Haastattelija: Hanna Hantula
Haastateltavat: Veikko Isotalo ja Hanna Wass
[musiikkia]
Hanna H: Kuuntelet Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tervetuloa kuuntelemaan erikoispitkää vaaliaiheista jaksoa, jossa syvennytään äänestämisen, puolueiden ja vaalien kiemuroihin. Minä olen Hanna Hantula, ja tänään meillä on tavallisesta poiketen ei vain yksi vaan kaksi vierasta studiossa. Tervetuloa väitöskirjatutkija Veikko Isotalo.
Veikko: Kiitos.
Hanna H: Veikko on ollut mukana tekemässä Helsingin Sanomien vaalikonetta. Tervetuloa myös yleisen valtio-opin dosentti Hanna Wass.
Hanna W: Kiitos.
[musiikkia]
Hanna H: Kertokaa kumpikin alkuun yksi asia, mitä ei tule äänestyskoppiin mennessä ajatelleeksi, mutta joka erittäin todennäköisesti vaikuttaa äänestyspäätökseen. Mä pyydän, että Hanna aloittaa.
Hanna W: Ajattelisin, että äänestäjä varmasti usein ajattelee taloutta tai kuvittelee ajattelevansa taloutta, mutta helposti ne ovat kuitenkin monennäköisiä identiteettejä ja arvoja, jotka ohjaavat niitä päätöksiä.
Veikko: Tämä ei välttämättä kaikilla päde, mutta tiedetään tutkimuksista, että missä järjestyksessä ehdokkaat ovat niissä vaalilistoissa, mitkä sä näet siinä äänestyskopissa, sillä on itse asiassa merkitystä. Jos sä olet siinä keskellä listaa, on epätodennäköisempää, että sä saat paljon ääniä, kun taas ne, jotka ovat siellä listan alussa tai lopussa, ne hyötyvät.
Hanna W: Mikä siinä on mekanismi?
Veikko: Se on enemmän psykologinen huomioon liittyvä heuristiikka. Jos sä nopeasti olet tehnyt sen päätöksen puolueesta tai sä olet jo tehnyt puolueesta sen päätöksen, mutta sulla ei ole vielä sitä ehdokasta, sä voit minimoida sen päätöksenteon kustannuksen sillä, että sä otat ehdokkaan, joka on sun silmien tasolla tai siellä listan lopussa.
Hanna W: Toi on tosi kiinnostava, koska myös tiedetään, että niiden late deciders, jotka päättävät myöhemmin, osuus on kasvanut koko ajan tai että vasta-aika hiljattain ennen äänestämistä on tehnyt päätöksen, jos silloinkaan. Osa arpoo vielä siellä vaalikopissa. Siksihän se on myös erityisen tärkeätä, että ne ehdokkaiden numerot arvotaan, jos nuo keskipaikat ovat niitä haluttuja.
Veikko: Ymmärtääkseni puolueet voivat muokata sitä, miten ne esittävät ne ehdokkaat. Ne voivat olla aakkosjärjestyksessä tai puolue voi laittaa ne omaan haluamaansa järjestykseen. Nykyään useimmiten aakkosjärjestyksessä, eli se suosii A:lla tai Ö:llä olevia ehdokkaita, mutta puolueet voivat taktisesti, jos ne haluavat ränkätä niiden listan ehdokkaat sillä tavalla. Esimerkiksi mietin sinisiä silloin 2019. He olisivat ehkä voineet saada sen yhden paikan, jos he olisivat laittaneet ykkösnimet sinne listan ykköseksi helposti nähtäville.
Hanna H: Tässä päästiin hyvin käsiksi siihen, että miten erikoiset asiat siihen saattavat vaikuttaa, että millä tavalla äänestyspäätöksiä tehdään. Useimmat meistä siis varmaan uskovat vakaasti tekevänsä järkivalinnan, kun päättää, että ketä äänestää. Sitä on ehkä tehty useampi vaalikone, katsottu televisiosta vaalitentti ja on puntaroitu puolueiden voimasuhteita ja maailman tilannetta ja lähdetty toteuttamaan kansalaisvelvollisuutta. Mutta onko näin oikeasti? Kuinka hyvin ihmiset tietävät, miksi äänestävät niin kuin äänestävät? Tämän jakson kuunneltuasi, sinä hyvä kuulija, ymmärrät vähän paremmin myös omaa äänestyskäyttäytymistäsi.
[musiikkia]
Hanna H: Puhutaan ensin siitä, millaisia äänestäjiä suomalaiset ovat. Hanna, sä olet ollut mukana työryhmässä, joka on hahmotellut äänestäjistä neljä eri ryhmää, eri kuplaa. Kerro niistä.
Hanna W: Joo, meillä oli tällainen monivuotinen Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -projekti, jossa tutkittiin, että millaisia jakolinjoja Suomessa vallitsee ja minkä tyyppisiin ryhmittymiin äänestäjätkin osuisivat. Tämä, mitä me tehtiin, tämä kuplatutkimus äänestäjistä, se on itse asiassa 2018 kerätty aineisto. Nyt on itse asiassa kiinnostava myös keskustella siitä, että kuinka hyvin ne samat joukot enää pätisivät. Siinä yksi oli ikään kuin die hard -konservatiivit, jotka Suomessa käytännössä katsoen ovat kokoomuksen kannattajia, ja he eivät oikeastaan liiku mihinkään suuntaan. Voisi ajatella, että siinä, missä muut puolueet ruokailevat buffapöydässä, kokoomuksella on á la carte -osasto käytössä, eli siellä on jotenkin paikat valmiina ja niillä istutaan. Kokoomuksen kannatushan on myös semmoinen, mikä helposti ehkä sukupolvelta toiselle periytyy. Sitten toinen ryhmä on punavihreät, eli siellä saatetaan liikkua vasemmistoliiton, sosiaalidemokraattien ja vihreiden välillä aika joustavasti, mutta ei kuitenkaan tavallaan sen blokin ulkopuolelle. Ja sitten oli kolmas ryhmä vähän semmoinen kaikkiruokaiset, jos nyt tätä ateriointianalogiaa haluaa käyttää. Siellä se liikkuminen on vielä joustavampaa. Ja neljäs ryhmä on ne, jotka jäävät pois tai kokevat, että edustuksellinen demokratia ei tarjoa vaihtoehtoja, jotka olisivat heille mielekkäitä. Mutta kuten sanottu, nythän on kiinnostava, kun on tehty uudentyyppisiä tai tuoreita kartoituksia suomalaisista äänestäjistä. Suomen Kuvalehdellä oli helmikuussa julkaistu laaja juttu. Siinä oli Taloustutkimuksen paljon suurempi aineisto pohjalla kuin mitä meillä oli. Ja siinähän se keskeinen havainto oli se, että se oikeisto-vasemmistojakolinja on entisestään vahvistunut. Demareista on liikuttu vielä ikään kuin vasemmalle, ja toisaalta oikeistolaiset ovat oikeistolaistaneet, elikkä perussuomalaiset ja kokoomus on enemmän lähellä toisiaan ja keskustaan jää enemmän tilaa. He ajattelivat, että noin kolmasosa äänestäjistä olisi niitä liikkuvia. Ehkä tämäkin on aika hyvä kuvaus.
Siinä on olennaista just huomata, että ne jakolinjat menevät, ei vain sillä vasemmisto–oikeistoulottuvuudella, vaan sitten on tämä arvokonservatiivi-arvoliberaali. Sitten on myös muun tyyppisiä jakolinjoja, joista tässä ehkä vähän myöhemmin keskustellaankin. Osa on suomalaiselle politiikalle myös ominaista. Son aina olennaista kun katsotaan noita ryhmiä, että millä ulottuvuudella kukin löytää toisensa. Sieltä voi tulla myös vähän yllättäviä petikavereita silloin, kun otetaan yhtä ulottuvuutta huomioon tai se, että katsotaan taas jotain perinteisempää tai näin. Se on musta olennaista havaita se, että kun puhutaan näistä liikkuvista äänestäjistä niin paljon, niin eivät ihmiset suvereenisesti suhaa koko sen poliittisen kentän laidasta laitaan, vaan siellä on kuitenkin lohkot yleensä, missä liikutaan. Ja se, että sitä liikkuvuutta tulee myös sieltä, että äänestämättä jättäneitä on niin ikään kolmasosa. Jos sieltä saadaan ihmisiä mobilisoitua, voisi syntyä aika isojakin äänten siirtymiä. Ja sitten on vaikka semmoisia äänestäjäblokkeja, joita me ei usein välttämättä edes huomioida, kuten ulkosuomalaiset, joissa on siis hyvänen aika Keski-Suomen vaalipiirin verran äänioikeutettuja. Siellähän olisi valtava potti jaossa puolueille, jos saataisiin vähän otetta siitä, mimmoisia tarpeita ja kiinnostuksen kohteita näillä äänestäjillä on, jotka eivät myöskään tietenkään ole mikään yhtenäinen joukko. Sitten on toisen sukupolven suomalaisia, jotka myöskin helposti jäävät aika lailla sivuun ja näin. Se on paljon moninaisempi kuin vain noin neljä ryhmää, joista puhuin, ja myöskin se äänestämättä jättäneiden ryhmä on tietysti moninainen. Ei sekään ole mikään homogeeninen joukko.
