Utelias mieli -podcast, jakso 13, tekstiversio: Mitä ihmiset odottivat tulevaisuudelta tuhat vuotta sitten?

Äänitteen kesto: 33 min

Haastattelija: Reetta Rönkä
Haastateltava: Tuomas Heikkilä

[musiikkia]

Rönkä: Tuomas Heikkilä, mikä on just nyt se juttu, jonka takia kaikkien meidän kannattaisi kääntää katse humanistisiin tieteisiin?

Heikkilä: Koska just nyt on se hetki, jolloin me tarvitaan Suomessa ja maailmalla ja globaalisti kaikki voimavarat meidän suurten haasteiden ratkaisemiseen. Oli ne sitten vaikka ilmastoon liittyviä tai kulttuurien törmäyksiin liittyviä. Humanistisella tutkimuksella on tosi paljon hyviä vastauksia niihin kysymyksiin, joita ihmiskunta juuri nyt kysyy. Humanisti ei tietenkään yksinään, niin kuin ei minkään muun tieteen edustaja, pysty ratkomaan kaikkia näitä hankaluuksia, mut humanistin täytyy ehdottomasti olla mukana siinä joukossa.

[musiikkia]

Rönkä: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella.

[musiikkia]

Rönkä: Tässä podcastissa tutkija saa puhua juuri siitä, mikä nyt on kiinnostavaa ja tärkeää. Vieraana on tänään historiantutkija ja kirkkohistorian proffa Tuomas Heikkilä Helsingin yliopistosta. Terve!

Heikkilä: Terve!

Rönkä: Mä oon Ree-

Heikkilä: Kiitos että sain tulla.

Rönkä: Kiitos kun tulit. Mä oon Reetta Rönkä, tän podcastin juontaja.

[musiikkia]

Rönkä: Tuomas, sä oot onnistunu yhdessä aika sanoisinko hämmästyttävässä asiassa, koska sä oot tehny kirkkohistoriasta skuupin. Kerro miten se tapahtui.

Heikkilä: No, sä viittaat varmaan, ei nyt aivan keskiaikaisiin tapahtumiin, mutta tutkimukseen, jonka mä itse asiassa kirjotin 2005, eli jo melkein ihmisikä sitten. Siinä mä tutkin meidän Suomen itse asias vanhinta kirjallista teosta. Tietyl tavalla Suomen luomiskertomusta, nimittäin latinankielistä Pyhän Henrikin legendaa, joka kirjotettiin 1200-luvulla.

Mikään ei tietenkään kuulosta tomuisemmalta ja puisevammalta varmaan suuren yleisön mielestä. Mutta jossain haastattelussa siihen liittyen mä sitten lipsautin sellaisen tutkijalle itsestään selvän tiedon, että eihän me oikeesti voida tietää, et onks Pyhä Henrik ollu historiallinen henkilö. Sitä myöten me ei voida tietää, että onko myöskään pyhä tai paha Lalli ollu historiallinen henkilö.

Kuten sanottu mä en ite ajatellu, että siin ois mitään sen ihmeellisempää, mutta sen jälkeen se olikin yhtäkkii pääuutislähestykses televisiossa, radiossa. Hesarin etusivulla sain leikkimielisen tappouhkauksen.

Rönkä: Apua!

Heikkilä: Ihmiset oli jotenkin ihan hämmästyttävän kuohuksissaan siitä. Ei niitä siis selvästikään hetkauttanu yhtään se, että Pyhä Henrik, joka noin perinteisen käsityksen mukaan toi sivistyksen Suomeen ja kirjallisuuden ja liitti meidät länsimaihin, niin että se ei ois ollu totta. Vaan se, että vahvoissa lainausmerkeissä ensimmäinen nimeltä mainittu suomalainen Lalli ei oliskaan välttämättä historiallinen henkilö.

Rönkä: Joo ja mä tietyl taval ymmärrän ne reaktiot ihan hyvin, koska mä aattelen, että tää tietynlainen Lalli-suhde luodaan aika nuorena. Siis mä itsekin muistan kouluajoilta, että tää Lallin tarina on kyllä, se on iskostunu. Sehän on niin dramaattinen. Se on kouluikäiselle ollu aika kiinnostava ja jännittävä, ku siin on tätä tappamista ja tota takaa-ajoa ja kaikkee muuta.

Heikkilä: Niinpä joo.

Rönkä: Mä itse asias tein tämmösen oman pienen selvitykseni Twitterissä ja sain selville, että myös nykypäivänä kouluikäiset tietävät kyllä Lallin. Eli hänen legendaansa kyllä yhä opetetaan koulussa tai pidetään jollain tavalla esillä. Onks tätä sun mielest syytä yhä kertoa koulussa tai opettaa koulussa, vaikka se oiskin esimerkkinä just legendasta tai tämmösestä kansantarustosta eikä niinkään tosiasiallisena historian tapahtumana?

