Äänitteen kesto: 31 min
Haastattelija: Reetta Rönkä
Haastateltava: Annukka Vainio
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Annukka Vainio, mikä on se asia ilmastonmuutoksessa ja sen torjumisessa, josta sä jaksat puhua loputtomiin?
Annukka Vainio: Niin se, mistä mä varmaan puhun ehkä liikaakin, on siis se, että miten ilmastonmuutoksesta tällä hetkellä puhutaan ja se, että millä tavalla siitä pitäis oikeasti puhua. Siinä on tiettyjä asioita, mistä mun mielestä puhutaan ehkä tällä hetkellä väärällä tavalla, ja on tiettyjä asioita, joista ei puhuta, mistä mun mielestä pitäis puhua enemmän.
Reetta Rönkä: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella.
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Tässä podcastissa tutkija saa puhua juuri siitä, mitä nyt pitää kiinnostavana ja tärkeänä. Vieraana on tänään Annukka Vainio, apulaisprofessori Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutissa. Mä oon Reetta Rönkä, tän podcastin juontaja.
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Annukka, sun kanssa me siis tänään puhutaan ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten semmoset aidot muutokset ihmisen käyttäytymisessä kohti kestävämpää elämäntapaa oikein tapahtuu. Mikä on aikanaan saanut sosiaalipsykologin kiinnostumaan ilmastonmuutoksesta?
Annukka Vainio: Joo, no varmaan siis semmonen yleinen huoli. Mä itse ehkä reilu 10 vuotta sitten huomasin, että mä oon valtavan huolestunut ilmastonmuutoksesta. Mut sit mä huomasin myös, että sosiaalipsykologiassa ei siitä hirveesti puhuttu Suomessa. Sitten mä tosiaan huomasin, että kansainvälisesti on tutkijoita, sosiaalipsykologeja, jotka on herättäneet tietoisuuteen tämän, että ilmastotiedehän on perinteisesti ollut hyvin luonnontieteellistä ja siihen on sitten hankala ollut tämmöisen käyttäytymistieteilijän ehkä sanoa yhtään mitään. Mutta siis tavallaan se, että sosiaalipsykologit on heränneet huomaamaan sen, että koska ilmastonmuutos on ihmisen arkisten tekojen aiheuttamaa hyvin suurelta osin, niin tavallaan siinä sosiaalipsykologialla on hyvin paljon sanottavaa.
Reetta Rönkä: Eli tällaisen ison tavallaan kriisin selättämisessä tai sen tutkimisessa, kuten, mitä ilmastonmuutos on, niin tarvittais ehkä enemmän jopa monitieteisyyttä ja tutkimusta, joka ylittää ne tieteen rajat ja aitoa yhteistyötä, kuin sen miettimistä, että onko tämä nyt luonnontiedettä ja onko tämä nyt jotain muuta tiedettä?
Annukka Vainio: Joo, mä luulen itse asiassa, että se on tavallaan ehkä myös ongelma tieteessä se, että ajatellaan nää vanhat tieteenalat, että siihen on moniakin syitä, miks niistä pidetään edelleen kiinni. Kaikki rahoitukset ja ihmisten urapolut ja muut. Tavallaan siitä pitäisi päästä eroon, koska nää ongelmat ovat monitieteisiä. Ja esimerkiksi sosiaalipsykologiassa on tietysti se, että me ajatellaan, tutkitaan ihmisen käyttäytymistä, mutta ilmastonmuutos on myös luonnontiedettä. Ja se on myös todella suurten rakenteiden tiedettä, niin tavallaan siinä sosiaalipsykologia ei sitä yksin pysty ratkaisemaan ja siihen tarvitaan sitä yhteistyötä.
Reetta Rönkä: Ilmastonmuutos tutkimuksessa on musta siinäkin mielessä jotenkin järjettömän kiinnostava aihe ja asia, koska sä joudut sun työssä olemaan tavallaan jatkuvasti tekemisissä tällasen ison, aika synkän ja aika paljon pelkoja herättävän kriisin kanssa. Millasia tunteita ilmastonmuutos herättää, kun sitä lähestyy tutkijana ja työn kautta?