Hanna H: Kuinka hyvin suomalaiset ovat itse tietoisia siitä, että miksi äänestävät niin kuin äänestävät? Jos mä menen nyt vaikka kadulta kysymään vastaantulijoilta, että mihin näistä Hannan luettelemista neljästä ryhmästä eli konservatiivit, punavihreät, kaikkiruokaiset ja pois jäävät kuulut, osaavatko ihmiset vastata tähän?
Hanna W: Musta me rakennetaan täysin epärealistista käsitys siitä, miten ihmiset tekevät poliittisia valintoja ja sitä pitävät puolueet yllä ja media yllä ja toivottavasti ei niin paljon me tutkijat, mutta ehkä välillä mekin. Eli siinä on taustalla semmoinen vastuullisten puolueiden malli, jossa on aika monta perustavanlaatuista oletusta, ja voitaisiin keskustella, että pitävätkö ne paikkansa. Siinä on ajatus se, että ihminen ensinnäkin lähtökohtaisesti seuraisi politiikka, olisi aika kiinnittynyt politiikkaan, olisi selvillä, että mitä mieltä on eri asia kysymyksistä laajasti siis eri politiikkasektoreilla. Sitten kun vaalit tulevat, puolueet ilmoittavat hyvin konkreettisesti näkemyksensä näillä eri sektoreilla ja sen jälkeen äänestäjä ikään kuin opiskelisi kiltisti ne puolueiden katalogit ja tekisi niiden puolelta semmoisen laskuharjoituksen, että ketkä saavat eniten plussaa ja miinusta ja mistä löytyy se täydellinen match. Ja sitten tehtäisiin niiden pohjalta hyvin informoitu rationaalinen valinta. Ja vastavuoroisesti puolueet jotenkin aika silleen ahnaasti ilmaisisivat tämän syötteen, jota he näin saavat äänestäjiltä ja tiedon siitä, että mitä äänestäjät odottavat ja toivovat. Sitten sitä toteutettaisiin se seuraava vaalikausi. Sen jälkeen tulisi tilivelvollisuuden paikka ja katsottaisiin, että nouseeko peukku ylös vai alas, että annetaanko luottamus jatkokaudelle. Eli ajatus se, että ihmiset niitä äänestyspäätöksiä tehdessä katsoisivat aika lailla sinne peräpeiliin ja sitten palkitsisivat tai rankaisisivat. En tiedä, mitä Veikko on mieltä, että onko tämä kauhean realistinen kuvaus siitä, miten poliittisia valintoja tehdään tai ylipäänsä miten puolueetkin pyrkivät vastaamaan. Tässä on musta yksi tosi perustavanlaatuinen iso ongelma, mutta kerro ensin, mitä itse ajattelet.
Veikko: No joo, mä itse näen, että se oletus siitä, että ihmiset todellakin noin rationaalisesti puntaroisivat niitä vaihtoehtojaan, se ei ehkä tutkimuksen mielestä ole se tapa, miten ihmiset tekevät päätöksiä, vaan suomalaista vaalijärjestelmäähän pidetään kohtalaisen monimutkaisena, koska sun pitää valita puolue ja puolueen sisältä ehdokas. Tämä antaa tiettyjä kognitiivisia vaatimuksia, että sä voit tehdä sen päätöksen. Sitten taas vedoten psykologiaan päätöksentekotutkimukseen, ihmiset yleensä haluavat käyttää jonkinnäköisiä oikopolkuja, että ne eivät joudu hirveästi perehtymään. On rajalliset resurssit. Sulla on rajalliset määrät aikaa. Sitten sä teet sen äänestyspäätöksen ehkä justiinsa tällaisten tiettyjen oikopolkujen kautta, ja ne oikopolut voivat olla... Vaikka vaalikone on ehkä yksi isoimmista. Sitten voivat olla sosiaaliset verkostot ja sun lähipiiri, mitä syötteitä sieltä tulee. Varsinkin nuorilla vielä vanhemmat ovat siinä mukana ja koulu.
Hanna W: Siitähän se äänestämisen mieli ja merkitys tulee, että se ei ole vain minä, atomisoitunut yksilö, vaan ne yhteisöt ja kollektiivit ja jaetut intressit, joita pyritään siinä edistämään. Se sosiaalinen ulottuvuus on tosi, tosi olennainen.
Hanna H: Mua kiinnostaisi kuulla Hanna, kun sä just kritisoit vähän niin kuin tätä median ja poliitikkojen tapaa rakentaa tätä epärealistista kuvaa siitä, miten noita äänestyspäätöksiä tehdään. Mistä sä ajattelet, että se johtuu? Miksi sitä kuvaa oikein rakennetaan? Miksi me halutaan syöttää sellaista pajunköyttä, että tämä äänestäminen olisi jotenkin tosi rationaalista toimintaa?
Hanna W: Se isoin ongelma musta just tuossa on se, että toi malli on niin normatiivinen. Se ajattelee, että tietyt päätöksentekoperusteet olisivat jotenkin parempia tai loogisempia tai mielekkäämpiä kuin toiset. Paitsi se, että se empiirinen tutkimus ei sitä tue, niin en mä tiedä, mistä me ollaan keksitty se, että päätöksiä pitää tehdä jollain tavalla, koska jos ajatellaan, että tässä puhutaan kuitenkin poliittisesta edustamisesta. Totta kai se on tärkeätä, että eri ihmisryhmät saavat tarpeitaan kuulluksi ja ne tulevat huomioiduksi. Siitähän voidaan myös keskustella, että tapahtuuko näin vai onko meillä isoja vinoumia edustuksessa. Mutta että ihminenhän haluaa monella tavalla tulla poliittisesti nähdyksi. Siinä identiteetit painavat tosi paljon ja arvot painavat tosi paljon. Ei se ole vain se ajatus, että katsotaan jotenkin ne objektiiviset intressit ja osaako sitten äänestää ikään kuin oikein tai väärin niiden mukaisesti. Mutta myös se, että toi mallihan antaa puolueille aika kapean tilan liikkua, koska se perustuu siihen, että puolueet vain mukautuvat niihin äänestäjien preferensseihin. Muistan opiskeluajalta jo yhden kirjan, joka ehkä eniten avasi omaa ajattelua. Patrick Dunleavyn Preference Shaping Versus Preference Accommodation, siis se, että onko se tosissaan niin, että puolueet katsovat, että mitä äänestäjät ajattelevat ja pyrkivät löytämään sieltä jonkun oman lokeron vaiko niin, että puolueet progressiivisesti ajavat tiettyjä etuja ja pyrkivät sitä kautta vaikuttamaan siihen, mitä äänestäjät ovat mieltä. Tätähän me nähdään aika paljon empiirisessä tutkimuksessa, että ihmiset ovat itse asiassa valmiimpia vähän muuttamaan omaa kantaansa kuin vaihtamaan puoluetta, koska se puolue on usein niin syvälaatuinen osa sitä omaa identiteettiä. Ne juuret ovat niin moninaiset, ja kuten sanottu, se voi olla myös jo ylisukupolvisesti siirtynyt ja näin.