Heikkilä: On se must todella tärkee teema, ja tärkeetä ois tietenkin esittää se nykyisen tutkimuksen valossa, eli se että ei me oikeesti voida tietää. Mut tää on niin syvään juurtunu tää tarina, että se on kuitenkin sukupolvesta toiseen vaikuttanu suomalaisiin ikään kuin se olisi totta. Siinä mielessä se on tärkee tarina.

Se on myöskin mahtava tarina avata näinä aikoina jo koululaisille ja vanhemmille sitä, et miten tulkinnat muuttuu, ja kenties vähän sitä, että millä tavalla me tutkijat tehdään tulkintoja meidän menneisyydestä. Tosiaan sen ymmärtäminen, että jokainen menneisyydest tehty tulkinta on aina oman aikansa lapsi. Eli kuinka, no meidän aika on täysin aikaisempien vuosisatojen tuotos.

Rönkä: Must on kiinnostavaa, että Lalli on mulle, tavallaan muistuu mieleen kouluajoilta, mutta on myös toinen Lalli vähän varhaisemmasta lapsuudesta, koska esimerkiks Prätkähiiret-animaatio, lasten piirretyssä niin pahiksen nimi oli Lalli Leipäjuusto.

Heikkilä: Aa okei. Sitä mä en tienny.

Rönkä: Se on toki, sehän on voinu tulla jostain muualtakin, mut mä huomaan, et mä oon jotenkin aina yhdistäny. Mä oon ajatellu, et se varmaan tulee siitä, et se pohjautuu tavallaan se suomennos tästä nimestä niin tähän pahaan Lalliin.

Heikkilä: Ai hitsi, mä en oo. Siis mä en oo seurannu Prätkähiiriä selvästi tarpeeksi.

Rönkä: Ei se mitään. Saat sen anteeksi.

Heikkilä: Mut et mun täytyy mitä pikimmiten perehtyä tähän, et täähän on mahtavaa uutta tutkimustietoo suorastaan.

Rönkä: Kyllä. Se on hirvittävä hirvittävä hahmo.

[musiikkia]

Rönkä: Tässä podcastissa tutkijat saavat valita keskustelunaiheen ja teeman. Tuomas Heikkilä, sä haluat tänään puhua siitä, miten humanistinen tiede voi pelastaa maailman. Tää kuulostaa must tosi tosi kivalta, mutta aika monilla aloilla julistetaan nykyään aika rohkeasti, että ollaan maailmaa pelastamassa. Startup-maailmassa vois aatella, et siit on tullu jopa suoranainen klisee. Millä tavoilla just humanistit vois nyt olla näitä maailman pelastavia supersankareita?

Heikkilä: No, koska humanistit eli ihmistieteilijät eli esimerkiks vaikka kielentutkijat tai historiantutkijat tai teologiantutkijat tai antropologit, mitkä vaan jotka keskittyy ihmiseen, niin ne tekee juuri sitä. Eli ne keskittyy ihmiseen. Ne pohtii sitä ja tutkii sitä erilaisin menetelmin, että mitä on olla ihminen, mitä ihmisen mielessä liikkuu. Millaista on olla ihmisiksi ja miten olla ihmisiksi tässä maailmassa, jossa tuntuu, että erilaiset ajatukset ja luonnonkatastrofit lyö toisiaan vastaan yhä herkemmin ja nopeammassa tahdissa?

Mitä tulee tohon, että kaikki alat vannoo pelastavansa maailman, niin sehän on tietenkin juuri se tilanne, missä meidän täytys ollakin. Että yhteisvoimin me yritetään pelastaa maailmaa kaikilta niiltä uhkilta ja haasteilta, joita meillä nykyään on. Oli ne sitten jotakin jäätiköiden sulamista tai oli ne kulttuurien kohtaamisia ja niin edelleen. Nimenomaan tällaisiin inhimillisiin haasteisiin, kuten että miten suhtautua vieraisiin kulttuureihin, miten ymmärtää toisia ihmisiä, tän kaltasiin juttuihin. Jos kaikki kiertyy vaikka terrorismiin ja kaikenlaiseen pakolaisuuteen ja kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, niin tällaisiin kysymyksiin ihmistieteet eli humanistiset tieteet pystyy antamaan vastauksia.