Annukka Vainio: No ehkä se, että mä rupesin tutkimaan sitä ilmastonmuutosta, oli ehkä myös mulle keino hallita ilmastoahdistusta. Tavallaan se on mulle siis ilmastoteko sinänsä. Et mä kuitenkin hyvin monta tuntia viikossa ja vuorokaudessa ja vuosissa ja vuosikymmenissä nyt laitan sen ilmastonmuutoksen hyväksi ja se mun panos kaiken muun ohella siihen. Että se on tavallaan ehkä mun mielestä ilmastoahdistusta, niin sitä pystyy hallitsemaan sillä, että tekee jotain asioita sen hyväksi. Koska mä haluan tietää siitä asiasta enemmän, niin se auttaa mua selviämään tässä näin. Mutta välillä mulla on siis sellasia toivottomuuden hetkiä ja varsinkin, kun tulee näitä uusia uutisia, että ilmastonmuutos näyttää etenevän nopeammin, kuin mitä se alun perin näytti leviävän. Se on välillä siis aika ahdistavaa. Siis varsinkin mä oon tän vuoden alusta ollut tuolla Suomen ilmastopaneelissa ja siellä on silmät avautuneet siihen, miten paljon ilmastonmuutoksen hyväksi tehdään tällä alalla ja se on mulle luonut valtavasti myös toivoa.
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Tässä podcastissa tutkijat saavat valita keskustelun aiheen ja teeman. Ja Annukka, sä haluat tänään puhua siitä, miten ihmisissä saadaan aikaan kestävä käyttäytymismuutos, eli se, et miten ihmisten käyttäytymisestä tulee vaikka ympäristöystävällisempää. Mut ihan ensiksi perustavanlaatuinen kysymys. Mitä mieltä sä oot, haluaako ihmiset pelastaa maapallon ja pelastaa ilmaston?
Annukka Vainio: No kyllä mä olen sitä mieltä ja oikeastaan se ei oo ollu vaan mun mielipide, vaan siis mä oon kysyny sitä ihmisiltä. Ja siis en vain minä, siis olen nähnyt kyselytutkimuksia, niin kyllä se siltä näyttää, et ihmiset haluaa pelastaa maapallon.
Reetta Rönkä: Okei. No sit yksinkertainen kysymys, että jos ihmiset, eli me kaikki haluamme sen tehdä, niin miksi me emme sitä tee?
Annukka Vainio: No tää onkin tavallaan väärä kysymys siinä, et ihmiset tekee siihen jo asioita. Mut ilmastonmuutos on, varsinkin viimeisen ehkä 7 – 10 vuoden aikana, että se ei ole tullut eilen, vaan siinä on vuosikymmenien tausta. Niin sen suunnan muuttaminen ei käy hetkessä ja se on globaali-ilmiö. Ihmiset kyllä tekevät sen asian eteen. Tietysti me voidaan ja meidän pitää tehdä sen eteen vielä enemmän, mut me tehdään jo.
Reetta Rönkä: Niin, olisko siis oikeampi kysymys se, että miksi me emme sitten tee tarpeeksi?
Annukka Vainio: Mä luulen, että se vois olla, joo.
Reetta Rönkä: No mistä se sitten johtuu? Tavallaan et jos ja kun me kuitenkin tiedetään ja kyseessä on ilmiö, kuten äsken itse sanoit, et se ei oo ihan eilisen ilmiö, niin tavallaan miksi se vie meiltä sit niin paljon aikaa tai miksi me ei päästä niihin riittäviin toimiin?
Annukka Vainio: No yksi on se, että se on niin valtavan globaali ilmiö. Se on niin hirvittävän monimutkainen ilmiö. Ja periaatteessa me tiedetään, että se johtuu siitä, että me käytetään luonnonvaroja niin, että ylikäytetään niitä niin, että niitä kasvihuonepäästöjä sitten vapautuu ilmakehään ja meidän pitää muuttaa tämä. Mutta sitten kun se on tosiaan sitoutunut tämä meidän toiminta kaikkiin sellaisiin rakenteisiin, miten me tuotetaan energiaa ja miten me tuotetaan ruokaa ja niitä ei sitten muuteta ihan yhdessä yössä ja jos me muutetaan jotain, esimerkiks lopetetaan lihansyönti, niin sit se tarkoittaa sitä, että siitä on hirveesti kaikkia vaikutuksia esimerkiksi sitten maanviljelijöille ja eläintuotannolle, että siitä on sitten kaikkia muita kestävyysvaikutuksia. Elikkä jos me puhutaan, että ilmastonmuutos on ensinnäkin ympäristöongelma, mutta se on myös tavallaan tämmönen sosiaalisen kestävyyden oikeudenmukaisuusongelma. Ja sitten monesti just nimenomaan tämä epäoikeudenmukaisuus on yksi näistä jarruista tässä, että miksi me ei ehkä tehdä tarpeeksi asioita, koska me koetaan, että jotkut asiat on meistä epäreiluja. Että miks mun pitäis tehä, koska jos joku muu ei sitten tee sitä. Niin se on ehkä yksi. Nää kestävyyden eri ulottuvuuksien väliset ristiriidat on ehkä yksi tämmöinen jarru.