Mitä me ollaan Suomessa tehty, on siis eri maissa tätä samaa testattu, mutta katsottiin tuossa nyt päättyvällä hallituskaudella, että kun tehtiin kaksi rakenteellista uudistusta elikkä oppivelvollisuusikärajan nostaminen ja siihen liittyvä toisen asteen oppimateriaalien maksuttomuus ja eläkeputken poisto. -20 joulukuussa nämä päätökset tehtiin, ja me oltiin just tässä samaisessa Kansalaisuuden kuilut ja kuplat tutkittu ihmisten näkemyksiä silloin alkusyksystä. Ja sitten katsottiin uudestaan samoilla vastaajilla helmikuussa. Tosissaan kävi näin, että äänestäjät, siis sosiaalidemokraattienkin ja vasemmistoliiton, valmiita nielemään katkeran kalkin, elikkä he erityisesti eläkeputken poistamista silloin alussa vastustivat, mutta kun päätös oli tehty hallituksen toimesta, jossa molemmat puolueet olivat edustettuina, heidän näkemyksensä olivat muuttuneet huomattavasti positiivisempaan suuntaan. Tämä antaa puolueille just sitä liikkumavaraa, mikä on kauhean hokema, tehdä niitä kipeitä päätöksiä tai leikkauksia, koska äänestäjät ovat yllättävän pitkämielisiä ja armeliaita näiden yksittäisten asiakysymysten osalta silloinkin, kun ne saattavat suoraan vaikuttaa heidän elämän olosuhteisiin.
Hanna H: Jos tuota vähän yksinkertaistaa, ja mä nyt katson Veikkoon samalla, kun kysyn tätä kysymystä. Voisiko tuon periaatteessa sanoa myös sillä tavalla, että kun on kerran jotakin puoluetta äänestänyt, jos sen jälkeen joutuisi kritisoimaan sitä puoluetta, siitä voisi vaikka tulla semmoinen fiilis, että on tehnyt väärän äänestyspäätöksen, että on ollut väärässä siellä vaalikopissa?
Veikko: Joo. Siis kysehän se on puoluesamaistumisesta. Siinä omaksutaan se puolue, kuulutaan johonkin tiettyyn sisäryhmään ja muut puolueet ovat enemmän jotain ulkoryhmää. Äänestämisestä kuitenkin tiedetään, että ylipäätänsä
siitä tulee jonkinnäköinen tapa. Tämä on hyvin tärkeä esimerkiksi nuorilla äänestäjillä, että syntyykö se tapa äänestää jo nuorena ja sitten sitä on helppo jatkaa. Kun taas jos sä et ole äänestänyt ensimmäisissä ja toisissa vaaleissa, voi olla, että sä menet sinne nukkuvien kuplaan, ja sieltä on vaikea aktivoitua enää myöhemmin. Tämähän on ihan keskeinen tutkimustulos jo niissä ihan kaikista varhaisimmissa Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa. Mietin vaan justiinsa, Columbian koulukunnan (Lagerfelt) [epäselvää] ja kumppanit 40-luvulla lähtivät sitä, että kuinka liikkuvia oikeastaan äänestäjät ovat ja pystyykö medialla vaikuttamaan siihen, mitä puoluetta äänestetään. Ja heidän lopputulos oli, että ihmiset ovat niin juurtuneita äänestämään sitä, mitä on aikaisemmin äänestänyt. Ne siitä huomasivat, että ihmiset ovat sosiaalisia. Ne ovat osa jotain yhteisöä, ja media voi vaikuttaa ehkä tärkeisiin henkilöihin siinä yhteisössä ja kääntää jonkun mielipidevaikuttajan, joka sitten voi kääntää sen yhteisön äänestämään toista puoluetta, mutta se yksittäisen yksilön kontaktointi siinä yhteisössä ei välttämättä tuo vaalivoittoa toiselle puolueelle.
Tästä jatkui myöhemmin tästä Columbian koulukunnasta. Jatkotutkimuksissa huomattiin, että tämä puolueidentifiointi eli puoluesamaistuminen suomeksi on todella vahvasti ennustaa sitä äänestyspäätöstä. Toisaalta se on jossakin mielessä kehäpäätelmä, että minä samaistun puolueeseen, koska äänestin sitä aikaisemmin, ja sitten sä voit jatkaa sitä kehää loputtomasti, mutta mistä se loppujen lopuksi tuli se samaistuminen. No, se tuli varmaan just sen sosialisaation... Vanhemmat, yhteisö ja onhan siinä tietysti jonkinnäköistä rationaalista laskentaa, mutta ehkä realistisempi näkökulma siihen ihan täysin epärealistisen malliin, jossa ihmisillä on rajattomat resurssit ja mahdollisuus perehtyä jokaiseen puolueeseen ja asiakysymykseen... Se ei ole mahdollista, mutta ehkä sellainen rajatumpi rationaalisuus, että tiettyjen aikamääreiden puitteissa ja tiettyjen kognitiivisten paineiden ja kykyjen kautta sä voit ehkä muutamia tärppejä saada joistakin puolueista ja muodostaa sun omat kannat. Mutta mehän tiedetään vielä tästä, että kuinka hyvin suomalaiset äänestäjät tuntevat politiikkaa. Ne ovat aika keskivertoja näissä kansainvälisissä tutkimuksissa.
Jos mietitään, että äänestäjät eivät välttämättä tiedä niitä omia kantojaan juurikaan, koska ne eivät oikein ole niihin politiikan asiakysymyksiin juurikaan perehtyneitä, ne eivät tiedä niitä perusfaktaoja. Ja sitten sä menet vaikka vaalikoneeseen ja sun pitäisi vaalikoneessa sanoa, mitä mieltä sä olet näistä asiakysymyksistä, näistä asioista. Sä saat sieltä jonkun ehdokkaan ja puolueen, mutta onko se ehdokas ja puolue tosiasiassa se sun intressien mukainen puolue, jos sä et oikeasti ole varma niistä asioista.
Hanna W: Tuossa on monta. Äänestäjät eivät välttämättä tiedä, mitä mieltä he ovat itse eikä varsinkaan sitä, mitä mieltä puolueet ovat. Jos saan nopeasti kommentoida, mikä tuossa oli kauhean kiinnostavaa. Veikko puhui noista vihjeistä ja mistä niitä haetaan ja tästä sosiaalisesta ulottuvuudesta ja näiden mielipidevaikuttajien roolista. Toihan on someaikaina aivan uudella tavalla tullut relevantiksi. Vaikka nuo tutkimustulokset joista puhuit, on tehty 40-luvulla, se sama dynamiikka toimii. Meillä on näitä erinäköisiä influenssereita, ja sitä kauttahan kaikki puolueetkin pyrkivät vaikuttamaan ja tavoittamaan erityisesti niitä muuten hankalasti saavutettuja äänestäjäryhmiä. Sehän olisi varmaan parasta suurin piirtein, mitä voisi tapahtua, että joku paljon Instassa seurattu influensseri alkaisi rummut... Ei niin, että suoraan, että äänestäkää tätä puoluetta, mutta pitämään niitä tiettyjä asiakysymyksiä yllä. Silloinhan ei ole edes kyse siitä, että onko se joku teema, joka nousee, vaan että mimmoisia kehyksiä niille tulee, mistä näkökulmasta niitä lähestytään. Koska tämähän on myös se, mistä puolueet pystyvät ohjailemaan tai mihin vaikuttamaan, että ei pelkästään se, että katsotaanko me hyvinvointivaltiokysymyksiä, vaan että nähdäänkö me nimenomaan tasa-arvon tai tuottavuuden kasvua mahdollistavana rakenteena tai mitä milloinkin. Tuo on kiinnostavaa, että ne vanhat teoriat ovat yllättävänkin relevantteja nykyaikana myös.
Veikko: Kirkkopastorit aikoinaan influensereita 40-luvulla [naurua]. Nykypäivänä vähän ehkä eri meininki, mutta samat mekanismit toimivat näissä.
Hanna H: Saattavathan ne pastorit edelleenkin olla niitä mielipidevaikuttajia...
Veikko: [naurahtaa] Niin.
Hanna H: ...mutta ei ehkä ihan pelkästään.
[musiikkia]
Hanna H: Helsingin Sanomat uutisoi tuossa alkukeväästä, että ensimmäistä kertaa äänestävistä nuorista lähes 30 prosenttia äänestäisi perussuomalaisia. Seuraavana järjestyksessä oli demarit surkealla 13 prosentin kannatuksella. Tässä on tosi iso ero, kun katsotaan mielipidemittauksia kaikkien äänioikeutettujen keskuudessa. Perussuomalaiset on siellä vasta kolmanneksi suosituin puolue, kun viimeksi tarkistin, ja erot edellä oleviin kokoomukseen ja demareihin ovat aika pieniä. Miten te oikein selittäisitte tätä perussuomalaisten suosiota nuorten keskuudessa?