Rönkä: Niin. Tää on mun mielest kiinnostavaa, et ylipäätään tavallaan tämmönen maailman pelastaminen nähdään helposti ehkä aika semmosena sanoisinko kliinisenä tai jopa kovana. Tavallaan ikään kuin tämmösiä maailmaa pelastavia asioita tapahtuu aina jossain laboratoriossa. Sit taas kun me puhutaan humanistisist tieteist, me helposti puhutaan pehmeydestä, jopa pehmeistä tieteistä versus kovat tieteet. Mitä sä aattelet tällasesta kova–pehmeä, luonnontiede–ihmistiede-vastakkainasettelusta tai siitä, et nää nähdään tavallaan kahtena tällaisena ehkä rinnakkaisena, en tiedä, ehkä jopa toisensa poissulkevana tai kahtena asiana, joista pitää valita?

Heikkilä: No, toi on kauheen vakiintunu ajatus, että on ikään kuin kaks täysin erillistä maailmaa. Kovien tieteitten ja luonnontieteitten maailma ja sitten tällainen pehmeitten, ehkä vähän tulkinnallisten tieteitten maailma, kuten humanististen tieteitten maailma. Ikään kuin meidän puolella ihmistieteissä meil ois kaikki vaan tulkintaa ja sitten luonnontieteitten puolella kaikki olis vaan faktaa. Mut eihän se silleen oikeesti mee ollenkaan, et se on niinku kaikki tulkinnat, jotka on mustavalkoisia, niin ne on aivan hillittömästi yliyksinkertaistettuja. Et älkää kukaan hyvät kuulijat uskoko tällaisia yksinkertaistuksia. Se on älyllisesti vaan tyhmää. Sit jos kattoo ihan näin tutkijan näkökulmasta, niin kaikki huipputiede nykyään on läpikotaisin monitieteistä. Et jos mä nyt itserakkaasti käytän vaikka itseäni esimerkkinä.

Rönkä: Ehdottomasti.

Heikkilä: Niin sanotaan, et viimesen viikon sisällä mä oon tietenkin omas tutkimuksessani tehny kaikkee sitä, mitä historian, kirkkohistorian proffan kuvitellaankin tekevän. Tulkinnut vanhoja käsialoja ja katsonut vanhoja tekstejä ja niin edelleen. Mut samaan hengenvetoon täytyy todeta, että mä oon viimeisen viikon aikana ollu mukana tutkimassa elektronimikroskoopilla keskiaikaisten käsikirjoitusten käyttöjälkiä. Mä oon ollu mukana rakentamassa algoritmeja, jotka perehtyy siihen, että miten erilaiset kulttuuriset ilmiöt pikkuhiljaa kehittyy. Tän kaltasia juttuja.

Me ollaan viime viikolla esimerkiks Kansalliskirjastossa tutkittu pergamenttinahkojen DNA:ta, ja me saadaan sitä kautta ihan uutta tietoa siitä, mistä oikeestaan ei muuten oo mitään tietoa saatavilla. Et miten tällaset taloudelliset kirjalliseen kulttuuriin liittyvät suuret virrat kulkivat keskiajalla? Mistä tulivat ne pergamenttieläimet, joista täällä tehtiin kirjoja ja niin edelleen? Ja nä on tietenkin tällasii täysin yksittäisiä esimerkkejä, mut kuka tahansa Helsingin yliopiston tutkija vois antaa tällasia esimerkkejä.

Se on must näin tutkijana vähän huolestuttavaa, kuinka väärä kuva ehkä yliopistojen ja tiedemaailman ulkopuolella on siitä, että millaista on tehdä vaikkapa humanistista tutkimusta. Kun me tutkitaan vaikkapa mun tapauksessa menneisyyttä, niin totta kai kaikki keinot on sallituja. Me käytetään kaikkia niitä työkaluja, joita vaan on keksitty ja joita me voidaan keksiä edelleen.

Rönkä: Jos me aatellaan nyt vaikka tätä tänhetkistä tilannetta, jossa me eletään koronan keskellä, niin samaan aikaan mä aattelen, että humanistit ei kuitenkaan voi välttämättä ehkä olla vaikka koronarokotteen kehittämisen etulinjassa. Korjaa jos mä oon väärässä. Mutta voiko humanistit vaikka tässä kriisissä auttaa meitä jollain tavalla pääsemään kriisin yli tai näkemään siinä jotain muuta tai uutta tai oppimaan siitä?

Heikkilä: Ehdottomasti voi. Ennen kuin kerron miten, niin sanon, että ihmiset kauheen mielellään ajattelee, et ois tällasii sankaritutkijoita, yksittäisiä tutkijoita, tai sankaritieteenaloja. Mut ei sellasii tietenkään oikeesti oo olemassa, et kaikkihan me eri tieteenalat ja kaikki yhteiskunnan alat, muutkin kuin tiede, pyrkii ratkomaan näitä ongelmia yhteisrintamassa yhteisvoimin ja kaikkien yhteiseks hyödyks. Se on tärkeetä, et se on näin, et kukin toimii sillä sektorilla ja ikään kuin siinä roolissa, jonka osaa parhaiten.