Reetta Rönkä: Mun mielest täs aiheessa kiinnostavaa on myös ilmastonmuutoksen tavallaan viestinnän ja ehkä myös sen tavallaan ihmisten käyttäytymisen muutoksen myyminen. Siis se, et millä tavallaan motivoidaan ja millä myydään sitä, että hei, kannattaisi elää jotenkin vähän ympäristöystävällisemmin. Tai miten ilmastosta ja ilmastonmuutoksesta ylipäätään puhutaan, siis jopa millainen brändi sillä ilmastonmuutoksella ja sen torjumisella on. Mitä sä tästä ajattelet? Puhutaanko me ilmastonmuutoksesta jotenkin väärin?
Annukka Vainio: Joo, kyllä mä luulen, että ehkä siitä vois puhua paremminkin. Siis musta on ensinnäkin ihan loistavaa, et siitä ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon. Tai oikeestaan, miten mä nyt sanoisin, ilmastonmuutoksesta ehkä puhutaan mediassa paljon, mutta eihän sitä arkikeskustelussa ihmiset ei kauheasti ehkä mainitse ilmastonmuutosta. Mut kyllä mediassahan siitä puhutaan ja siis tuolla sosiaalisen median palstoilla.
Reetta Rönkä: Aatteletsä, et se puhe mediassa ja esimerkiks somessa on sellaista, joka edesauttaa sitä käyttäytymisen muutosta, vai voiks se jopa toimia jarruna?
Annukka Vainio: No kyllä mä uskon, että se toimii ehkä jarruna. Mä näen siellä aika paljonkin ongelmia, mut mä en tiedä, miten siis sosiaalista mediaa vois edes hallita. Mutta yksi on ehkä se polarisoituminen, että siellä näkyy nämä ääripäät tässä ilmastokeskustelussa ja silloin ihmisille tulee semmonen ehkä harhainen mielikuva, että se on hirvittävän polarisoitunut. Suomessa se ei ole läheskään niin polarisoitunutta, ku ehkä jossain Yhdysvalloissa. Kuitenkin suurin osa ihmisistä ainakin kyselytutkimusten mukaan suhtautuu aika rauhallisesti ilmastonmuutokseen, on huolissaan siitä, mutta ei syyttelevästi muita ihmisiä kohtaan. Ehkä tämmönen kärjistyminen ja tavallaan ehkä myöskin mediassa se. Tietysti media toimii sillä tavalla, että siellä kiinnittää huomiota nämä äärimielipiteet ja mä en tiedä, voisko sitä mitenkään muuttaa silleen, että siellä ilmastokeskustelussa ois ihan hirveen tärkeetä se, että se, mitä mediassa näkyy, niin se tavallaan olisi edustava näkemys siitä, mikä yhteiskunnassa on. Mutta tällä hetkellä, kun seuraa mediaa, niin tavallaan se vääristää sitä. Siellä näkyy liikaa ilmastodenialismi verrattuna siihen, kuinka harvinaista se oikeastaan tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa on. Viimeisimpien tutkimusten mukaan itse asiassa aktiiviset ilmastotieteilijät, niin siis tällä hetkellä denialistien osuus siellä on 0 %. Ja denialismista ei tällä hetkellä mun mielestä, siihen ei tarttis enää niin paljon kiinnittää huomiota.
Reetta Rönkä: Niin, toi oli kiinnostavaa, kun sanoit, että suurin osa suomalaisista suhtautuu tietyllä tavalla ilmastonmuutokseen jopa jotenkin niin kuin rauhallisesti, ei ehkä ihan niin kiihkeästi, kuin mitä media- tai somekeskusteluista vois päätellä. Mut samaan aikaan musta huomioarvoista on toki se, että ihmisethän on myös hirveen erilaisia. Suomalaisetkin on keskenään hirveen erilaisia. Pitäiskö jotenkin erilaisille ryhmille itse asiassa puhua ja viestiä vähän eri tavoilla, jotta myös sitä käyttäytymisen muutosta pystyttäs jotenkin edistämään?