Veikko: Perussuomalaiset on ollut suosittu nuorten keskuudessa jo pidemmän aikaa. Mä olin esimerkiksi Nuorisobarometria kirjoittamassa yhden luvun. Siitä on jo aikaa, mutta se oli 2017 suunnilleen, 2018. Silloin siinäkin datassa perussuomalaiset oli yksi suosituimmista nuorten puolueista, ja nuorilla tässä tarkoitettiin 30 vuoteen asti. Nämä nyt tässä Hesarin jutussa, mihin sä viittaat, ovat periaatteessa nyt justiinsa täyttäneet 18 tai 19 ja nyt ne pääsevät äänestämään ensimmäistä kertaa. Kiinnostavaahan siinä on ehkä se, että se kaula on niin iso siihen seuraavaan puolueeseen. Yleensä nuorilla vahvimmat puolueet ovat olleet näiden Nuorisobarometrien perusteella ainakin justiinsa vihreät ja perussuomalaiset, kokoomus. Vasemmistoliitto on näistä perinteisistä vasemmistopuolueista ollut yleensä SDP:tä isompi, mutta tämä on saattanut nyt muuttua Sanna Marinin kauden myötä. Keskustalla on yleensä mennyt aika heikosti noissa.
Hanna W: Ajatteletko sä, että siinä taustalla just se, että perussuomalaiset ja osittain vihreät, että heillä on ote siitä sosiokulttuurisesta tai kulttuurisotaisesta ulottuvuudesta tai identiteettipoliittisesta ulottuvuudesta, miksi sitä halutaankin kutsua? Että ne ovat ne tavallaan vastinpoolit, ja silloin kun identiteettipoliittiset kysymykset korostuvat, se on molemmille puolueille hyväksi ja nuoret ovat erityisesti siinä suunnannäyttäjiä? Myöskin vihreiden nousuhan aikoinaan havaittiin nimenomaan pääkaupunkiseudulla nuorten keskuudessa. Sehän on myös semmoinen ilmapuntari, josta niitä hiljaisia signaaleita voi yrittää tulkita.
Veikko: Toi on yksi tulkinta. Toinen tulkinta voidaan just periaatteessa katsoa sitä sosialisaatiota, ja sitä, että jos nämä ovat nyt ensimmäistä kertaa äänestäviä, periaatteessa heille pitäisi vanhempien syötteet olla vielä kohtuullisen merkittäviä, että miten kodissa äänestetään. No, perussuomalaisia ei äänestä 30 prosenttia, jos mietitään näiden nuorien vanhempia. Siinä mielessä tämä voi olla ehkä jonkinnäköinen, onko se sitten nuorten protesti sille, mitä vanhemmat äänestävät. En tiedä. Sukupuoliaspekti on myös ihan mielenkiintoinen. Olisi tärkeä tietää, mikä tämä on tämä jako miehissä ja naisissa.
Hanna W: Kyllä se liittyy musta myös siihen, että neuvotellaan koko ajan sitä uusiksi, että mitä politiikka on, mutta myös sitä, että miten politiikkaa tehdään ja miten politiikasta puhutaan ja missä sitä tapahtuu tai mitkä ovat ne ikään kuin väylät, joilla niissä kommunikoidaan. Koska kyllähän perussuomalaisilla on myös aivan huima ote siis tuosta TikTok-maailmasta ja somemaailmasta ja nimenomaan, että se on suoraa viestintää. Ei niin, että se on välitetty ja joku muu on kehystänyt sen jollain tavalla, vaan että ehdokas pääsee suoraan puhumaan nuorille tai niille omille kohderyhmilleen jotenkin ikään kuin kustomoidulla, räätälöidyillä kielellä. Se on varmasti sellainen tapa, mikä monelle tuntuu vastaanotettavalta.
Veikko: Kyllä mullakin on jäänyt mieleen se hokema, että ota ES, pelaa CS, äänestä PS [naurua].
Hanna H: Se on tarttuva.
Hanna W: Niin ja monille noille, mitä perussuomalaisetkin kuitenkin edelleen on ikään kuin tällaisia yrittäjäpuolueita tai haastajapuolueita, heidän on helpompi ottaa aivan jotenkin uudentyyppistä ikään kuin koordinaatistoa käyttöön tai keinovalikoimaa tai arsenaalia. Siitä toi on nyt hyvä osoitus, mutta onhan se hassua, jos sitten muut puolueet vähän katselee sieltä sivusta ja perussuomalaiset auraa sitä tietä tai jotenkin rakentaa sitä uutta kommunikaatiotyyliä.
Hanna H: Tässä nyt perussuomalaisten yhteydessä mainittiin identiteettipolitiikka, kuten tapana on. Se on aihe, josta puhutaan nykyään aika paljon mediassa, mutta mä silti toivoisin, että me nyt tässä määriteltäisiin, että mitä me oikein tarkoitetaan sillä, kun me identiteettipolitiikasta puhutaan. Siis tarkoittaako se suomeksi sanottuna ihan vain sitä, että äänestää ehdokas, joka on minun kaltaiseni, tai siis minä äänestän ehdokasta, joka on minun kaltaiseni ja te äänestätte ehdokkaita, jotka ovat teidän kaltaisianne?
Veikko: Jos mä lähden tästä liikkeelle. Identiteettipolitiikka linkittyy elämäntapoihin, että minkälaiset arvot ja millaisiin yhteisöihin sä kuulut. Ehkä yksi tapa määritellä identiteettipolitiikka voi olla, että meillä on näitä sosiaalisia ryhmiä, mihin me kuulutaan ja ne voivat tulla justiinsa vaikka joidenkin harrastusten ja myös tiettyjen elämänvalintojen... Vaikka se, että ajaako autolla töihin vai käyttääkö julkista liikennettä, on esimerkiksi yksi. Sitten on paljon tutkimusta justiinsa polarisaatiosta ja että muodostuu sellaisia tunnesiteitä, että meidän sisäryhmä, on samat elämäntapavalinnat kuin mulla, niin mä tykkään näistä, mutta sitten nämä, jotka tekevät asiat toisella tavalla, niistä ei tykätä. Ja kun ne linkittyvät siihen identiteettiin, miten sitä elää, sitten se toiseus tai jos vaikka tuodaan nyt kouluihin noita kasvisruokapäiviä, koetaan uhkana sille omalle elämäntavalle ja sille omalle identiteetille. Ja sitä kautta alkaa mahdollisesti äänestyskopissa tarkoittamaan, että äänestetään sellaisia puolueita, jotka jakavat samat elämäntavat ja on yhteisiä identiteettejä. Sen takia nyt puolueet esimerkiksi kampanjoivat tällaisilla sloganeilla. 2019 oliko, että autot kuuluvat teille, kokoomuksen klassinen kampanjaslogan, joka on siis...
Hanna H: Sekin oli tarttuva.
Veikko: Niin. Pelkästään identiteettimainontaa. Ei mitään sisältöä itsessään, mutta siinä vain signaloidaan äänestäjille, että hei autot, kokoomus.
Hanna H: Eli onko niin, että identiteettipolitiikkaan kuuluu se, että siinä kokee samaistuvansa johonkin tiettyyn ryhmään, mutta sitten vielä pitää olla semmoinen tunne, että se ryhmä on jotenkin uhattuna tai että se ryhmäidentiteetti on jotenkin uhattuna?
