja kaupunkiympäristöihin, joissa menneisyys ja nykyisyys muodostavat kestävän perustan tulevaisuuden kaupunkisuunnittelulle ja -kehitykselle.
2. Anna Koivukoski, väitöskirjatutkija, poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelma, Helsingin yliopisto
Esteettömyyspolitiikka Helsingissä 1970-luvulta nykypäivään
Kirjoitan parhaillaan väitöskirjani ensimmäistä artikkelia graduni pohjalta. Käsittelin Suomen ja Pohjoismaiden historian gradussani arkistotutkimuksen ja diskurssianalyysin keinoin suomalaista esteettömyyspolitiikkaa yleisesti ja Helsingin kunnallispoliittista keskustelua, päätöksentekoa ja konkreettisia toimia erityisesti. Selvitin, kuinka rakentamisen ja julkisten palvelujen esteettömyyttä koskeva keskustelu on suomalaisessa yhteiskunnassa kehittynyt ja kuinka yleiset yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet asenteisiin esteettömyyttä ja sitä määrittävää normistoa kohtaan. Aineistona oli erityisesti Helsingin kunnallispolitiikkaan ja kaavoitukseen liittyvää arkistomateriaalia sekä vammaisjärjestöjen julkaisuja eri vuosikymmeniltä.
Aihe liittyy erityisesti eri ryhmien vaikutusmahdollisuuksiin sekä lakiuudistuksiin, kaupunkisuunnitteluun ja -politiikkaan. Huomionarvoista on, kuka esteettömyyskeskustelussa on puhunut, kenen puolesta ja millä tahoilla on ollut vaikutusvaltaa. Esille tulevat myös tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pyrkimykset, aktivismi sekä kaupunkisuunnittelun ideaalit eri aikakausina.
Keskustelussa on vuosikymmenten aikana kilpistynyt vastakkainasettelu toisaalta esteettömyyttä turvaavien normien ja toisaalta eri yhteiskunnan aloilla ajettujen norminpurkutalkoiden välillä. Leimallista esteettömyyskeskustelulle ovat olleet myös hyvinvointivaltion kritiikistä tutut käsitekaappaukset, jotka ovat yleistyneet varsinkin uuden julkishallinnon myötä 1990-luvulta alkaen. Helsingin kohdalla kiinnostavia esimerkkejä löytyy aineistosta paljon.
Kaupungin tasolla on mahdollista käytännössä tarkastella, kuinka esteettömyyspolitiikkaa on toteutettu eli kuinka normit on huomioitu suunnittelussa ja toteutuksessa. Hallinnollisten erityispiirteidensä vuoksi Helsinki on erityisen kiinnostava tutkimuskohde; isossa organisaatiossa valta on hajautunut eri tahoille, päätöksentekoelimissä on perinteisesti ollut eri puolueet edustettuina ja poliittisissa voimasuhteissa on ollut vaihtelua vuosikymmenten mittaan.
3. Matti O. Hannikainen, dosentti, kaupunki- ja ympäristöhistoria, Helsingin yliopisto
”Antakaa meille tilaa elää!” – kaupungin asukkaiden ja yritysten osallisuus Vantaan kaupunkisuunnitteluun 1970-luvulta 2020-luvulle
Vantaan edustaa Suomen kaupungistumista pienoiskoossa. Junaradan ja valtaväylien puhkomasta maalaiskunnasta kehittyi voimakkaan pääkaupunkiin suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Samalla Vantaa muodostui yhdeksi Suomen selkeimmistä monikeskuksista kaupungeista. Tarkastelen esitelmässäni Vantaan kaupungin kaupunkisuunnittelun moninaisuutta ja kerroksellisuutta. Ketkä ovat osallistuneet Vantaan suunnitteluun ja kenen ääni on vaikuttanut eniten kaupungin kehitykseen? Minkälaisia tunteita jatkuva muutos on herättänyt ja miten nämä kulttuurista ja sosiaalista muutosta peilanneet tunteet ovat sanallistuneet erilaisissa suunnitteluasiakirjoissa?