Mut et mikä sitten vois olla humanististen tieteitten tai vaikkapa kirkkohistorioitsijan rooli, niin se on varmasti ikään kuin nostaa esille niitä teemoja, että minkä takia nyt sitten on ylipäänsä tärkeää, että me selviämme. Et mun ala, kirkkohistoria, jos se nykyään lanseerattas, kun tää on siis jostakin sieltä Turun akatemiasta tuleva määrittely, et mitä on kirkkohistoria, niin jos se nykyään lanseerattas, niin se ois varmaan paljon jotenkin fancympi ja shinympi ja bling-blingimpi. Koska mihin mä omissa tutkimuksissani esimerkiks keskityn on ihmisten suurimmat toiveet, sisimmät ajatukset, kammottavimmat pelot, eli miten selvitä tässä maailmassa.

Täs tullaan tietenkin kauniisti esimerkiks korona-aikaan. Et me voidaan tarkastella esimerkiksi sitä, että miten ihmiset aikasemmin on selvinny tällasista ahdistustiloista ja niin edelleen. Tietysti näin keskiajantutkijalle vaikka musta surma siel 1300-luvun puolessa välissä niin se on ihan ilmeinen vertailukohta. Sit ku sitä on tutkittu, niin on havaittu, että sehän oli tietenkin hirvittävä inhimillinen tragedia. Siit ei pääse mihinkään. Mut sielt synkkyydestä versoi kuitenkin monia uusia makeita juttuja. Tekninen kehitys. Maaorjuus loppui. Osaamista alettiin arvostaa ihan uudella tavalla ja tän kaltasii juttuja. Että toivon mukaan me pystytään selviämään tästäkin kriisistä yhtä hyvin tuloksin.

Rönkä: Toi on must ihan hirveen kiinnostavaa. Tavallaan just tää ajatus siitä, että elämme nyt poikkeuksellista aikaa, mut et hei et poikkeuksellisia aikojahan on ollut joskus muulloinkin. Tietyl tavalla onko niin, että ne just ne sun kuvaamat tavallaan syvimmät pelot tai hartaimmat toiveet tai ajattelu kriisin keskellä niin niissä on jotain universaalia tai jotain, joka yhdistää meidät satojenkin vuosien yli?

Heikkilä: Joo ehdottomasti. Et kun kattoo vaikka keskiaikasia tekstejä tai antiikin aikaisia tekstejä, niin kyl niistä teksteistä henkii ihan samanlainen ihminen ku mitä me ollaan. Se, mitä me ollaan, niin se on muuttunu kauheen vähän vuosituhansien saatossa. Et ihan samanlaisia toiveita ja pelkoja meillä on kuin ihmisillä oli tuhat vuotta tai kakstuhatta vuotta sitten. Se on must aika huimaava ajatus.

Rönkä: Se on tietyl taval lohdullista, ja sit samaan aikaan mä aattelen, et mä ehkä myös vähän ehkä petyn siihen, että no eipä olla paljoo kehitytty.

Heikkilä: Niinpä.

Rönkä: Siis tietkö, että tulee vähän semmonen, että eikö meidän pitäis olla jotenkin vähän parempia tai eiks meidän ajattelun pitäs olla jotenkin, en mä tiedä, ees vähän kehittyny sielt mustan surman hetkiltä.

Heikkilä: Joo. Totta kai kehitystä tapahtuu. Et noin historioitsijana mun täytyis sanoa, että oikeastaan kaikki aikakaudet ovat samanlaisia ja niin edelleen. Mut totta kai, kun jos me ajatellaan, millä tavalla meidän aika poikkeaa vaikka siit 1300-luvusta, niin meil on mahdollisuus ihan uskomattomaan tiedon saamiseen, tiedon välittämiseen, tiedon hankkimiseen. Kaikki on sen seurauksena hirveen nopeatempoista. Ja tietenkin vaikkapa modernit rokotekehitykset nyt tässä korona-aikana niin ne on hyvä esimerkki siitä, että pystytään tarttumaan toimeen todella nopeesti.

Et se on muuttanu ikään kuin tällaista olemisen pintakerrosta ehdottomasti. Mut sit kun me mennään sinne ikään kuin ytimeen, että mitä ihmiset pelkää, mitä ne toivoo, mikä tekee ne onnelliseks, niin ne on ihan niitä samoja juttuja kuin -.

Rönkä: Mitä ne on?

Heikkilä: Pitäiskö mun paljastaa?