Hanna W: Joo, mutta se ehkä se samaistuminen ei ole ihan niin yksioikoista, että se on vain se ikään kuin sisäryhmä ja viiteryhmä. Jos vielä palaan tuohon, mitä Veikko sanoi. Olen samoilla linjoilla siis tuossa määritelmässä. Jos ajattelee, että sen perinteinen ikään kuin jakopolitiikan kysymykset ovat semmoisia, että kuka saa ja kuinka paljon ja milloin. Silloin ajatellaan, että siinä jaetaan aineellisiin hyödykkeitä enemmänkin kuin oikeutta tai tunnistamista tai tunnustamista. Sitten taas se identiteettipoliittinen ulottuvuus tai sosiokulttuurinen ulottuvuus ne keskeiset kysymykset ovat nimenomaan toi, että mitä on hyvä elämä, millainen yhteiskunta sitä parhaiten toteuttaa tai miten yhteiskunta pitäisi rakentaa, että tietyt oikeudet tulisivat paremmin edistetyksi ja millaista politiikkaa tarvitaan, jotta sellainen yhteiskunta saadaan aikaiseksi. Silloinhan tämäntyyppiset, mistä paljon nykyään puhutaan, DEI-arvot diversity equality, inclusion, eli miten me suhtaudutaan moninaisuuteen, yhdenvertaisuuteen, tasa-arvoon, ne muuttuvat siinä aika keskeiseksi jakolinjaksi silloin. Ja sitten me aletaan puhumaan tästä, mikä monesti otetaan esiin, GAL–TAN-ulottuvuudesta myöskin. Ne ovat ne kaksi keskeistä vaihtoehtoa. Se GAL tarkoittaa, että meillä on tämmöinen vihreä arvoliberaali, ja TAN on taas tämmöinen kansallismielinen konservatiivi, ja että näitä arvoja pystytään jotenkin noilla jäsentämään.
Mutta mikä on kiinnostavaa, jos ajattelee perinteinen luokkapolitiikka, että kuka saa ja kenelle annetaan ja kuinka paljon ja sitten tämä identiteetti, kulttuurisotaisa ulottuvuus, nehän menevät limittäin ja lomittain. Musta oli kiinnostava, kollega Antti Ronkaisella oli tällainen argumentti hiljattain Kansan Uutisten haastattelussa, että tämä meidän abstrakti leikkaus- ja talouskuripuhe, mitä tällä hetkellä ylläpidetään, on aika lailla identiteettipolitiikkaa. Elikkä silloin kun me ei mennä sille tasolle, että kerrotaan, että otetaanko eläkkeistä tai sosiaaliturvasta, me voidaan liikkua siellä vahvasti ihanteiden tasolla. Tuo on yksi niiden ikään kuin ristiinleikkauspiste, mitä nähdään politiikassa.
Mutta en mä silleen ajattelisi, että se on olennaista, että kuuluuko itse aina välttämättä siihen ryhmään. Voihan olla niin, että kokee, että vaikka on itse monessa tapaa enemmistön edustaja, hyvässä yhteiskunnassa vähemmistöillä täytyy olla tilaa. Eli se samaistuminen ei tapahdu vain sen oman identiteetin kautta.
[musiikkia]
Hanna H: Populismi on identiteettipolitiikan lisäksi sana, joka mediassa on viime vuosina aika paljon toistunut varsinkin vaalien alla. Voitteko kertoa kuulijoille ja minulle, että mitä on populismi ja miten se oikein puolueiden toiminnassa ilmenee?
Hanna W: Se musta olennaista havaita, että kaikki puolueet jollain tasolla ovat kykeneväisiä populismiin. Jos me ajatellaan, että se yksi keskeinen jakolinja siellä on ikään kuin hyvän ja pahan välinen erottelu, kansan ja eliitin, kansan tahdon sille antama joku ilmiasu. Se voi hyvin monenlaisina vastakkainasetteluja... Me voidaan ajatellaan, että asetetaan kansalaisten vapaus vaikka jotenkin liian ekspansiivista tai laajaa holhousvaltiota tällaista nanny statea kohtaan. Sieltä löytyy jakolinja, mikä taas saattaa olla oikeistopuolueille ihan jotenkin varteenotettava. Tai sitten saatetaan vastustaa erinäköisiä talouseliittejä tai Brysselin korporaatioita tai lobbausryhmittymiä versus pieni ihminen, joka taas saattaisi olla vasemmistopuolueille populistinen kulma. Tai se, että vastustetaan laajemmin perinteistä politiikkaa tai mediaa tai mitä tahansa semmoisia valtakeskittymiä, joka on taas ehkä vaikka Suomen kontekstissa perussuomalaista. Me nytkin nähdään, että Ylen roolia vaikka haastetaan ja näin. Se on mielenkiintoinen. Jos me ajatellaan populismia nimenomaan politiikan tekotapana, sitä on tunnistettavissa hyvin monenlaisissakin vetoomuksissa.
Veikko: Joo, mun mielestä toi on hyvä ajattelu ajatella populismia myös sellaisena skaalana. Se ei ole mustavalkoinen, että onko joku puolue populistinen vai ei, vaan politiikkaan kuuluu tietynlaiset vetoomukset ja on populismia väkisinkin politiikassa jonkin verta. Ehkä se vastakohta populismille on täysin institutionaalinen, ei poliittista keskustelua ‑kulttuuri, jossa virkamiehet tekevät päätöksiä. Se on ehkä yksi vastakohta. Populismillahan on se ominaisuus, että itsessään vielä siinä ei ole suoraa ideologista sisältöä välttämättä. Populismi yleensä linkittyy johonkin isäntäideologiaan, oli se sitten vasemmistolaisuuteen tai oikeistolaisuuteen. Meillä on Euroopassa nyt todella paljon tullut radikaalioikeistolaisia puolueita, ja Etelä-Euroopassa on muutamia jokseenkin menestyksekkäitä vasemmistopopulistipuolueita, mutta täällä Pohjois-Euroopassa ei juurikaan ole.
Hanna W: Se on kanssa yksi, mistä meiltä voisi ehkä löytyä tilaa, mutta vasemmistoliitto on toisaalta ottanut haltuun sen tilan, että sitä uusliberalistista talouspolitiikkaa haastetaan tai että kuinka paljon me tarvitaan tiukkaa sääntöpohjaisuutta ja noin.
Hanna H: Te saatte populismin kuulostamaan aika silleen jänskältä ja siistiltä. Miksi siitä puhutaan niin usein pahana asiana?
Veikko: No siis populismihan on jonkin tyylinen kaksiteräinen miekka. Meillä on aika paljon empiiristä tutkimusta, joka näyttää, että jos vaaleissa äänestetään paljon populistipuoluetta, se on lisännyt yleensä kiinnostusta politiikkaan. On tällaisia positiivisia vaikutuksia. Ei välttämättä lisää äänestysaktiivisuutta, mutta ainakin kiinnosta. Sitten toisaalta se negatiivinen aspekti on tämä populismin synnyttämä vastakkainasettelu, että ei enää pystytä menemään samaan pöytään ja puhumaan asioista ja tekemään yhdessä päätöksiä. Se on ehkä se populismin kurja puoli.
Hanna W: Toikin on hankala asia, koska sitten taas toisaalta ne vaihtoehdot ovat se, mistä politiikassa on kyse ja mihin äänestäjät pystyvät tarttumaan. Useinhan taas se polarisaatio johtaa siihen, että kykenee jotenkin tarkemmin myöskin niitä omia arvostuksiaan jäsentämään, koska on joku vastapuoli, johon perata. Sekin jos tavallaan on laaja yksimielisyyden kulttuuri, sieltä on vaikea silloin taas mitään semmoista tarttumapintaa havaita tai ymmärtää, että mistä tässä itse asiassa nyt edes kiistellään, etteivät asiat mene taas neutraaliksi hallinnoinniksi. Jos meillä on liian vähän polarisaatiota, sitten taas kasvaa teknokratisoitumisen vaara.
Veikko: Niin, ehkä siinä on mielekästä tehdä jonkinnäköinen jakolinja siihen, että onko se affektiivista tunteisiin vetoavaa polarisaatiota, ei niinkään asiakysymyksiin, vai onko se ideologista ,polarisaatiota jossa kyse on enemmän justiinsa asiakysymysten ja todellisten asioiden pohjalta tulevia jakolinjoja.
Hanna W: Sehän on kiinnostavaa, että se affektiivinen polarisaatio on suomalaisessa politiikassa kasvanut jonkun verran, eli se, että mimmoisia erinäköisiä mielleyhtymiä toisiin kilpaileviin puolueisiin tai niiden kannattajiin yhdistetään. Se on varmaan myös aika olennainen osa tuota taktista äänestämistä.
Veikko: Niin, ehkä affektiivinen polarisaatio voi johtaa jonkinnäköiseen blokkipolitiikkaan pidemmällä aikavälillä.
Hanna W: Joitain vaihtoehtoja koetaan niin epämiellyttävinä, että ollaan valmiita jopa se oma ääni uhraamaan, jotta ne saataisiin torpattua.