Esitelmäni perustuu tutkimukseeni Vantaan kaupunkisuunnittelun historiasta vuosina 1972–2024. Tutkimuksessani tarkastelin niin kaavoitusta kuin sitä ohjanneita poliittisia ohjelmia. Vantaan kaupunkisuunnittelun historia osoittaa uuden kaupungin hallinnon ottaneen maankäytön suunnittelun haltuunsa vaiheittain. Vantaan kaupungin vähäinen maanomistus ohjasi kaupunginhallinnon neuvottelemaan maankäytöstä niin suurimpien kuin pienempienkin maanomistajien kanssa. Siten etenkin omakotitonttien omistajien vaikutus oman kaupunginosansa suunnitteluun on pysynyt huomattavana pientalojen suurkaupungissa. Sitä vastoin rakennusliikkeistä on muodostunut kaupunkisuunnittelun ohjaaman uuden aluerakentamisen kumppaneita, vaikka suurimpien rakennusliikkeiden voi sanoa ohjanneen kaupungin rakentumista 1970-luvulla. Kaupunginhallinnon, asukkaiden ja yritysten näkökulmien tarkastelu laventaa ymmärrystä kaupunkisuunnittelun moninaisuudesta ja eri toimijoiden mahdollisuuksista vaikuttaa maankäytön määräävien asemakaavojen valmisteluun.
4. Sami Koskelainen, väitöskirjatutkija, historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelma, Helsingin yliopisto
”Mikkelin seutua ja sen urheiluelämää ei rakenneta peruutuspeiliin katselemalla.” Suomalaisen jalkapallon seurafuusiot 1990-luvulla kaupunkitutkimuksen näkökulmasta
Suomalainen jalkapalloseurakenttä muodostui pääpiirteissään 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, heijastellen aikansa sosiaalisia jakolinjoja. Seurat jakautuivat luokan (porvarillinen vs työväenluokka) sekä kielen (suomi vs ruotsi) mukaan. Eri kehityskulut 1900-luvun lopulla, kuten jalkapallon ammattilaistuminen ja työväenkulttuurin kuihtuminen, haastoivat perinteisen seurajaon. Esitelmässä tarkastelen suomalaisen miesten huippujalkapallon 1990-luvun seurafuusioita, eli vähintään kahden seuran yhteenliittymiä. Käyn läpi fuusioiden historiallista kontekstia, aikalaisten fuusioille esittämiä perusteluja, sekä fuusioiden kohtaamia ongelmia, peilaten niitä kaupunkien kerrostuneisuuden ja kokemuksellisuuden teemoihin. Tapaustutkimuksena käytän Mikkeliä (FC Mikkeli). Lähteinä käytän aikalaislehdistöä sekä Suomen Palloliiton ja Mikkelin Palloilijoiden arkistomateriaaleja.
Esitän fuusioiden olleen yrityksiä yhdistää historiallisesti jakautunut kaupunki yhdeksi yhteiseksi kaupunkitilaksi. Fuusiot tuottaisivat taloudellista ja urheilullista hyötyä, jonka arvo ylittäisi vanhojen seurayhteisöjen säilyttämisen edut. Lisäksi fuusioita perusteltiin ajalla – luokkaperustainen seurajako ja kaupungin sisäinen kilpailu nähtiin vanhentuneina tulevaisuuden vaatimuksia ajatellen. Vaikka kaupunkeja yritettiin yhdistää uuden seuran taakse esimerkiksi vetoamalla paikallisylpeyteen ja tuttuun paikalliskuvastoon, fuusioilla oli haasteita voittaa paikallinen lajiväki puolelleen: fuusioseurat eivät noudattaneet alueiden historiallisia, kokemuksellisesti tärkeitä jakolinjoja. Jalkapallo oli yksi lukuisista kentistä, joissa alueiden historiallinen kulttuurillinen kerrostuneisuus koki muutospainetta yhteiskunnallisten ja poliittisten kehitysten johdosta.
5. Rosa Huotari, tutkijatohtori, käytännöllinen teologia, Helsingin yliopisto
Sense of (Un)Safety and the Fear of the Other: Discourses of Space and Spaces of Discourse in Urban Church Setting
Studying the urban environment is crucial in understanding religion in today’s diverse societies. This paper examines the sense of (un)safety and the everyday politics of belonging through an empirical case study conducted in a recently rebuilt urban church building located in the capital region of Finland. The data consist of a two-month-long participant observation period and six in-depth interviews with churchgoers in the spring of 2025. The aim of the study is to explore how politics of belonging become constructed and embodied in the everyday life of the church, and whether and how such politics create, maintain, and/or erode one's sense of safety. Deploying discursive and spatial analyses, the findings propose that the politics of belonging manifest in relation to urban space and its (assumed) characteristics such as cultural diversity, immigration, and secularization. The sense of safety becomes both perceived and threatened by everyday encounters in the church premises, which turn out as a combat zone for opposing urban religious aspirations. Through such aspirations, the fear of the ‘other’ becomes both created and contested.