Rönkä: [nauraa]

Heikkilä: Onnen salaisuus. No, niitä voi varmasti sinä siinä pleksin toisella puolella ja kuulijat siellä luuriensa päässä niin kukin itse miettiä, että mikä nyt tekee onnelliseks. Mitä ikinä vastaattekin, niin voitte olla varmoja, että te ootte hyvässä ikiaikaisessa seurassa. Et esimerkiks, kun sä mainitsis nää pelot ja ikään kuin lopun aikojen odotuksen, et nyt tuntuu siltä, että tää korona-aika on niin älyttömän poikkeuksellista ja et me ollaan menetetty kohta vuosi meidän elämästä ja niin edelleen, niin ihan tällasii samanlaisia pelkoja, samanlaisia ajatuksia on ollu aikasemmin.

Ehkä ne on ollu jollakin tavalla usein irrationaalisia, kuten se, että ennen vuotta 1000 ajateltiin, et nyt tulee maailmanloppu vain sen takia, että tulee vuosi 1000. Et se ois jotenkin niin sopiva hetki maailmanlopulle. Mut et totta kai siel on ollu hyvin tällaisia realistisia ja hyvistä syistä olevia pelkoja kuten vaikka silloin mustan surman aikana.

[musiikkia]

Rönkä: Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.

[musiikkia]

Rönkä: Toi maailmanloppu on kiinnostava jotenkin teema. Koska mä ymmärrän myös sen, että ennen, kun ihmiset on ollu myös paljon uskonnollisempia, niin maailmanloppu on ollu ehkä joku semmonen asia, mitä pelätään. Ja just nää tämmöset tietynlaiset ehkä irrationaaliset pelot, jotka on voinu liittyy, ajattelisin et on voinu liittyy just siihen uskonnon tavallaan luomaan pelkokuvastoon.

Mut sithän täs on ollu aika pitkä aika, jolloin tavallaan maailmanlopun pelkojen sijaan on uskottu ehkä modernismin hengessä maailman päinvastoin just kehittyvän koko ajan kohti parempaa ja aateltu, että tiede ja teknologia ratkaisee ongelmia, ja maailmanloppu on tavallaan ollu läsnä jossain ehkä skifissä. Missä me mennään maailmanlopun ajattelun kanssa tavallaan täl hetkel? Onks se just täs poikkeusajassa? Tuntuuko, et se on tehny jonkinlaisen comebackin?

Heikkilä: No, en mä oikeestaan usko, et se on koskaan lähteny sielt valokeilasta pois. Ainakaan sen jälkeen, kun kehitettiin atomipommit ja muut. Eli nyt meil on oikeesti välineet, joilla maailma voidaan todella tuhota, jos me halutaan. Se maailmanlopun pelko siinä mielessä on ehkä uskottavampi ja realistisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Jos me mennään vaikka sinne keskiajalle, niin meidän on helppo 2020 vuodesta käsin sanoa, että no sehän nyt oli täysin älytöntä, et ne oli vaan jotain niiden uskomuksia. Mut et tietysti silloin niiden usko on ollut ikään kuin tietoa, vaikka me ei sitä ajatellakaan sillä tavalla. Ne on parhain mahdollisin välinein uskon ja tiedon avulla yrittäny navigoida tuolla kosmisessa yössä, miten tän ikinä sanoiskaan. Että niin. Onko meidän maailmanlopun käsityksessä lopulta sitten hirveesti muuttunu mikään? Tietyllä tavalla kaikki kulttuurithan oikeestaan uskoo alkuun ja loppuun.

Rönkä: Niin eli meil on tietyllä tavalla, tavallaan maailmanloppumielikuvitus ei ole sinänsä missään kohtaa ihmisen matkaa se ei oo loppunu, mut kohteet, tavallaan pelon kohteet, ne on ne jotka muuttuu, ne on ne jotka elää ajassa.

Heikkilä: Ehkä niin. Jollakin tavalla ihminen on siinä mielessä ristiriitanen hahmo, että se aina ajattelee niinku mekin ajatellaan, että tää on jotenkin poikkeusaikaa. Koska me eletään juuri nyt, niin tänhän täytyy olla jotenkin kaikkien aikojen korkein.

Rönkä: The aika.

Heikkilä: Niin. Et tää on parasta aikaa ja tärkeintä aikaa. Samaan aikaan ihmisil on aina ollu sellanen fiilis, et tää on nyt niin modernia ja niin makeeta aikaa, että mitä tän jälkeen voi oikeestaan tulla. Ainoastaan maailmanloppu. Et yhtäält on tällainen ajatus, mut siltikin ihmisel on jotenkin sellanen kaikkivoipa fiilis, että kyllä tää meidän kulttuuri on koko ajan kehittyny eteenpäin ja niin edelleen ja näin edelleen, et kaikki muuttuu hiljalleen paremmaks. Et siinä tavallaan kumpikin tie niinku ylös ja alas pidetään auki.

