20.6.2023
Havukosken lähiö levittäytyy edessä korkeina betonisina 1970-luvun kerrostaloina. Lämmin tuuli puhaltaa kasvoille pitkin ostarin tägättyjen seinien muodostamaa tuulitunnelia. Tutummin olemme Vantaan Koivukylän suuralueella, ja tähän paikkaidentiteettiin asukkaatkin tuntuvat itsensä liittävän. Hetkeä aiemmin lähijunan kyydissä väitöskirjatutkija Oskar Rönnberg on perehdyttänyt minut ja toisen kaupunkitutkimusinstituutin harjoittelijan Sini Ruohomäen tabletilla tehtävän asukaskyselytutkimuksen saloihin.
Tarkoituksenamme on kiertää Havukosken rakennusten ovelta ovelle The Future of Diverse and Disadvantaged -hankkeen kyselyn kanssa, joka pyrkii nostamaan esiin sellaisten lähiöiden ääntä, joihin ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajat ovat vahvasti keskittyneet. Segregaation eli alueiden eriytymisen tutkimus pyrkii löytämään seuraaviin kysymyksiin vastauksia Pohjoismaisissa lähiöissä: Miten asukkaat kokevat oman asuinalueensa? Minkälainen on yksilön ja yhteiskunnan välinen yhteys lähiössä? Miten kaupunkipolitiikan koetaan vaikuttavan asukkaiden elämään? Kysymykset liittyvät paikkaan ja paikkaidentiteettiin, sekä niiden vaikutukseen ihmisten elämänlaatuun.
Kävelemme betonista siltaa Havukosken puolelle, jolle on tunnusomaista tiheä rakennuskanta ja korkea vuokralla asuvien osuus. Noin puolet asuinalueen asukkaista on vieraskielisiä. Käytännössä tämän huomaa nopeasti haastatteluja tehdessä; monien kotiovensa avanneiden kanssa vallitsee kielimuuri. Suomessa tutkimuksen kohdealueiksi ovat valikoituneet Kontula ja Koivukylän Havukoski juuri vieraskielisten suuresta määrästä johtuen. Myös työttömien suuri prosentuaalinen osuus on vaikuttanut tutkimuskohdevalintaan. Kontulan ja Koivukylän kaltaiset lähiöt ovat tyypillisesti hyvinvoinnin ja poliittisen vaikutusvallan suhteen heikommassa asemassa.
Pääsemme pujahtamaan avoimesta ulko-ovesta erään vuokra-asuntoyhtiön kiinteistön rappukäytävään. Kerrokset kohoavat betonisessa rappukäytävässä korkealle, heijastaen käytävän äänien kaikuja kaikkialle taloon. Muutaman ensimmäisen oven kohdalla jännittää. Emme ole tulleet myymään mitään - päinvastoin, asukkaat tarjoavat meille kyselyn tekijöille kaiken tarvitsemamme. Silti pohdin suomalaista varauksellisuutta pimputtaessani ovikelloja. Jännitys kuitenkin hälvenee uusien kohtaamisten mukana. Huomaan kyselyyn osallistumisen tuottavan hyvin erilaisia reaktioita. Joillekin yhteisen kielen puuttuminen kyselyn monista kielivaihtoehdoista huolimatta on iso kynnys. Toiset taas ovat hyvin kiinnostuneita kyselystä, vaikka yhteistä kieltä ei löydykään.