[musiikkia]
Hanna H: Me ollaan nyt puhuttu tästä oikeisto–vasemmistojaosta, joka on se perinteinen tapa tarkastella politiikkaa ja tästä GAL–TAN-jaosta, eli tästä vihreä arvoliberaali ja konservatiivinen nationalisti -jaosta. Miten hyvin suomalainen puoluekenttä heijastelee sitä, että millä tavalla nämä kaikki erilaiset arvot ja identiteetit ja ideologiat risteävät? Jos äänestäjä on vaikka arvoliberaali oikeistolainen, löytyykö nykyään puolue helposti tai jos on vasemmistokonservatiivi, mitä tämä oikein tarkoittaa? Kuinka hyvin se, että millaiset puolueet meillä on olemassa, heijastelee sitä, että millaisia suomalaiset äänestäjät arvoiltaan ovat?
Hanna W: Ennenhän ajateltiin, että meillä on nelikenttä, josta on helppo näiden kahden ulottuvuuden puolesta löytää omat lokerot, mutta näinhän ei enää ole, vaan alkaa enemmän olla pienempiä sektioita ja vinokulmia.
Veikko: Niin sellaisia mikrolokeroita. Mietitään vasemmisto, oikeisto ja GAL–TAN...
Hanna W: Kun ne risteytetään, niin.
Veikko: Niin. Jos me laitetaan ne nelikentälle, jos me katsotaan, tosiaan siellä vasemmistokonservatiivi päädyssähän on tyhjää. Siellä ei ole tällä hetkellä juurikaan puolueita. Samalla tavalla ehkä oikeistoliberaalipuoli on myös vähän tyhjentynyt, varsinkin kun vihreät on liikkunut vasemmalle. Toi on sellainen kuvio, että me nähdään jokseenkin sellainen leikkaava diagonaalinen jana, joka menee vasemmistoliberaalista sinne oikeistokonservatiiviin. Puolueet eivät ihan täysin siihen vielä asetu, että ne olisivat justiinsa siinä janalla. Siinä on heiluntaa. Varsinkin nämä perinteiset isot puolueet SDP ja kokoomus, heillä ei ole niin vahvoja kantoja ehkä tässä kulttuuridimensiossa. Keskusta on periaatteessa aina siinä keskellä. Se kyllä sopii siihen janalle hyvin. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, että onko tässä nyt tapahtumassa se, että puolueet pystytään laittamaan sellaiselle yhdelle nämä kaksi ulottuvuutta läpileikkaavalle janalle.
Näinhän on käynyt esimerkiksi Espanjassa. Espanjassa puolueet sopivat siihen. Mielenkiintoista oli katsoa, kun on sellainen yksi artikkeli, jossa on listattu, se oli 2012 tullut ulos, eri maiden puolueet, miten ne sopivat vasemmisto–oikeisto ja GAL–TAN-nelikentälle. Unkarissa oli sellainen kiinnostava tilanne, että kaikki puolueet suunnilleen samalla vasemmisto–oikeisto-oppositiolla, mutta ihan pystysuorasti eroavat GAL–TAN-positiossa. Eli onko tässä nyt vain yksi suunta sellaiseen, että yhdistyy tämä vasemmisto–oikeisto ja GAL–TAN. Onko se jonkinnäköinen lopputulema, jota siirrytään väistämättä kohti, että perussuomalaiset esimerkiksi menee sinne kaikista oikeistokonservatiivisempaan kulmaan ja vasemmistopuolueet siirtyvät sinne ihan maksimi vasenliberaali kulmaan.
Hanna W: Jos ajattelee nyt tuota talouspoliittista ulottuvuutta, joka on yks tai se vasemmisto–oikeisto sosioekonominen ulottuvuus, meillähän ei ihan hirveästi siellä ehkä kuitenkaan perinteisesti ole ollut vaihtoehtoja, vaikka on ajateltu, että on oikeisto- ja vasemmistopuolueet, mutta se tietyntyyppinen talouspolitiikka tai paradigma oli niin laajasti jaettu, että... Tai tietysti on aina olemassa ollut ne tietyt jännitteet, mutta sanotaan noin, että ehkä ennen finanssikriisiä se tiukka talouskurinäkemys, siis se ajatus, että meidän pitää keskittyä siihen, että budjetit ovat tasapainossa, julkisen sektorin rooli ei olisi kauhean suuri tai että valtio pyrkisi aika vähän kuitenkin puuttumaan markkinoiden toimintaan, me halutaan työllisyyttä edistää erinäköisten nimenomaan työnteon kannustimien kautta. Jos nyt ajattelee tuon tyyppistä vaikka Sipilän hallituksessa oli aktiivimalli ja näin. Mutta entäs sitten täällä sosiokulttuurisella ulottuvuudella, mitä jakolinjoja siellä on.
Tuossa on musta kiinnostava, mitä katsoin Heikki Paloheimon näitä perinteisiä, mitä hän on hahmotellut, että suomalaisessa politiikassa on muutakin kuin tämä vasemmisto–oikeisto jakolinja. Siellä on just tämä nationalistinen versus kansainvälinen tai globalisaatiota painottava ulottuvuus. Sehän on myöskin aika erilainen nykyään, koska (--) [epäselvää] ihan eri lailla puhumaan siitä, että eletäänkö me deglobalisaation aikaa. Tästäkin voidaan ehkä miettiä, mitä perussuomalaiset saattaisivat löytää uutta positiota tuon suhteen. No sitten on tietysti tämä kieliulottuvuus, joka suomalaisessa politiikassa on edelleen, että suomen kielen hallitsevaa asema versus ruotsinkieliset. Sitten tämä yhtenäiskulttuuri versus moniarvoisuus. Ekologiset arvot, asettuuko ne talouskasvua ja kulutusta vastaan. Sitten tietysti vielä tämän tyylinen populistinen ulottuvuus eliitti versus kansa. Ja että ovatko nuo edelleen relevantteja ulottuvuuksia tai mimmoisia uusia ilmiasuja ne ovat saaneet tai painotuksia. Se on musta tärkeä asia, mihin pitäisi kiinnittää huomiota, kun mietitään, että mistä sieltä löytyy puolueille sitä omaa elintilaa poliittisella kartalla. Ja sitten toisaalta just se, että onko joitain muita ulottuvuuksia syntynyt noiden rinnalle.
Veikko: Vielä siitä vasemmisto–oikeistosta. Siinä on ehkä yksi ulottuvuus sen sisälle tullut vielä, mitä on hankala ehkä mitata just kaikissa vaalitutkimuksissa. Se on tämä pro bisnes ja pro market -ajattelu...
Hanna W: Joo, todella.
Hanna W: ...mikä ehkä erottelee nyt oikeistopuolueita, varsinkin kokoomus versus vaikka liberaalipuolue, että onko markkinamyönteinen vai yrittäjyys- ja yritysmyönteinen. Sitten tuosta ekologinen materialistinen -ulottuvuudesta. Siitäkin nyt oli näiden vaalikoneiden suhteen aika paljon keskustelua, että oliko oikein Yleltä laittaa tämä elintaso- ja ympäristöarvot vastakkain, että onko nykypäivää enemmän ajatella, että nämä molemmat kulkevat enemmän käsi kädessä. Esimerkiksi talouskasvu on mahdollista tehdä ilman nostamalla päästöjä.
Hanna H: Hyvä, kun mainitsit vaalikoneet, koska mä haluan, että me mennään nyt eteenpäin median valtaan ja siitä keskustelemiseen, kuinka paljon media vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Vaalikoneista puhutaan tosi usein suomalaisena erityispiirteenä, mitä ehdokkaan valintaan tulee. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa noin puolet äänestäjistä käytti vaalikonetta, eli ne ovat hyvin, hyvin suosittuja. Veikko sä olet tosiaan Helsingin Sanomien vaalikonetiimissä ollut mukana. Kuinka paljon vaalikoneet oikein vaikuttavat siihen, että ketä suomalaiset päättävät äänestää?