Aikanaan, kun mä vedin Suomen tiedeinstituuttia Roomassa Villa Lantessa, niin perehdyin jonkin verran etruskeihin, jotka oli siis tää ikään kuin antiikin roomalaisia edeltäny kansa siellä Keski-Italiassa. Niil oli sellanen must poikkeuksellinen ajatus, sillä ne oli kehittäny itselleen sellasen vakaumuksen, että heidän päivänsä ovat luetut. Heidän kulttuurinsa tulee kestämään kymmenen vuosisataa. Nä ei ollu siis sadan vuoden pätkiä vaan vuosisataa käytettiin vaan tällaisena ikään kuin terminä kahden jonkun merkittävän tapahtuman välissä.

Ne tulkitsi kauheesti enteitä, lintujen lentoa ja uhrieläinten sisäelimiä ja kaikkee muuta tällaista supertieteellist siihen aikaan. Ne yritti nähdä, että milloin heidän kulttuurinsa hetki lyö. Se on ollu must jollakin taval hyvin liikuttava, kun tätä kattoo tälleen kahden ja puolen vuosituhannen päästä tätä etruksien ajatusmaailmaa, et sellanen ymmärrys siitä, et ei tää voi kestää iänkaiken, vaikka nekin oli superkehittyneitä tyyppejä. Ne oli teknisesti kauheen kehittyneitä ja sivistyneitä ja selvästi todella elämäniloisia mukavia tyyppejä. Mut et se on mun mielestä jotenkin super kiinnostava poppoo, joka on vähän tällainen poikkeus säännöstä.

Rönkä: Millaisia tulevaisuusodotuksia ihmisillä oli tuhat vuotta sitten?

Heikkilä: No, jos katotaan ihan tarkkaan tuhat vuotta sitten, et me oltiin päästy jo tai he olivat päässeet jo tästä vuosituhannen vaihteen traumaattisesta kuviosta, jolloin tosiaan pelättiin sitä, että tulis maailmanloppu.

Rönkä: Niin, he joutuivat jatkamaan, kun maailma ei loppunutkaan.

Heikkilä: Niin. Hitsi. Joo, se oli tällainen Päiväni murmelina.

Rönkä: Kyllä.

Heikkilä: Kyl ne tulevaisuuden odotukset varmasti oli yhtäält hyvin konkreettisia. Varmaan hyvin samanlaisii kuin meillä, että toivottavasti huomenna on kaunis päivä eikä sada ja toivottavasti meidän perheellämme ja minun läheisilläni menee kaikki hyvin ja niin edelleen.

Sit jos katotaan laajemmin, niin varmastikin ihmiset on toivonu, jos me ajatellaan vaik Eurooppaa, joka oli täysin kristillinen maanosa silloin. No, Suomi nyt ei viel ollu mut kuitenki. Niin ne varmastikin toivoivat syvässä sisimmässään, että kaikki se, mitä heille on opetettu, oli se sitten vaikka kristillisiä totuuksia, niin että se pitäis paikkansa. Koska voishan olla, että jotkut papit ja muut niin nehän on fuulannu kenties tätä. Et tää onki joku hirvittävä salaliitto ja mitään jumalaa ei olekaan olemassa ja niin edelleen toisin kuin näille ihmisille oli uskoteltu. Eihän tietenkään millään aikakaudella oo oikeita vastauksia tällaisiin kysymyksiin. Aina tieto ja usko ne on vaan saman kuvion kaksi eri puolta.

Tietyl taval siin on jonkinlainen analogia myöskin meidän aikaan, että en hetkeäkään usko, että kristinuskolla on oikeita vastauksia tulevaisuuden kysymyksiin, mut en myöskään hetkeäkään usko, että tieteellä on tällä hetkellä kaikkia vastauksia tulevaisuuden kysymyksiin. Me nykyään, kun tietenkin ihmisestä riippuen, kuka uskoo tieteeseen, kuka uskoo johonkin muuhun, mut kaikki ne tiedot, jotka meil on, niin ne on kuitenkin vajavaisia.

Rönkä: Joo. Aattelet sä, että historiallisten tavallaan tulevaisuusodotusten tai -oletusten, niiden tavallaan tutkiminen ja tulkitseminen tästä päivästä käsin on relevanttia ja miks?

Heikkilä: No, se on ku peiliin kattois. Että usein historiaa verrataan ikään kuin sellaiseen kaukaiseen vähän säröiseen peiliin. Et ku me oikein osataan kattoa, niin me nähdään itsemme mutta vähän erinäkösinä. Ilman muuta niiden perkaaminen on relevanttia ja fiksua, koska se kertoo jotakin meidän omasta ajasta myöskin. Ja niinku tossa jo aikasemmin puhuttiin, niin kaikki ne kysymyksenasettelut, joita meil on menneisyyteen liittyen, kaikki ne kysymykset, joita me menneisyydest halutaan selvittää, ni ne on aina sellasia kysymyksiä, jotka on jollakin tavalla päivän polttavia meidän omassa ajassa. Sen takia me tunnetaan ne kiinnostaviksi. Samaan aikaan ne on sellasia kysymyksiä, jotka on varmasti ollu vuosisadasta toiseen mielenkiintosia, koska me ollaan kuitenkin kiinnostuneita niistä asioista, jotka on filtteröityny sieltä aikasempien sukupolvien kautta.