Annukka Vainio: No kyllä mun mielestä. Mun mielestä se ois tosi hyvä idea ja tavallaan ehkä se just nimenomaan saattaakin ärsyttää ihmisiä, että tavallaan sitä viestintää ei suunnata jokaiselle erikseen. Et esimerkiks jos ottaa tästä koronakeskustelusta nyt, jos siihen nyt, kun nyt sattuu olemaan tää koronatilanne päällä, niin tavallaan siis sekin, et semmoset ihmiset ärsyyntyy, jotka noudattaa näitä koronaohjeita, niin tavallaan ärsyyntyy sellaisesta viestinnästä, joka olettaa, että he ei tee näitä asioita. Musta kohdistettu viestintä vois olla todella hyvää.
Reetta Rönkä: Miten sä ajattelet, että miten tavallaan ja millä konkreettisilla tavoilla ja jotenkin esimerkeillä tai millaisella puheella sitä tavallaan muutosta kestävämpään elämäntapaan pitäis nyt lainausmerkeissä ”myydä”, jotta se tavallaan siirtyminen motivois erilaisia ihmisiä?
Annukka Vainio: No ainakin siis varmasti se, mistä mä usein puhun on siis nimenomaan sen positiivisen kautta. Eli mä kerran itse asiassa vähän tarkastelinkin tota Yleisradion ja Helsingin Sanomien ilmastouutisia. Ja siis se oli hyvin negatiivista. Mä ymmärrän sen ihan hyvin, mutta tavallaan siis se positiivisen kautta, että niin kuin mä oon sosiaalipsykologi, niin tavallaan siis sosiaalipsykologiaa tässä ilmastonmuutoksessa on se, että me seurataan sitä, mitä muut ihmiset ajattelee ilmastonmuutoksesta ja mitä ne muut ihmiset tekee sen ilmastonmuutoksen eteen. Niin tavallaan, että kerrottas siitä, että itse asiassa me ollaan kaikki tosi huolestuneita ilmastonmuutoksesta. Se jo sitten varmaan motivois ihmisiä tähän ja sitten tieto siitä, että mitä kaikkea jo tehdään sen ilmastonmuutoksen eteen, että mitä eri taloyhtiöissä tehdään ja miten energiamuotoja vaihdetaan uusiin eri taloyhtiössä ja mitä kaikkia tämmösiä hienoja muutoksia on jo tehty, niin tavallaan se motivoi ihmisiä liittymään tähän joukkoon. Tämä on tavallaan ihan uusi puhetapa tässä ilmastokeskustelussa, mitä ei näy oikeastaan vielä tarpeeksi.
Reetta Rönkä: Tää on jotenkin kiehtovaa, koska mä oon ite jotenkin työstäny ja miettinyt paljon sitä ajatusta siitä, miten ihmisiähän voi ajaa tämmöseen kestävämpään elämäntapaan tai niihin omiin ilmastotoimiin, niin voi ajaa hirveän erilaiset motiivit. Tavallaan, et joku voi haluta vaikka tehdä kestäviä sijoituksia vain saadakseen itselleen rahaa. Ja se on just semmonen asia, missä tavallaan aika helposti ajautuu semmoseen tietynlaiseen paheksuntaan. Että ikään kuin siinä kestävässä elämäss ja ilmastonmuutoksen vastaan taistelussa pitäis olla jalot motiivit, sellaset että pelastetaan maailmaa lapsille ja tavallaan jotenkin hirveen tämmöset, siinä musta helposti asettuu jotenkin vastakkain tietyl tavalla hyvä ja paha, ja se jotenkin ajautuu helposti myös siihen, et kun siit puhutaan ja kun sitä pohditaan, niin siitä tulee identiteettiasia ja tietyllä tavalla identiteettipolitiikkaa jotenkin. Että mihin minä asemoidun tässä keskustelussa ja mihin nuo muut helposti asemoituvat. Tunnistatsä jotenkin tätä?
Annukka Vainio: Joo, kyllä mä oikeestaan varmasti tunnistan sen, joo. Sitähän on niinku liitetty esimerkiksi tätä punaisen lihan syömistä. Tai esimerkiksi ruokavalio ja syöminen, niin siinä on hirveesti kaikkea identiteettejä. Että esimerkiksi, että on ajateltu, että se liittyy tietynlaiseen miehisyyteen, mä en tiedä sitten, kuinka paljon se ehkä loppujen lopuks pitää paikkansa, mutta siis tavallaan esimerkiks syömisellä me tosiaan ilmaistaan tiettyjä identiteettejä ja siitä on sit hankala luopua. Ja tavallaan ehkä tiettyihin elinkeinoinkin liittyy tietyt identiteetit ja sit niitä on hankala muuttaa. Mut mä mietin, että toi oli hirveen mielenkiintonen, mitä sä sanoit, että toi kestävä sijoittaminen, että siitä ei sais ansaita rahaa. Mä luulen, että saattaa olla siis ehkä tietty semmonen, itse asiassa niin kuin puhutaan paljon siitä, että ilmastonmuutosteot on vähän niin kuin uhrauksia, niin tavallaan ehkä se kääntöpuoli on sitten siinä, että ihmiset haluaakin, että ne on uhrauksia. Että se ei saisikaan olla silleen, että mä saan sillä itse asiassa ansaitsen rahaa.
