Tilaisuuden alussa Urbarian yhteyspäällikkö Mikko Posti esitteli Unelmien katu: menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus -kirjan sisältöä, joka jakaantuu neljään päälukuun: 1. Yhteisö ja kansalainen, 2. Katutila, 3. Suunnittelu, käyttö ja kontrolli, ja 4. Kaupunkiluonto ja katu. Niiden alla on yhteensä 23 artikkelia 34 akateemiselta kirjoittajalta.
Katu modernin elämän symbolina
Seuraavaksi lavalle saapui Euroopan historian emeritaprofessori ja kirjan toimittaja Laura Kolbe, jonka alkusanat käsittelivät katujen olemusta, historiaa ja suunnittelua. Hän kiteytti, että katu on tila, urbanismin ydin ja symboli, missä elämme, aistimme ja näyttäydymme. Ne ovat myös vallan jatke. Esimerkiksi Rooman ensimmäiset johdonmukaisesti suunnitellut kadut syntyivät paavin johdolla. Kolbe kävi läpi katujen vaiheita, jotka voi ymmärtää “periodisaation” kautta, missä katujen suunnittelun trendit kytkeytyvät ajan suuriin tapahtumiin, kuten maailmansotien jälkeiseen jälleenrakennukseen. Kolbe huomautti myös, että katujen suunnittelu on pitkälti ollut yhtä kuin liikennesuunnittelu, ja länsimaisessa maailmassa auto on yhä katujen kuningas.
Nykyhetkessä Kolben mukaan kaduilla läpi maailman painitaan sen kanssa, miten niitä voi historiallisten rakennusten keskellä modernisoida. Katu on lisäksi unelmien ja tahtotilojen näyttämö: kenelle katu on tarkoitettu? Kuka päättää ja kenellä on valtaa? Kolbe korosti, että keskustelua on tärkeää käydä. Joka tapauksessa katutilassa näkyvät kerrostuneisuus, jatkuvuus ja murros.
Katu muiden eliöiden elinympäristönä
Urbarian koordinaattori Jussi Jännes veti seuraavaksi kaksi paneelikeskustelua: “Who does the street belong to? To other species?” ja “Kenelle katu kuuluu? Kaikille ihmisille?”.
Ensimmäisessä paneelissa kaupunkibiodiversiteetin professori Ian MacGregor-Fors ja dosentti, kaupunkiekosysteemiekologian yliopistonlehtori Johan Kotze keskustelevat katujen muista eliöistä. Keskustelun suuri teema oli se, kuuluuko biodiversiteetti kaduille. MacGregor-Fors toivoi, että kävisimme enemmän filosofista keskustelua siitä, millaista biodiversiteettiä me todella tarvitsemme ja haluamme kaduille. Kotze nosti esiin esimerkiksi yleisen huolen siitä, että niittyjen lisääminen lisää myös punkkien määrää. MacGregor-Fors totesi, että toisaalta on ajateltava eliöiden näkökulmaa: joskus ne eivät pärjää yhtä hyvin kaupungeissa. Onko esimerkiksi oikein houkutella hirviä Helsingin keskustaan? Lisäksi MacGregor-Forsin mukaan suuri biodiversiteetti alueella ei tee siitä automaattisesti parempaa. Esimerkiksi asuinalueilla voi olla suurempi lajimäärä kuin metsässä. Kotze muistutti, että korkea biodiversiteetti vaatii paljon hoitoa, muuten alue muuttuu ajan kanssa samanlaiseksi kuin muutkin.