Huomaan uppoutuvani useamman suomenkielisen henkilön kanssa keskustelemaan elämästä Koivukylässä, oikeastaan elämästä ylipäätään. Vanhempi naishenkilö kutsuu kotiinsa sisälle. Tunnelma on heti välitön ja aito. Kun haastateltavat päästävät minut kotiinsa, huomaan että jonkinlainen henkinen kynnys on ylitetty. Suurimmaksi osaksi asukkailla on paljonkin sanottavaa elämänpiiristään. Vaikuttaa siltä, että he ovat, ehkä tietämättään, odottaneet pääsevänsä kertomaan elämästään. Väistämättä ajattelen kaikkia yksin asuvia lähiöissä, joilla ei ole sosiaalista verkostoa lähellä. Voin nähdä hyvin, miten lähiöistä muodostuu helposti yksinäisyyden tyyssijoja. Yhden tutkimuspäivän aikana pohdin jokaisen kohtaamisen arvoa, ja sitä kuinka erilainen se mahtaa eri ihmisille olla. Koivukyläläisen vanhemman naisen asunnossa kuvia katsellessani ymmärrän, miten lähiöillä on potentiaalia eristää ihmisiä, jos niiden väestölle ei anneta mahdollisuutta tai puitteita elää osaksi yhteiskunnan sosiaalista verkkoa.
Puhutaan ongelmalähiöistä, mutta voidaanko näitä asuinalueita nimittää sellaisiksi ilman, että tiedetään, pitääkö valtaosa asukkaista niitä ongelmallisina? Monet vastaajat puhuvat vastauksissaan rauhallisuudesta ja luonnosta Koivukylässä. Toiset taas lähiympäristön levottomasta ilmapiiristä ja palveluiden heikkoudesta. Ei ole siis yhtä Koivukylää, vaan lukuisia limittäisiä, osittain päällekkäisiä ja osittain erillisiä tulkintoja omasta asuinympäristöstä. Ihminen voi vaikuttaa ympäristöönsä, mutta yksilöiden harteille ei voi asettaa kokonaisten lähiöiden kehityssuuntia, joihin kaupungit ja valtiot omalla toiminnallaan suoraan vaikuttavat.
Päätän kysyä muilta kyselyn kerääjiltä, miksi he kokevat lähiön asukkaiden mielipiteiden keräämisen niin tärkeänä, ja millaiselta kyselyn merkitys asukkaille vaikuttaa. Vastauksissa korostuu itsekin toteamani; Monilla on paljon kerrottavaa, kun saa mahdollisuuden kertoa. Vieras ihminen kodin ovella on monille mahdollisuus ottaa ihmiskontakti, joka antaa mahdollisuuden jopa hyvin vaikeiden asioiden puimiseen. Kyselytyöntekijät korostavat myös sitä, ettei varsinkaan ulkomaalaistaustaisten kokemuksista voi olettaa mitään ennen kuin heitä itseään on kuultu. Kielimuurin ja uuden kulttuurin lomassa muualta Suomeen muuttaneiden voi olla hyvin hankalaa vaikuttaa omaan asemaansa ja ympäristöönsä.
Päivän kyselykierroksen jälkeen puramme Sinin kanssa hieman tuntemuksiamme. Toteamme, että on hankalaa pysyä tutkimuksen edellyttämällä tavalla neutraalina samalla, kun asukkaat käyvät vuorovaikutteista keskustelua kyselyn kerääjän kanssa. Vastaajat hakevat herkästi vahvistusta vastauksilleen ja mielipiteilleen. On löydettävä hento raja ystävällisyyden ja tutkimuksen asiapitoisuuden välillä. Itsestään ei voi antaa haastateltaville likaa, eikä liian vähän, sillä luottamus haastattelijaan myös syntyy sosiaalisen seinän murtamalla. Yhteys voi löytyä elämän simppeleistäkin asioista, kuten lemmikkien omistamisesta, minkä huomaan silittäessäni erään asukkaan kissan karvaisia poskia. Tuntien ajan kyselyvastauksien kerääminen päivässä on sosiaalisesti hyvin uuvuttavaa. Se vaatii jatkuvaa sopeutumista ja sosiaalista älykkyyttä, jotta osaa kohdata lukuisat uudet ihmiset mahdollisimman ennakkoluulottomasti.
Bussin kyydissä kotiin matkustaessani totean päivän olleen uuvuttava, mutta yhtä lailla palkitseva. Yhteiskunnan arkojenkin aiheiden tutkiminen vaatii juuri tätä; ilmiön sisään sukeltamista, ihmisten pariin jalkautumista.
Jutun kuvat: Sarianna Waldén