Reetta Rönkä: Niin se kiteytyy aina vähän semmoseen niin kuin luopumisen tematiikkaan ja just tohon niinku sanoit tavallaan uhrausten tematiikkaan, eikä siihen, että jes, sijotin vaikka johonkin kestävään startupiin ja sain paljon rahaa. Tavallaan, et se ei jotenkin istu helposti siihen diskurssiin, mitä käytetään, kun puhutaan ilmastonmuutoksesta.
Annukka Vainio: Niin mä luulen, et sä oikeastaan nappasit aika isosta asiasta kiinni. Mä luulen, tää on just se kääntöpuoli varmaan siinä, kun puhutaan ilmastonmuutoksesta uhrauksena. Että tavallaan sitten on ihmisiä, jotka varmaan nauttii siitä, että ne tekee tällaisia uhrauksia, et siitä tulee hyvä minäkuva ja tämmönen näin, niin se ei sit ookaan enää niin houkuttelevaa, jos se onkin sit yhtäkkiä kauheen kivaa ja siitä saa rahaa ja siitä rikastuu. Mutta mä oon ollu huomaavinani, että viime aikoina on tullu enemmän puhetta siitä, että itse asiassa semmoset jotkut yritykset, niin itse asiassa ne on saanu tästä ihan liiketoimintaetua, että ne on edelläkävijöinä siirtyny vihreään talouteen. Että puhetta on alkanut tulla mun mielestä enemmän näistä kaikista hyödyistä, mitä siinä on. Ja kun ajattelee esimerkiks yksilötasolla, niin ei tarvitse edes mennä rahaa. Mutta jos ajatellaan ilmastomyönteistä elämäntapaa, niin siinähän on hirveän paljon hyötyjä, koska se menee hyvin käsi kädessä siis terveellisen elämäntavan kanssa. Että kasvispainoinen ruokavalio ja sitten ajaa pyörällä ja kävelee auton sijasta, niin siis siinähän on hyvin paljon hyvinvointietuja samalla.
Reetta Rönkä: Mut vaikka me oltais kaikki sitä mieltä, et tavallaan ilmaston eteen jotain pitää tehdä tai kuten suurin osa suomalaisista, suhtauduttais siihen jollain tavalla rauhallisesti, niin usein tuntuu, et keskustelu myös jakautuu kahtia ensimetreillä ihan vaan siihen, et osa uskoo tämmöseen yksilön vastuuseen ja hirveän yksilökeskeiseen muutokseen ja osa taas puhuu siitä, että muutos tapahtuu rakenteiden kautta. Kerro kummat ovat oikeassa.
Annukka Vainio: Joo mä tunnistan ton. Sehän on siis tutkijamaailmassa ja politiikkamaailmassa, siis se on ihan joka paikassa. Toi on tosiaan hyvin selkeä jakolinja kyllä. Mutta jos mä nyt saan sanoa tämän totuuden tässä, niin mun mielestä tavallaan molemmat on oikeassa ja väärässä. Et se on sekä yksilöiden asia, mutta myös rakenteiden asia. Ja siinä se just se ilmastokeskustelu ehkä meneekin vikaan, että tavallaan, että jos ajatellaan, että yksilöiden pitää tehdä se muutos ja sitten kysytään, et no miksi yksilöt ei tee sitä. Tai sitten, et rakenteiden pitää tehdä se muutos, niin tavallaan siihen tarvitaan molempia. Mutta sitten mikä mun mielestä tässä nyt ilmastokeskustelussa puuttuu ja mitä tutkijoiden tai sit joidenkin muiden tällaisten asiantuntijoiden pitäis tehdä selväksi se, et mikä on se yksilöiden alue, niin kuin roolitus oikeastaan, selkeä roolitus, et mitä yksilöiden odotetaan tekevän ja sit, että miten niitä rakenteita muutetaan. Musta se selkeyttäis tätä keskustelua hirveen paljon. Mikä on vähän jos otettais vaikka tästä kokonaistilanteessa, tavallaan se oli hirveen selkeetä viestintää, et mitä yksilö tekee ja sitten tutkijat kehittää rokotukseen ja sitten kuin poliitikot tekee näitä kaikkia politiikkakeinoja. Musta se on ollu hirveen selkee. Mun mielestä tähän ilmastokeskusteluun voisi tulla tämmönen samanlainen tapa.