Veikko: Kyllä meillä on tutkimusta siitä, että vaalikoneet vaikuttavat siihen, että käykö äänestämässä justiinsa sen kautta, että ne tekevät helpommaksi löytää sen oman puolueen ja ehdokkaan, mikä voisi olla ilman vaalikoneita vähän vaikeampaa löytää. Me tiedetään, että kansainvälisissä tutkimuksissa on just katsottu sitä puolueen vaihtamista vaalikoneen täytön jälkeen. Sulla oli joku ajatus, mitä sä voisit äänestää ennen vaalikonetta. Sitten sä teit vaalikoneen, tuli eri puolueet, sitten ehkä vaihdatkin sitä, ketä sä äänestät. Ja sitten on vielä tämä, että vaalikoneet lisäävät tietoisuutta, mitä mieltä puolueet ovat eri politiikan asiakysymyksistä. Nämä ovat ehkä ne perustulokset, mutta nämä pitää ottaa suolan kanssa. Tästä on kirjoitettu yksi meta-analyysi, jossa on todettu, että näiden vaalikonetutkimusten yleinen ongelma on, että ne otokset, millä niitä on mitattu, ovat yleensä olleet sellaisia mukavuusotoksia. Ne eivät ole olleet niinkään kokeellisia asetelmia, mikä asettaa vähän kyseenalaiseksi, että ovatko ne vaikutukset oikeasti näin isoja.
Suomessa varsinkin kun tämä meidän vaalijärjestelmä on sellainen, että meidän pitää löytää se ehdokas ja me tiedetään, että jopa noin 40 prosenttia äänestäjistä äänestää nimenomaan sitä sopivinta ehdokasta ja 60 prosenttia äänestää puoluetta. Siitä näkökulmasta justiinsa vaalikoneet auttavat sen ehdokkaan löytämiseen. Tästäkin on yksi suomalaisilla äänestäjillä tehty tutkimus, että vaalikoneen suositus on voimakkuudeltaan vähän jopa voimakkaampi kuin ystävän tai perheenjäsenen suositus, että tämä ehdokas on hyvä tyyppi, äänestäpä sitä. Tämähän on ollut perinteinen just tapa, miten ajatellaan, niissä yhteisöissä ne poliittiset mielipiteet leviävät perheenjäsenten ja näiden kautta.
Hanna H: Jokaisten vaalien alla tässä viime vuosina ainakin mun mielestä on tuntunut toistuvan keskustelu siitä, että yleensä ehdokkaat tai muut politiikassa jotenkin mukana olevat ihmiset kritisoivat vaalikoneita siitä, että niihin on valittu aivan väärät kysymykset. Joka kerta ne on väärät. Ja ymmärtäähän sen harmituksen. Jos vaikka oma poliittinen projekti perustuu eläinoikeuksien edistämiselle eikä vaalikoneessa kysytä asiasta mitään, kyllä se varmasti syö ehdokasta. Millainen sitten on hyvin suunniteltu vaalikone? Millaisia kysymyksiä sinne pitäisi valita niin, että se lopputulos olisi mahdollisimman reilu? Onko tämä mahdollista?
Veikko: Ensinnäkin pitää miettiä, minkälaiset ovat hyviä vaalikonekysymyksiä. Niiden pitää jotenkin liittyä niihin vaaleihin. Tulevalla kaudella mahdollisesti eduskunta vaikka, millaisia päätöksiä heillä on edessä, niistä olisi hyvä kysyä. Tärkeät taloudelliset kysymykset ja asiat, jotka herättävät suuria tuntemuksia. Nämä olivat Jenni Haukion listauksia, mitkä ovat hyviä vaalikoneväittämiä.
Hanna W: Hänen väitöskirjastaan...
Veikko: Tämä oli 2004 yhdestä artikkelista...
Hanna W: Okei.
Veikko: ...Haukio ja Suojanen. Vielä vaalikoneen kysymyksillä on sekin kriteeri, että tosiaan tärkeää, että ne olisivat yksitulkintaisia, että ne olisivat jotenkin selkeitä. Se tekee asioista vaikeita, jos ihmiset tulkitsevat saman kysymyksen kahdella eri tapaa. Sitten se vastaaminen on vaikeata. Mutta se, että mitä se kysymysten muodostama kokonaisuus... Mä itse ajattelisin, että vaalikoneita voisi tehdä siitä näkökulmasta katsoen, että just nämä Hannan luettelemat Paloheimon seitsemän ulottuvuutta. Koska tiedetään, että nämä ovat olleet ainakin Suomen poliittisessa järjestelmässä merkittäviä jakolinjoja, mitkä jakavat puolueita, niin olisi hyvä, että näistä jokaisesta olisi ainakin yksi kysymys ja mielellään vielä muutama enemmän. Vaalikoneissa tulee tärkeäksi se, että mikä on se lopullinen balanssi näiden kysymysten välillä, kuinka monta kysymystä on vasemmisto–oikeistosta, kuinka monta kysymystä vaikka maahanmuutosta. Tärkeätä myös niissä kysymyksissä on tietysti se, että ne olisivat mahdollisimman neutraaleja siinä mielessä, että ne mittaavat sen ulottuvuuden molempia päitä, että mitataan vasemmistolaisia arvoja, mutta mitataan myös vaikka oikeistolaisia arvoja, että ei vain yhtä suuntaa koko ajan.
Hanna W: Mutta se, että mimmoisia vastakkainasetteluja ne rakentavat ja kuinka paljon ja kuinka herkästi niissä tunnistetaan sitä, että ne tietyt ulottuvuudet voivat olla ajassa kehittyviä. Siinähän sitä olennaista valtaa käytettään. Otetaan konkreettinen esimerkki: Eihän varmaan enää juurikaan puhuta niin, että olisi ekologiset arvot versus talouskasvu, vaan enemmän niin päin, että se vihreä siirtymä on keino myöskin avata bisnesmahdollisuuksia tai että se voi olla taloudellisesti kannattavaa, että mitä asetetaan vastakkain. Tai jos ajattelee tätä kansallinen versus kansainvälinen. Nythän se alkaa mun mielestä enemmänkin se kehys muotoutumaan jopa perussuomalaisilla niin, että nähdään, että Eurooppa voi itse asiassa olla tässä taas globaalissa kilpailussa tapa selvitä. Eurooppa ei olekaan enää vain se ongelma, vaan että jos me kyetään Euroopan sisällä tukemaan enemmän omaa bisnestä tai maille annetaan mahdollisuus tehdä verohelpotuksia tai myöntää tukia, sitten taas Kiinan tai Yhdysvaltojen muodostama kauppapoliittinen jotenkin uhka... tai että siihen tavallaan protektionistiseen suuntaan saadaan vastattua. Eli tuossa tulee just se, että ei enää välttämättä perussuomalaisillekaan tai kansallismielisille äänestäjille Eurooppa näyttäydy uhkana. Siis, että yhteisvastuu saattaa olla ihan hyvä asia, jos sitä käytetään vaikka Ukrainan tukemiseen.
Tässähän se toimintaympäristön muutos näkyy niin selkeästi, että mitkä alkavat jäsentyä vaihtoehdoiksi. Vaalikonekysymystenkin pitäisi olla noille tosi herkkiä, jotta ne elävät ajassa ja saavat jotenkin autenttisesti niitä ihmisten mielipideulottuvuuksia ilmennyttyä tai tuotua esiin. Muuten jos me kysytään aina samoilla vastakkainasetteluilla, me tuotetaan semmoista kuvaa politiikasta, joka ei ole enää päivitetty tai se ei paljasta sitä, että miten ihmisten ajattelut ovat kehittyneet tai miten puolueet ovat pyrkineet uudella tavalla eri asioita yhdistämään toisiinsa.
Hanna H: Vaalikoneiden lisäksi mediaa usein kritisoidaan puoluekannatusmittauksista, joista puhuttiinkin jo jonkun verran. Tässä siis ongelmana joidenkin mielestä on se, että äänestäjät alkavat taktikoida, että ei äänestetä välttämättä vaikka sitä ehdokasta, jonka sai sieltä vaalikoneesta ja joka olisi paras ehdokas itselle, vaan ehkä sitä, jonka ajatellaan tarvitsevan jonkinnäköistä vetoapua. Esimerkiksi vaikka näissä vaaleissa voisi ajatella, että kyselyt veisivät mahdollisesti vihreiltä ja vasemmistoliitolta ääniä demareille, kun halutaan siellä aina välillä kokoomuksen perässä toisena kyselyissä roikkunutta vasemmistopuoluetta tukea. Mitä te oikein ajattelette? Onko tämä demokratian näkökulmasta ongelmallista vai kuuluuko se tavallaan asiaan, että ihmisillä pitää olla mahdollisuus tehdä informoituja päätöksiä siitä, miten voisi vaikka taktikoida semmoisen eduskunnan tai hallituksen, joka jotenkin parhaiten omaa poliittista näkemystä vastaa?