1. Pirjo Ovaskainen, tutkijatohtori, kaupunkitutkimusinstituutti Urbaria, Helsingin yliopisto
Anniskeluravintola – kaupunkien yksinoikeus
Suomessa anniskeluravintolat muutettiin kaupunkien yksinoikeudeksi vuodesta 1835 eteenpäin. Tuon jälkeen maaseudulle sai avata anniskelupaikkoja ainoastaan maaseutuhotellien yhteyteen ja niissä sai anniskella ainoastaan hotellissa majoittujille ja heidän vierailleen. Tämä säädös oli voimassa aina 1960-luvun loppupuolelle asti, jonka jälkeen keskiolutravintoloita avautui myös pienempiin maaseutupitäjiin.
Suomessa ravintolat olivat siis tiukasti osa urbaania elämää. Ensimmäisen luokan ravintolat olivat kaupunkien tunnetuimpia maamerkkejä, esimerkkinä muun muassa Kämp tai Tammer. Seurahuoneita löytyi pienemmistäkin kaupungeista. Suomalaista ravintolaelinkeinoa ovat muokanneet suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten raittiusaatteen nousu, työväestön politisoituminen ja ennen kaikkea kieltolaki. Siihen ovat vaikuttaneet myös maailmansodat ja olympialaiset.
Anniskeluravintola on paljon muutakin kuin prameat julkisivut, ensiluokkainen ruoka tai olutlasillinen. Se on ollut ja on yhä tuhansien ihmisten työpaikka. Se on toiminut niin sanottuna sisään heitto työnä lukemattomille nuorille naisille, jotka saapuivat maalta kaupunkiin ja sukelsivat ravintolatyön kautta urbaaniin elämään. Se on ollut työpaikka monille ulkomailta saapuneille alansa huipuille, jotka ovat tuoneet kansainvälistä osaamista suomalaiseen ravintolakulttuuriin. Se turvasi elannon leskeksi jääneille naisille, jotka joutuivat taistelemaan oman asemansa puolesta.
Tässä lyhyessä esityksessä perehdytään ravintolatyön muutoksiin ja murroksiin 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoleenväliin. Mitä tapahtui ravintoloiden kulisseissa, paikoissa, joihin asiakkaat eivät pääse? Miten työntekijöiden rooli ja asema muuttui reilun viidenkymmenen vuoden aikana? Onko asiakas ollut aina oikeassa?
2. Fanny Reinikka, väitöskirjatutkija, historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelma, Helsingin yliopisto
Miespalvelijat ja miesten palvelutyö Helsingissä vuosina 1880–1930
Tutkin tekeillä olevassa väitöskirjassani miespalvelijoita Helsingissä vuosina 1880–1930. Tutkimuksessani pohdin sitä, mitä oli miesten palvelutyö ja kuinka käsitys miesten palvelutyöstä muuttui 50 vuoden aikana. Analysoin myös sitä, kuinka miespalvelijan työ ilmensi tai haastoi aikakauden vallitsevia maskuliinisia ihanteita. Esityksessäni tarkastelen tutkimuksessani käyttämiäni lähdeaineistoja siitä näkökulmasta, että mitä ne kertovat miespalvelijoiden työstä. Valtaosa käyttämistäni lähdeaineistoista on viranomais- ja sanomalehtiaineistoja. Pohdin esityksessäni sitä, millaisten lähdeaineistojen avulla olen tutkinut miespalvelijoita ja heidän tekemäänsä työtä Helsingissä. Tarkastelen esityksessäni erityisesti työnhakuun liittyviä havaintoja. Millaisia ihanteita tai odotuksia työnantajat liittivät miespalvelijoihin ja kuinka työnhakijat kuvailivat omaa osaamistaan sanomalehdissä julkaistuissa työnhakuilmoituksissa? Esittelen myös millainen yhden, yksittäisen miespalvelijan työpolku oli viranomaisaineistojen sekä sanomalehtiaineiston avulla tarkasteltuna. Analysoin erityisesti sitä, kuinka työnteko ja välillä tiheästikin vaihtuvat palveluspaikat vaikuttivat yksittäisen henkilön asumisolosuhteisiin sekä kaupunkitilassa liikkumiseen.