Seuraavat kysymykset koskivat sitä, mitä ekologinen tutkimus voi kertoa kaupunkien suunnittelun onnistumisesta ja mitä muita hyötyjä siitä voisi olla. Molemmat puhujat kertoivat, että tietyt lajit ja lajiryhmät voivat läsnäolollaan kertoa ympäristön laadusta eli ne toimivat bioindikaattoreina. Lisäksi tutkimus voi paljastaa helppoja ja halpoja tapoja ratkaista ihmisten ja villieläinten välisiä konflikteja: MacGregor-Forsin myös kirjassa esitellyssä tutkimuksessa havaittiin, että tietyt roskakorityypit houkuttelevat ruokailevia (ja sotkevia) lintuja enemmän. MacGregor-Forsin mukaan yleinen keskustelu voisi enemmän siirtyä biodiversiteetin lisäämisestä siihen, että miten voisimme elää sulavammin muiden lajien kanssa.
Puhujat pohtivat, että ehkemme haluakaan kaupunkeihin mahdollisimman luonnollisia ekosysteemejä (punkkeineen), vaan jotain sellaista, joka on toimiva, näyttää luonnolliselta ja josta voimme nauttia. Puhujille unelmien katu olisi ennen kaikkea käytettävä ja turvallinen ihmisille, eikä ole yhtä suurta ratkaisua, jolla kaduista tulisi parempia. Kuitenkin jos biodiversiteettiä, kuten lintuja, halutaan houkutella, sitä voi tehdä esimerkiksi istuttamalla niiden suosimia puulajeja.
Kaikkien ihmisten katu
Toisessa paneelissa kaupunkiteologian professori Henrietta Grönlund, ihmismaantieteen yliopistonlehtori Lotta Junnilainen, yhteiskuntatieteiden tutkija Georg Boldt ja Laura Kolbe pohtivat sitä, kenelle katu kuuluu.
Ensimmäinen kysymys koski sitä, onko katutila rajoitetumpi kuin ennen. Kolbe totesi, että pohjoismaissa katu on lähtökohtaisesti julkista tilaa, mutta esimerkiksi järjestyssäännöt rajoittavat toimintaa. Boldt kertoi, että ennen mielenosoitukset ja myös huvit olivat rajoitetumpia, esimerkiksi 1960-luvulla Keravalla rukouslauantain tanssiaiset toivat poliisit vesitykkeineen paikalle, sillä hupilupia, jota tanssiaisten pito vaati, ei myönnetty rukouslauantaille. Siinä mielessä katutila on vapaampi, mutta toisaalta Boldtin mukaan se yksityistyy ja kaupallistuu.
Grönlund nosti esiin näkymättömät rajoitukset: esimerkiksi hijabia käyttävä joutuu miettimään, miten hän voi katuja käyttää, koska riskinä on islamofobian kohtaaminen. Kolbe lisäsi, että kaduilla, etenkin ulkomailla suurkaupungeissa, vallitsee pelon maantiede ja näkymätön kaupunkitieto: milloin kaduilla voi olla? Junnilaisen mukaan nuorille on kaduilla liian vähän paikkoja, ja että näkyvästi etnisiin vähemmistöihin nuoret kokevat turvattomuutta, sillä heidän peräänsä huudellaan. Riippuu siis keneltä kysytään, onko katutila rajoitetumpaa vai ei.
Seuraava kysymys koski katujen kontrollia. Kolbe aloitti sillä, että suunnittelu on aina ollut keino hallita esimerkiksi rikollisuutta ja väkivaltaa. Esimerkiksi Puu-Kallion työväen kaupunginosa koettiin uhkana, jolloin sen saneeraus oikeutettiin sen “tervehdyttämisellä”, jolloin tilalle tuotiin uusi keskiluokkainen asumisto. Tosiasiassa ongelmat eivät näin poistuneet. Junnilainen lisäsi, että poliittisella keskustelulla on valtavasti valtaa. Puhe katujen turvattomuudesta siirtyy ihmisten ajatuksiin, jolloin tavallisesti kyseenalaistettuja poliittisia päätöksiä, kuten kameravalvontaa, on helpompaa viedä läpi. Hän huomautti, että vastikään katujen turvattomuus on kirjattu lakiin, sillä uudessa laissa rikollisjoukkoon kuuluminen on rangaistuksen koventamisperuste, etenkin jos rikokset “uhkaavat yleisten paikkojen turvallisuutta”.