Reetta Rönkä: Niin toi on hyvä ja kannustava esimerkki myös siinä mielessä, et tavallaan korona on osoittanut, että se on mahdollista. Että me voidaan iso kriisi, tavallaan tehdä siihen tämmönen roolijako, et hei, sä hoidat ton, toi hoitaa ton, tää hoitaa tän ja se on jotenkin toiminut. Koska must tuntuu, et korona ehkä monella tavalla on opettanut monesta asiasta sen, et hei, näähän on itse asiassa tehtävissä. Niin ehdottomasti toi ois varmaan neuvo tai oppi, jota vois laajentaa näihin muihinkin kriiseihin, mitä meillä tässä on käsillä.
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella. Sä tutkit työssäsi ja keskityt työssäsi tutkimaan sitä, että miten ihmisten käyttäytymisessä tavallaan tapahtuu muutosta ja mikä sitä muutosta tukee. Mikä olis semmonen täydellinen elinympäristö, joka tukis ilmastotekoja ja sitä kestävää käyttäytymistä? Miltä semmosessa ympäristössä näyttää ja haisee ja mitä siellä kuulee? Mä yritän visualisoida sen päähäni.
Annukka Vainio: Must se ois ihan loistavaa, siis musta se on ihan mahtavaa. Siis mun miestä ehdottomasti pitäis oikeestaan visualisoida ja puhua semmosesta maailmasta, koska se on tois meille tavallaan mahdolliseksi sen, et tavallaan että me kuvitellaan, että semmonen maailma on olemassa. Siis semmonen maailma, joka ois ilmastoystävällinen maailma, niin siihen tarvitaan aluesuunnittelua, kaupunkisuunnittelua, joka tavallaan tukee niitä ilmastoystävällisiä valintoja. Että jos esimerkiksi Suomessa nämä kolme L:ää, elikkä tämä punaisen lihan syönnin vähentäminen, sitten lentämisen vähentäminen ja sitten lämmitetään kestävästi, niin tavallaan, että siihen esimerkiksi, jos puhutaan punaisen lihan syönnin vähentämisestä, niin siinä on tavallaan se, ja syömisessä ja muussakin kulutuksessa se on tämä meidän kulutusympäristö, joka hyvin vahvasti ohjaa meidän kulutusvalintoja, elikkä siis tavallaan pitäisi tehdä houkutteleviksi nämä tämmöiset ilmastoystävälliset valinnat ja helpoiksi tehdä. Ja tavallaan sitten yksi myös aihe, mistä mä puhun paljon, on, ja mikä nyt tässä koronatilanteessa varsinkin tämä lentämisen vähentäminen tavallaan, että nyt lentoyhtiöt on vakavissa ongelmissa, nyt olisi hirveän hyvä tilanne investoida tämmöseen kestävään liikkumiseen, esimerkiksi junaliikenteeseen ja muuhun, että nyt ei laitettais rahaa näihin lento-yhtiöihin, että ne pysyis pystyssä, vaan sen sijaan laitettais rahaa kestävään junaliikenteeseen. Ideaalimaailma olisi sellainen, missä ihmisten ei tarvitsisi tehdä niitä ilmastotekoja.
Reetta Rönkä: Niin et se ei ois tavallaan semmonen varsinainen teko, vaan se vaan tapahtuis, se ois osa elämää, se ois osa arkea. Miten tällainen elinympäristö sitten luodaan? Kun must tuntuu, että alkaa kuulostaa siltä, että nää on poliittisia valintoja, poliittisia päätöksiä. Miten tavallaan tutkija voi auttaa sitä, et tämmönen elinympäristö oikeasti toteutuis?