3. Marko Halonen, yliopistotutkija, kirkkohistoria / vieraileva tutkija, Lähi-Idän ja Islamin tutkimus, Helsingin yliopisto
Doha, unelmien ja ristiriitaisuuksien metropoli
Esitelmäni käsittelee Qatarin pääkaupunkia Dohaa, joten olen tutkinut vertaisarvioidussa monografiassani Persianlahden pikkujättiläiset (Gaudeamus 2022). Tutkimukseni perustuu kirjallisuuteen, alkuperäislähteisiin sekä kenttätyöhön Dohassa vuosina 2019–2020.
Doha on noussut parissa vuosikymmenessä varsin mitättömästä kalastajakylästä yhdeksi Lähi-idän suurista metropoleista. Kaasu- ja öljyvaroilla rikastunut Qatar on kyennyt suunnittelemaan unelmakaupungin lähes puhtaalta pöydältä, sillä kaupunkisuunnittelua ei ole yksinvaltaisessa emiraatissa rajoittanut sen enempää varojen puut, kaavoituspolitiikka kuin lainsäädäntö. Doha on hämmästyttävän nopeassa ajassa onnistunut hankkimaan itselleen monia niistä attribuuteista, joiden hankkimiseen länsimaiset pääkaupungit ovat käyttäneet vuosisatoja. Doha on Persianlahden alueen maakaasukaupan keskus, eikä se ole merkityksetön myöskään finanssimaailman ja kulutustavarakaupan osalta. Dohassa on useita qatarilaisia ja kansainvälisiä yliopistoja ja se on jopa onnistunut tekemään itsestään eräänlaisen uskonnollisen keskuksen tarjoamalla turvapaikkoja muualla hankaluuksiin joutuneille islamilaisille teologeille kannattajineen, kuuluisampana hiljattain edesmennyt ”Arabikevään aivot”, Yusuf al-Qaradawi. Qatar on tehnyt itsestään myös urheilu- ja kulttuurikeskuksen (yleisurheilun ja jalkapallon MM-kisat, lukuisia suuria museoita). USA:n valtava sotilastukikohta tuo sille myös alueellisen suurvaruskuntakaupungin aseman.
Kuitenkin kaupungin asukkaista valtaosa on eteläaasialaisia miehiä, jotka työskentelevät etenkin rakennus-, turvallisuus- ja palvelualoilla, epäselvän työlainsäädännön alla. Kaupungin lukuisia palveluita käyttää pieni, vain noin 20 % asukkaista muodostava eliitti, joka koostuu kansalaisten lisäksi korkeakoulutetuista länsimaalaisista. Doha on äärimmäisyyksien täyttämä esimerkki täysin uudesta kaupunkidynamiikasta.
1. Henni Smolander, maisteriopiskelija, historia, Helsingin yliopisto
Rovaniemen täystuho – kaupunkidemokratia kriisin keskellä 1944
Rovaniemestä oli muodostunut 1940-luvulla Pohjois-Suomen hallinnollinen keskuspaikka. Sieltä käsin johdettiin juuri perustetun Lapin läänin asioita ja useat keskusvirastot pitivät esikuntaansa tai toimistoaan juuri Rovaniemen kauppalassa. Näin ollen, kun Lapin sota vuoden 1944 syyskuussa alkoi näyttää vääjäämättömältä, tyhjeni myös Rovaniemi ihmisistä, tavaroista ja eläimistä. Käynnistyi Lapin täysmittainen evakuointi, joko Ruotsiin tai muualle Suomeen. Samaan aikaan Rovaniemen maalaiskunnan sekä kauppalan kaupunginvaltuustot lakkautettiin ja tilalle perustettiin tilapäiset hoitokunnat, jotka aloittivat toimintansa Pietarsaaresta käsin.