Rönkä: Mut nyt mä kysyn vähän niinku kärjistävän kysymyksen, ku must tuntuu, et täs meidän keskustelus korostuu tosi paljon se, että tässä ajassa on niin paljon samanlaisuutta historiaan.

Heikkilä: Joo.

Rönkä: Ja just tavallaan vertasit tähän, että se on tietyllä tavalla ku peiliin katsois. Ni miks meidän pitää tutkii sitä historiaa, jos kerta asiat on pysyny samoina ja ihmiset on pysyny samoina ja voin katsoa peiliin ihan tässä itseäni nyt ja ajatella, mikä minulle on nyt tärkeää ja siinähän se vähän niinku on.

Heikkilä: No, jos me katotaan ihmisenä olemista ja inhimillistä kulttuuria, niin menneisyyshän on oikeestaan ainoo, jolla me pystytään rakentamaan jonkinlaista kuvaa siitä, että mitä kenties tulevaisuudessa odottaa. Ei meil oo mitään muuta kun historiallisia argumentteja.

Täs mä olin taannoin keskustelussa, jossa me pohdittiin hyvän ja pahan tiedon olemusta. Meitä oli yks filosofi, yks tulevaisuudentutkija ja yks historioitsija, ja huvittavaa kyllä kaikki argumentoi pelkästään menneisyyteen liittyvillä kuvioilla. Et totta kai tässäkin, kun me yritetään kattoo, et mitä kenties tulevaisuudessa meitä odottaa, niin kaikki tieteenalat lyö kättä keskenään.

En mä sitä oo sanomassa, että yhtään enempää humanistisille tieteille täytyis sankarin viittaa sovittaa harteille kuin jollekin muillekaan tieteille. Oli ne sitten vaikka lääketiedettä, joka kertoo, että mitä meidän sisällä tapahtuu, tai oli ne sitten jotakin tähtitiedettä, joka kertoo, että millaset vaarat meitä kenties avaruudessa uhkaakaan. Vaan mä haluun vaan sanoo sen, että humanististen tieteitten täytyy ehdottomasti olla mukana siinä sankarikatraassa, joka näitä ongelmia ratkoo ja joka tätä tietämystä laventaa.

[musiikkia]

Rönkä: Tuomas, jos kirkkohistorioitsija laittais autonsa puskuriin tai vaikka pyöräilykypäräänsä tämmösen puskuritarran, bumper stickerin, niin mitä siinä lukis?

Heikkilä: Tota mä oon kyllä innokas pyöräilijä itsekin, mut ehkä se ois. No joo. Kyl se vois sopia kumpaankin, sekä puskuriin ja pyöräilykypärään. No, ehkä joku tollanen ”törmää tietoon” ois aika tyhmä.

Rönkä: Oo.

Heikkilä: [naurahtaa] Mutta ehkä tällanen joku omahyväinen ”tässä menee tieto, totuus ja elämä”.

Rönkä: Aika kova. Nyt vähän unelmoidaan. Suomen Akatemia jakoi vuonna 2020 tutkimusrahaa reippaasti yli 400 miljoonaa euroa. Jos sä saisit käyttöösi koko tuon potin, koko tuon tutkimusrahoituksen, niin millasen tutkimusasetelman tai tutkimuksen sä laittaisit pystyyn?

Heikkilä: Mä rakentaisin jonkinlaisen tällasen Suomen asukkaitten sivistyskurssin, jolla rakennettais just ymmärrystä siitä, että ihmiset ymmärtää, mitä me tutkijat tehdään. Me ymmärretään, mitä meiltä odotetaan, ja ikään kuin rakennetteis ymmärrystä siitä, et me ollaan samassa venessä ja et nää ei oo, siis tiede oli se sitten kirkkohistoriaa tai vaikka lääketiedettä tai biologiaa, mitä ikinä, et ne ei oo mitään sellasii turhakkeita, joihin tällasella hyvinvoivalla kansakunnalla kuten Suomella on toistaseks varaa, vaan ne on oikeesti ihan hillittömän tärkeitä apuvälineitä, kun me yritetään pysytellä siinä missä me ollaan ja toivon mukaan päästä myöskin yhteiskuntana ja ihmiskuntana eteenpäin.