Boldt lisäsi, että poliisi usein puhuu laittomista mielenosoituksista, vaikka niitä ei ole: on vain ilmoitusvelvollisuus, joka on jäänne ajoilta, kun levottomuuksien pelättiin provosoivan Neuvostoliittoa. Yhä useammin mielenosoituksista ei ilmoiteta, sillä niitä järjestävät liikkeet, jotka tarvitsevat näkyvyyttä ja julkisuutta, vaikka häiriön kautta. Lisäksi Boldtin mukaan poliisi katsoo ilmoittajan olevan vastuussa koko osallistujajoukon toiminnasta, jolloin syyteharkinnan myötä hänen tietonsa tulevat julkiseksi.
Seuraava kysymys koski katujengi-käsitettä, mutta keskustelu siirtyi pian muihin kehyksiin, joiden kautta kadulla kulkevat nähdään. Kolben mukaan ennen luokka, sukupuoli ja ikä määrittivät sitä, kuinka tuli käyttäytyä ja pukeutua: herroilla hattu, työläisillä lippalakki. Yhä tänäkin päivänä tiedostamme, mitä omaan rooliimme kuuluu, kun lähdemme ulos kadulle. Junnilainen lisäsi, että aina on ollut ryhmiä, jotka nähdään uhkana ja joihin tiivistetään kaikki yhteiskunnalliset ongelmat, aivan kuin näiden ryhmien kontrollointi jotenkin muuttaisi maailman ymmärrettävämmäksi. Nuorisoporukat ovat olleet tällainen ryhmä jo 1800-luvulla, ja keskusteluissa aina haikaillaan 20 vuoden takaista kultaista aikaa, jolloin ongelmia ei ollut.
Myös uskonto on kontrollin kohteena. Grönlund huomautti, että uskonnon ja kulttuurin erottaminen ei ole mahdollista, sillä uskonto kietoutuu ihmisten maailmankuvaan ja toimintaan liian tiukasti. Vaikka usein uskonnottomuuden tavoittelu kumpuaa vilpittömistä, inklusiivisuuteen pyrkivistä lähtökohdista, niin samalla se on uskonnottoman katsomuksen ylivaltaa, joka osuu etenkin vähemmistöuskontoihin.
Boldt kertoi siitä, kuinka mielenosoituksissa ihmiset, joilla ei ole poliittista valtaa, saavat mielipiteensä ilmi, mistä seuraa konflikteja valtaapitävien kanssa. Lisäksi yhä enemmän kyse on siitä, mitä ja miten saa vastustaa, myös oikeusvaltiona pidetyissä maissa. Boldt kertoo esimerkiksi, että aivan viime vuosina Iso-Britanniassa aktivistit saivat 5 vuotta vankeutta maantien sulkemisen suunnittelusta. Myös Suomessa rauhanaktivismi on muuttunut kyseenalaistetummaksi.
Panelistien unelmien katu ei ole vain läpikulkuväylä eikä tie autoille, vaan ihmisten tila. He ovat yhtä mieltä siitä, että siellä olisi paljon erilaisia, eri-ikäisiä ihmisiä sekä paljon palveluita, jotka heijastaisivat yhteisöään suurten ketjukauppojen sijaan. Boldtin unelmien katu palaisi Kreikan agoraan, joka on paikka tavata ihmisiä ja käydä demokraattisia keskusteluja ilman huolta oikeuksien loukkaamisesta. Unelmien katu olisi siis kaikkien katu.
Lämpimät kiitokset puhujille ja osallistujille!
Näistä aiheista sekä monesta muusta katuteemasta löytyy lisää tutkimusta ja pohdintaa Unelmien katu -kirjasta.
Lataa kirja ilmaiseksi
Katso tallenne julkaisutilaisuudesta