Tutkin maisterintutkielmassani tilapäisten hoitokuntien toimintaa loppuvuonna 1944. Tutkielmani tärkein tavoite on osoittaa, että vaikeasti ennustettavissa poikkeusoloissakin kaupunkidemokratia on pystynyt selviytymään kriisien keskellä ja pysymään hengissä. Tutkimuksen yksi havainto onkin, että kaupunkidemokratiaa tehtiin nimenomaan kaupunkilaisten etu edellä. Tutkimuksessani vastaan siihen millaisia asioita paikalliset poliitikot saivat käsiteltäväkseen ja miten paikallisille hyvin tunteellinen Rovaniemen täystuho vaikutti hoitokuntien toimintaan. Tutkielma tarkastele myös valtion ja kaupungin erilaisia rooleja kriisin aikana ja miten ne yhteistyössä onnistuivat saamaan ihmiset nopeasti turvaan ja lopulta saattamaan sekä tavarat että ihmiset yhteen ja takaisin kotiin.
Lappi ja arktiset alueet ovat tällä hetkellä kasvavan kiinnostuksen kohteena monella eri osa-alueella. Sotahistorian parissa Lapin sota teema houkuttelee jatkuvasti uusia kirjoittajia ja erilaisia fiktiivisiä projekteja. Kaupunkihistorian näkökulmasta Pohjois-Suomesta on vielä paljon tutkittavaa. Rovaniemen jälleenrakennus tuhkasta Alvar Aallon toimistolta tilattuna voisi avata seuraavia kiinnostavia tutkimusaiheita kaupunkihistorian ja kaupunkitutkimuksen näkökulmasta.
2. Laura Kääntee, maisteriopiskelija, alue- ja kulttuurintutkimus, Helsingin yliopisto
The Flourishing Graves: Fan devotion in the cemeteries of St. Petersburg
Cemeteries form an intriguing part of urban cultural heritage by reflecting traditions, historical narratives, and collective sentiment. Contemporary urban research approaches cemeteries from both emotional and ecological perspectives, framing them as “slow places” that offer an escape from the fast-paced city while accommodating park-like activities such as walking, jogging, cycling and reading. With the inclusion into ecology-oriented discourse and urban planning, the traditional perception of cemeteries as stereotypically eerie spaces has shifted toward an understanding of them as multifunctional urban sites.
Building on academic discourse that positioned cemeteries within contemporary urban life and society, the current study delves into those “slow places” as emotion-centered where acts of fan devotion flourish. In particular, it investigates how cemetery visitors express admiration for cultural icons and other public figures through material offerings such as flowers, photographs and personal objects. The research is based on fieldwork and visual documentation conducted in two of St. Petersburg’s most known burial grounds: Bogoslovskoe Cemetery and the necropolis of the Saint Alexander Nevsky Monastery. The analysis draws on theories of material culture and cultural memory to explore how these practices contribute to the emotional and symbolic life of the city.
3. Elmo Holopainen, maisteriopiskelija, kaupunkitutkimus ja suunnittelu, Helsingin yliopisto
Kulttuuritapahtumat osana kaupunkiuudistusta ja lähiökehittämistä
Keskityn neljän eri tapahtuman tai tapahtumia järjestävän toimijan vaikuttavuuden tarkasteluun lähiökehittämisen näkökulmasta. Helsingistä esimerkkeinäni ovat Malmin tapahtumakesä Malmilla sekä Kulttuuritila Merirasti Meri-Rastilassa. Göteborgista esimerkkinä on Biskopsgården lähiön tapahtuma Matfest ja Kööpenhaminasta Nørrebro alueella toimiva taideyhteisö Til Vægs. Kaikissa näissä esimerkeissä panostukset kulttuuriin ovat olleet osa lähiöiden positiivista kehityskulkua. Tapahtumat toimivat alueilla, joille kaupungit haluavat luoda positiivisempaa mainetta ja/tai niille suunnitellaan rakentamista seuraavina vuosikymmeninä.
Tutustu rinnakkaisen Tunteet & Kieli esitelmäsession abstrakteihin täällä: https://www.helsinki.fi/fi/kaupunkitutkimusinstituutti/humanistisia-nakokulmia-kaupunkitutkimukseen-esitelmasessio-2-tunteet-kieli
Koko Humanistit kaupunkitutkijoina tutkimusseminaarin ohjelmaan pääset täältä:
https://www.helsinki.fi/fi/kaupunkitutkimusinstituutti/ajankohtaista/humanistit-kaupunkitutkijoina-tutkimusseminaari