Annukka Vainio: No varmaan riippuu tutkijasta, mutta minä olen sosiaalipsykologi, niin mitä mä pystyisin tässä tekemään. Yksi on esimerkiksi se, tavallaan kun me eletään demokratiassa, niin kansalaisethan valitsee meidän poliitikot. No Helsingissä me ollaan tosi hyvässä tilanteessa, meillä on tosi hyvät poliitikot täällä. Ja tavallaan ehkä siis lisää vuorovaikutusta kansalaisten ja poliitikkojen kesken. Siis tämä itse asiassa yksi, mistä minä myös jaksan puhua paljon, on siis joukkoharha. Elikkä mistä mä puhun myös alussa siitä, että me ei tiedetä, mitä toiset ihmiset ajattelee. Me ei nähdä ihmisten pään sisälle, minkälaisia asenteita ja muita heillä on. Monesti poliitikot luulee, että ihmiset ei halua. Poliitikot ei uskalla tehdä rohkeita ilmastomyönteisiä ratkaisuja, koska he pelkää, että sit kansalaiset ei enää äänestä heitä. Et meidän pitäis tehdä jotenkin meidän asenteet ja näkemykset jotenkin näkyviksi. Ja sen takia mun mielestä esimerkiks kyselytutkimukset on ihan hirvittävän tärkeitä. Mitä mä sosiaalipsykologina pystyn tekemään on se, et mä voin kertoa poliitikoille, että ihmiset oikeasti haluaa näitä asioita, että tehkää vaan rohkeasti näitä rohkeita valintoja. Ja esimerkiksi vähemmän kauppakeskuksia ja ostoskeskuksia, mitkä ajaa ihmisiä kuluttamaan. Mä oon siis silleen, etät me pystyttäs viettämään aikaa kestävästi.
Reetta Rönkä: Annukka, mitä mieltä sä oot sosiaalipsykologina, voiko tää tänhetkinen koronatilanne, niin voiks tää muuttaa ihmisten toimintaa ilmasto-ystävällisemmäksi pitkällä aikavälillä? Vai onks tää ohimenevä hetkittäinen muutos?
Annukka Vainio: No toi on tosi hyvä kysymys. Mä luulen, että kulutuksen kannalta, jos ajatellaan meidän ilmastopäästöjä, niin mä luulen, että ne palaa aika nopeasti samaksi. Vähintään siis sitten, kun tämä pandemia on joskus ohi. Mut mä luulen, että kun sä sanoit et pidemmällä aikavälillä, niin mä luulen, että ihmiset herää ajattelemaan tätä ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, koska nämä monet pandemiat, nää virukset on ruvennut leviämään ihmisiin just siitä, että ihmiset ja monet lajit elää sellaisissa elinympäristöissä toistensa kanssa, missä ne normaalisti ei tulisi elää, ja sitten nää virukset pystyy sieltä leviämään. Elikkä mä luulen, että se vois muuttaa tätä meidän elämäntapaa semmoseen suuntaan, joka tavallaan olis ylipäätään ympäristön kannalta kestävämpää. Mikä tarkoittaa tietysti nyt sitten lihatuotannon vähentämistä ja mä luulen, et jos me ruvetaan pohtimaan näitä pandemioiden juurisyitä, jos me ruvettais miettimään, että miten näitä pandemioita voisi ylipäätään estää, niin tavallaan siinä päästäis semmoseen ympäristön kannalta kestävämpään tulevaisuuteen. Me voitais varmasti auttaa hillitsemään monia ympäristöongelmia siinä, et varmasti ilmastonmuutosta, mutta myös biodiversiteettikatoa ja monta muuta.
Reetta Rönkä: Tää on samaan aikaan tää korona-aika täähän on ihmisten ihan mielenterveydelle ja jaksamiselle, tää on aika koettelevaa ja rankkaa aikaa. Ihmiset on aika kuormittuneita, tää on kestänyt hirveän pitkään. Onko ihmiset silloin tavallaan valmiita muuttumaan ja muuttamaan omaa käytöstään, jos on muutenkin jotenkin vähän vaikeeta?
Annukka Vainio: No siis toi on tosi hyvä kysymys. No tavallaan se ainakin semmonen, jos ihminen on uupunut ja väsynyt, niin se on tilanne, jossa ihmisen on pakko pysähtyä, koska ihminen ei pysty enää jatkamaan siinä tilanteessa eteenpäin. Elikkä se tilanne pakottaa ihmisen pysähtymään ja muuttamaan jotakin. Mutta tietysti se, että onko se muutos sitten, mihin se muutos lähtee, niin tavallaan siinä saattaa olla tietysti riski, että ihminen rupee toimimaan jotenkin haitallisesti itsensä kannalta. Mutta se on historiassa ja kun ajatellaan yhteiskunnankin tasolla, niin kriisit on tilanteita, jossa on ollut mahdollisuus parempaan tavallaan. Että siinä mielessä monesti isot kehitysaskeleet tapahtuu kriisien kautta.