Olis paljon sellasia asioita, joiden toivoisin yltävän jokaisen suomalaisen mieleen ja ymmärrykseen. Ei vähiten vaikkapa päättäjien. Yks niist on ihan se, et kun me katotaan vaikkapa yliopistoja, niin yliopistot ei oo mikään rahareikä, vaan tätä on tutkittu aika paljonkin, että esimerkiks Helsingin yliopistoon satsattu yks euro tulee yhteiskunnalle takasin viitenä eurona viitenäkymmenenä senttinä. Että näin hyvää tuottoo ette saa mistään osakemarkkinoilta ja niin edelleen.

Rönkä: Se on hyvä suhde.

Heikkilä: Ja sit jos mä vielä korostan vähän tätä ihmistieteitten, humanististen tieteitten alaa, niin humanistien ja teologien suorittamat tutkinnot on ylivertasesti halvimmat Suomessa.

Rönkä: Tostki sais hyvän bumper stickerin.

Heikkilä: [naurahtaa] Kyllä. ”Tässä menee halpaa kamaa.”

Rönkä: [naurahtaa] Kyllä.

Heikkilä: Mut samaan aikaan, kun nä on halvimmat, niin mitkä kaksi alaa on kansainvälisten rankingien mukaan Helsingin yliopistosta kaikkein lähimpänä maailman absoluuttista kärkeä. Ne on humanistiset alat ja teologia. Et ”halvalla huippua” on ehdottomasti tää ihmistieteitten sanoma.

Rönkä: Hyvii sloganeita itse asias nyt syntyy aika tällai tota. ”Halvalla huippua” on kans niinku se on hyvä ja se on iskevä. Tä ois must kiinnostava instrumentti. Mä aloin heti miettii vähän tämmöst tavallaan maanpuolustuskurssi mutta ei eliitille. Tavallaan henkistä.Ha

Heikkilä: Joo, ehdottomasti. Joo.

Rönkä: Sivistysleiri joka suomalaiselle.

Heikkilä: Joo. Ja siis tietyl tavalla vähän tän henkistähän on tehty. Hyvä ystäväni Teemu Roos, joka vetää tätä Elements of AI -verkkokurssia, joka on kaikille ilmanen, niin sehän on just vähän samalla idealla, et tarjotaan ihmisille matalan kynnyksen mahdollisuus perehtyy siihen, et mikä nyt on tieteessä kuumaa. Mut se ois makeeta, jos meil ois tällanen tosi laaja eikä välttämättä pelkästään verkossa oleva vaan ihmisen kanssa.

Rönkä: Kenen elävän tai kuolleen tutkijan kanssa sä menisit nyt kaljalle jos voisit?

Heikkilä: Tota, puolisonikin on tutkija, niin mielelläni ehkä hänen kanssaan. Mutta jos otetaan joitakin tällasia epätodennäköisempiä vaihtoehtoja, niin kyllä mä ehkä manaisin jostakin muinaisesta haudastaan vaikkapa Aristoteleen esille sieltä 300-luvulta ennen Kristusta tai ennen ajanlaskumme alkua.

Rönkä: Mitä kysyisit? Mistä juttelisitte?

Heikkilä: No, siis mun tän muinaiskreikan taito on vähän heikko, ja hän varmaan ei osaa mitään mun osaamia kieliä, mutta varmasti siinä, ku ois muutama olut jossakin kreikkalaises tavernassa otettu, niin yhteisymmärrys rakentuis. Mut et minkä takii mä haluisin tavata hänet juuri, on se, että kukaan ihminen ei oo yhtä paljon kuin hän rakentanu perustaa sille tieteelliselle ajattelulle, joka meil nykyään on.

Hän oli tietyl tavalla maailman viimeinen ihminen ja ehkä myöskin ensimmäinen, joka hallitsi kaikki tieteenalat. Sil on kirjotuksia on aritmetiikasta ja on teologiasta ja on runousopista ja niin edelleen. Tyyppi on ollu ihan käsittämättömän laaja-alainen ja samaan aikaan myöskin hirvittävän salaperäinen siinä mieles, et meillähän ei oo säilyny kaikki hänen tekstinsä. Ties mitä maailman arvoituksia se oikeesti oli jo ratkaissut. Jotain sellasta, mitä myöhemmät tutkijapolvet ei oo ikinä saanu enää selville. Mutta nää teokset on vaan kadonnu historian hämäriin.

Rönkä: Luuletko, et Aristoteles jois kaljaa?

Heikkilä: Joo. Kylhän se kuoli tyhjentämällä myrkkymaljankin, että se oli selvästi inklinoitunut siihen suuntaan.

Rönkä: Tuomas Heikkilä, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.

Heikkilä: Se oli ilo.

[musiikkia]

Rönkä: Kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Löydät sen Apple Podcasteista, Spotifysta ja SoundCloudista.

[musiikkia]