Veikko: Toi on hyvä kysymys, että kuinka laajamittaista tuollainen taktinen äänestäminen loppujen lopuksi on. Onko se vain näiden paljon politiikkaa seuraavien vai onko siinä koko äänestäjämassat mahdollisesti liikkeellä. Me tiedetään tutkimuksesta, että on just tällainen band wagon -efekti, että jos jollakin puolueella menee hyvin tai on paljon nousua vaikka mielipidemittauksissa... Sanotaan vaikka, että mielipidemittauksesta toiseen tulee puoli prosenttia tai prosentti lisää, sä haluat hypätä siihen remmiin mukaan ja tukea tätä nousevaa puoluetta. Yhdysvalloissa sitä on helpompi myös katsoa. Siellä on ollut tällaisia underdog-efektejä myös, että joku on haastaja. Sitten mennään sitä haastajaa tukemaan. Kyllä tiedetään, että niillä on vaikutusta, mutta kuinka suurista loppupeleissä vaikutuksista me puhutaan, se on hyvin vaikea. Mä en itse osaa sanoa yhtään. Osaatko Hanna sanoa?
Hanna W: No se tietysti riippuu niin paljon tilanteesta. Silloin jos meillä on henkilövaali ja sitten asetetaan vaihtoehto... Tietysti tulee aina tämä klassikko Väyrysen mediapeliä ja se, että voidaan taktikoida silloin, kun on kyse muutamasta vaihtoehdosta, tietysti helpommin. Mutta puolueethan voivat itse myös ruokkia siis taktista äänestämistä. Jos ajattelee näissä vaaleissa nyt tämä blokkien jonkun asteinen esiinmarssi, joka on ollut suomalaiselle politiikalle hyvin epätyypillinen. Kyllähän varmasti siinä esim. kun SDP linjasi, että perussuomalaisten kanssa ei mennä samaan hallitukseen, siinä nimenomaan pyrittiin vahvistamaan sitä taktista äänestämistä, että ääni SDP:lle on ikään kuin turvatakuu sille, että perussuomalainen puolue ei ole osa hallituskoalitiota. Ja vastaavasti ehkä vähän nyt mitä kokoomuksen Orpo teki, kun hän taas linjasi, että se on kynnyskysymys, että pitää sitoutua sopeuttamistavoitteisiin ja vielä niin päin, että kuusi miljardia nyt ensin ja kolme miljardia seuraavalla vaalikaudella. Siinä tehtiin taas sitä ikään kuin sinipunaa aika mahdottomaksi, erityisesti jos alettaisiin jotain velkakattoja pohtimaan tai näin. Kyllähän sitä ohjailua myös ei vain siihen suuntaan, että tämä äänestäkää meitä, vaan myös, että ääni meille tavallaan tietyt vaihtoehdot sulkisi pois.
Sittenhän jo ajatellaan, mitkä ovat niitä vaalityyppejä, joissa äänestäjien ohjailu olisi erityisen helppoa. Sittenhän on myöskin tämmöinen ajatus, että on eri asteen vaaleja siis tärkeysjärjestyksessä. Silloin kun on vähemmän tärkeät vaalit, siis joita alun perin ajateltiin, että oli eurovaalit, silloin äänestäjä olisi taipuvaisempi äänestämä ikään kuin sydämestä ja mitä merkityksellisimmät vaalit, silloin näitä strategisia kalkulointeja tai arviointeja ottaa enemmän huomioon.
Veikko: Olaanhan me nähty esimerkiksi Ruotsissa silloin EU-vaaleissa feministinen puolue sai yhden paikan aikoinaan läpi. Kyllä varmasti siellä vaalityypillä ja niillä panoksilla on merkitystä.
Hanna W: Sehän on pienpuolueiden kannalta ihan keskeistä. Nythän on tosi kiinnostavaa myös, että alkaako liberaalit näyttäytyä myöskin todelliselta vaihtoehdolta, että kannattaa äänestää, koska meillähän on kuitenkin tällainen vaalijärjestelmä, jossa on aika iso mahdollisuus sille, että ääni menee. Eli jos äänestät pienestä puolueesta semmoisen ehdokasta, joka ei ole ihan kärkikastissa, voi olla, että sillä ei ole mitään vaikutusta. Ei edes se, että olisi hallitusratkaisu, vaan se, että pääseekö edes ollenkaan puolue parlamentti ja näin. Siinä mielessähän noita mielipidemittauksia tietysti katsotaan, että onko mielekästä se ainutkertainen ääni sijoittaa johonkin.
[musiikkia]
Hanna H: Tämä jakso alkaa tulla kohti loppuaan. Me ollaan tähän asti keskusteltu vaaleista ja äänestämisestä aika paljon äänestäjän näkökulmasta ja yritetty päästä äänestäjien eli myös oletettavasti meidän itsemme päiden sisälle. Mutta me emme ole unohtaneet myöskään tiedonnälkäisiä eduskuntavaaliehdokkaita, jotka ehkäpä kärkkyvät tuolla kuulottimien äärellä vinkkejä vaalien voittamiseen. Mä haluaisin, että Veikko ja Hanna te kummatkin vielä tähän loppuun kertoisitte, että millainen on vaalit voittava ehdokas vuonna 2023 tutkimuksen näkökulmasta.
Veikko: Tietysti ehdokkaan kuuluu laittaa paljon paukkuja kampanjaan. Se on ehkä yksi merkittävä asia, mikä on huomattu, että kuinka paljon tunteja käyttää ja toisaalta on myös huomattu, että sillä kampanjabudjetilla on yhteys siihen läpipääsyyn. Ei se korkea budjetti aina takaa läpi pääsyä, mutta se antaa kuitenkin paremmat mahdollisuudet siihen. Ehkä tuollaiset. Ja toisaalta myös vaalikoneet. Niistä ei ole niinkään varmaa tietoa, mutta jos katsotaan vain läpipäässeiden ehdokkaiden, kuinka usein he ovat täyttäneet vaalikoneita, yleensä hyvin harva pääsee eduskuntaan, jos ei ole tehnyt vaalikonetta.
Hanna H: Mitä sä Hanna vastaisit tähän, millainen ehdokas voittaa vaalit vuonna 2023?
Hanna W: Kyllä se erottautuminen on varmaan se ihan keskeinen tekijä ja ehkä niin, että vallitsee muutaman teeman, jossa haluaa profiloitua ja sitten löytää jonkun oman tulokulman, jossa vähän pystyy sitä yleistä linjaa haastamaan, esittämään näkemyksiä, jotka ovat jollain tavalla ulkokehällisiä, mutta ei liikaa. Tutkimuksissa on havaittu se, että ei saa olla liikaa oman puolueen kanssa ikään kuin opponentti tai näin.
Veikko: Niin, liian kaukana.
Hanna W: Liian kaukana, mutta kuitenkin sen verran, että löytää sieltä sen oman elintilan.
[musiikkia]
Hanna H: Kenen poliitikon elävän tai kuolleen kanssa lähtisit kaljalle ja mistä puhuisitte? Veikko.
Veikko: No jaa. Varmaan John F. Kennedyn kanssa lähtisin [naurahtaa]. En tiedä, mistä puhuttaisiin. Ehkä vaikka Kuuban ohjuskriisistä.
Hanna H: Ennen vai jälkeen murhan?
Veikko: Jälkeen.
Hanna H: Sitten sä voisit kysyä, että kuka sen tappoi [nauraa].
Veikko: Nii.
Hanna H: Mites Hanna, kenen poliitikon elävän tai kuolleen kanssa lähtisit kaljalle ja mistä puhuisitte?
Hanna W: Hillary Clintonin ja varmasti siitä, että miten vitutukseen voi olla kuolematta [naurua].
Hanna H: Hän on kyllä sen alan asiantuntija tässä vaiheessa. Veikko Isotalo ja Hanna Wass kiitos, kun olitte mukaan Uteliaan mielen vaalispesiaalissa.
Veikko: Kiitos.
Hanna W: Kiitos paljon.
[musiikkia]
Hanna H: Kiitos, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerrothan siitä kaverillesi.
[musiikkia]