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Annukka, miks just nyt on ihana ihana aika olla käyttäytymismuutoksen tutkija? Vai onko?
Annukka Vainio: No ehkä nyt tapahtuu paljon käyttäytymismuutoksia. Jos puhutaan esimerkiksi koronatilannetta, niin me ollaan todistettu ihan ennennäkemättömiä käyttäytymismuutoksia. Ja toisaalta ehkä siis se myös, että tavallaan että myös odotetaan myös paljon käyttäytymismuutoksia, että meillä on paljon tällaisia globaaleja uhkia, joiden ratkaiseminen edellyttää sitä, että me muutetaan käyttäytymistä.
Reetta Rönkä: Jos sä voisit mennä kaljalle nyt kenen tahansa elävän tai kuolleen tutkijan kanssa, niin kenen kanssa menisit?
Annukka Vainio: No se ois kyllä tosi ihanaa nyt tässä koronatilanteessa, kun sitä ei saa tehdä –
Reetta Rönkä: Niin, mennä ylipäätään kaljalle.
Annukka Vainio: Ylipäätään kaljalle, niin, se ois kyllä ihan loistavaa. Niin mä mietin, siis kuolleidenkin kanssa ois ihan loistavaa mennä kaljalle, mut mä mietin, että musta ois tosi ihanaa tällä hetkellä mennä yhden elossa olevan sosiaalipsykologin kanssa kaljalle. Siis tällaisen ilmastososiaalipsykologin kanssa, tämmönen ku Susan Clayton.
Reetta Rönkä: Joo. Miks just hänen?
Annukka Vainio: No mä haluaisin keskustella hänen kanssaan tämmösestä asiasta, kun puhutaan paljon siitä, et meidän luontoyhteys on kadonnut, niin hän on tavallaan haastanut tän ajatuksen, että onks meidän luontoyhteys kadonnut ja hän on ruvennut pohtimaan siis sitä, että ehkä meidän pitäis määritellä meidän luontoyhteys uudella tavalla. Ja musta tää oli tosi mielenkiintonen ajatus, että tavallaan meidän muuttuvassa maailmassa tavallaan se luontoyhteys ei pysty olemaan sellainen, kun on ollu joskus tuhansia vuosia sitten. Et mä haluaisin keskustella hänen kanssaan siitä, että mitä se luontoyhteys vois olla ja mitä se -
Reetta Rönkä: Unelmoidaan vähäsen. Suomen Akatemia jakoi vuonna 2020 tutkimusrahaa reippaasti yli 400 miljoonaa euroa. Jos sä saisit käyttöösi koko tuon tutkimusrahoituksen, koko ton ison rahapotin, niin millaisen tutkimusasetelman sä laittaisit pystyyn?
Annukka Vainio: No mä varmaan, mä mietin sitä, et miten tätä rahaa jaetaan, niin mä mietin, et mä voisin muuttaa ensinnäkin sitä rahanjakosysteemiä sillai, et kun mä luotan siihen, et tutkijat tekee tosi hyvää tutkimusta, niin ensinnä ois semmonen osa, että katotaan, et ne hakemukset täyttää jotkut tietyt kriteerit, et ne on riittävän hyviä, mut sitten tavallaan et ne rahat jaettais arpajaisilla. Koska mä luulen, et silloin vois tulla paljon luovempia ja aika innovatiivisiakin ideoita.
Reetta Rönkä: Ei pelattais niin varman päälle ehkä tietyl tavalla siin rahoituksen hakemisessa.
Annukka Vainio: Joo, ja mä myös en ehkä antais isoja summia, mä en ehkä laittais sitä kaikkea yhteen ainoaan hankkeeseen, vaan mä ehkä haluaisin jakaa sen pienemmille hankkeille, siis ehkä miljoonan euron hankkeita, koska ne on paljon helpompia hallita ja silloin tavallaan ehkä tulis paremmin käyttöön. Mut sä kysyit sitä, että mihin se pitäis laittaa se raha, niin varmaan siis ehdottomasti monitieteiseen kestävyystutkimukseen ja todella monivuotiseen, siis vähintään kuusivuotiseen. Ja siis tutkimukseen, joka myös tukee tutkijoiden uria, koska se on myös tavallaan kestävää.
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Annukka Vainio, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
[Tunnusmusiikki]
Reetta Rönkä: Kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Löydät sen Apple Podcasteista, Spotifysta ja SoundCloudista.
[Tunnusmusiikki]