Hanna: Nina Kaminen-Ahola, mitä jokaisen tulisi just nyt tietää epigenetiikasta?
Nina: No, vaikka se, että vaikka me perimme meidän vanhemmilta tietyt geeni muodot, me pystytään elintavoilla ja toiminnallamme vaikuttamaan, miten ne geenimuodot toimivat, elikkä siihen epigenomiin, epigeneettisiin merkkeihin, jotka säätelevät meidän genomia, meidän geenien toimintaa.
[tunnusmusiikki]
Hanna: Kuuntelet Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, mitkä heidän mielestään ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Vieraana on tänään epigenetiikan dosentti Nina Kaminen-Ahola Helsingin yliopistosta. Minä olen Hanna Hantula tämän podcastin juontaja.
[tunnusmusiikki]
Hanna: Se, mistä me puhutaan tänään, tänään me siis keskustellaan epigenetiikasta, eli miten ympäristön tekijät vaikuttavat geeneihin. Onko tämä sun mielestä riittävä tiivistys vai haluaisitko sä määritellä tätä tarkemmin?
Nina: Mun mielestä se on ihan hyvä tiivistys. Meitä tosiaan kiinnostaa meidän ympäristöepigenetiikan labrassa, miten ympäristö, geenit ja ihan sattuma tekee meistä sen, mitä me ollaan.
Hanna: Kiinnostavaa. Mä en vielä tajunnut tuosta ihan hirveästi, mutta mä toivottavasti tajuan sitten, kun ollaan päästy vähän lisää sulta kyselemään asioita. Ihan tähän kärkeen mä haluaisin tietää, mikä oikein on epigenomi?
Hanna: Se on DNA-juosteen päällä semmoinen kerros informaatiota. Siihen kuuluu erilaisia molekyylejä, ja ne säätelevät sitä DNA-juosteen toimintaa, miten sitä luetaan sitä DNA-juostetta. Musta on aika kivasti sanottu, että epigenomi on niin kuin kapellimestari, joka ohjaa geenien orkesteria.
Hanna: Mä näen tuon kuvana mielessäni tällä hetkellä. Vielä yksi sanakysymys: mikä on DNA-juoste?
Nina: DNA-juoste on se emäsketju, joka on meidän jokaisessa solussa, joka sisältää meidän…
Hanna: Onko se se suikero? Se, missä…
Nina: Se on se suikero.
Hanna: Joo [naurahtaa].
Nina: Se sisältää meidän geenitiedon.
Hanna: Joo.
Nina: Mutta tavallaan aika yksinkertaisessa muodossa kuitenkin.
Hanna: Joo.
Nina: Se on se yksinkertainen juoste, joka sisältää meidän geenitiedon.
Hanna: Okei, nyt mä pystyn kuvittelemaan tämän orkesterikuvan jotenkin parempana mielessäni. Oliko se siellä sen DNA- juosteen eli siis sen perunanaksulta näyttävän suikeron päällä se orkesteri vai miten se meni?
Nina: Oikeastaan kun ajattelet DNA-juostetta, siinä juosteen päällä istuu molekyylejä. DNA:n metylaatio on esimerkiksi tunnetuin epigeneettinen merkki, jota on tutkittu eniten, koska sitä on helpoin tutkia. Se istuu siinä DNA-juosteen päällä. Ja nämä molekyylit vaikuttavat siihen, onko se DNA-juoste tiivis, tosi tiukasti pakattu, jolloin siellä sisällä olevat geenit ovat hiljentyneet. Tai sitten se DNA-juoste voi olla tosi löyhä, jolloin ne geenit pääsevät toimimaan sieltä. Niitä päästään lukemaan niitä geenejä sieltä. Eli se vaikuttaa siihen DNA-juosteen rakenteeseen, miten se on pakattu sinne tumaan.
Hanna: Tämä kuulostaa hyvin kiinnostavalta ja myös hyvin monimutkaiselta. Miten sä Nina oikein ole päätynyt tutkimaan juuri epigenetiikkaa?
Nina: Mä olen koulutukseltani geneetikko ja mä tein väitöskirjan lukihäiriögeeneistä. Lukihäiriö on hyvin monitekijäinen häiriö, ja aina puhuttiin geenien ja ympäristön vaikutuksesta. Ja mua aina mietitytti se ympäristön rooli, mikä se on siinä lukihäiriössä. Sitä kautta mä lähdin oikeastaan epigenetiikkaan, koska tämä ympäristö epigenetiikka, mitä me tutkitaan, me nimenomaan ollaan kiinnostuneita epigenomista siinä ympäristön ja geenien välissä, miten se ympäristö vaikuttaa näihin epigeneettisiin merkkeihin, jotka taas vaikuttavat geenien toimintaan. Ja se on tässä meillä se ydinkysymys meidän tutkimuksessa.
[tunnusmusiikki]
Hanna: Tässä podcastissa tutkijat saavat siis puhua siitä, mikä heitä oikeasti kiinnostaa. Mun kanssa studiossa on Helsingin yliopiston epigenetiikan dosentti Nina Kaminen-Ahola sä olet tutkinut erityisesti tätä äidin varhaisraskauden aikana käyttämän alkoholin ja sitten taas erikseen hedelmöityshoitojen vaikutusta kehittyvän ihmisen geeneihin. Miksi just nämä tutkimuskohteet? Miksi alkoholi ja hedelmöityshoidot? Mikä niissä on erityisen kiinnostavaa?
Nina: Nämä ovat oikeastaan valikoituneet meidän ympäristötekijöiksi sen takia, että näiden avulla me päästään kiinni niihin kehityksen alkumetreihin. Alkoholi on voimakas ympäristötekijä, ja se on suurin ympäristötekijä, joka aiheuttaa esimerkiksi hermoston kehityksen häiriöitä, niin päästään kiinni niihin mekanismeihin tällä tavalla. Ja sitten toinen on hedelmöityshoidot, joka myös on hyvin poikkeuksellinen ympäristötekijä siellä aivan kehityksen alussa, kun ajattelee maljakasvatusta ja muuta. Se on sitten taas toinen ympäristötekijä. Hyvin erilainen. Nämä ovat hyvin erilaisia ympäristötekijöitä.
Hanna: Onko epigenetiikassa muita tosi relevantteja tutkimuskohteita?
Nina: Epigenetiikka on tosi laaja alue kaiken kaikkiaan, ja tällä hetkellä tuntuu, että siitä tiedetään vielä aivan, aivan liian vähän. Siellä on kyllä todella paljon tutkittavaa. Ihan jos miettii, epigenetiikka on olennainen osa ihan alkion kehitystä ja solujen erilaistumista. Ja jos miettii kaikki geenien säätelyt, ja sitten on tietenkin tämä epigeneettinen muisti ihan yksilön soluissa, mutta myös sukupolvien ketjussa. Siinä on kyllä valtavasti tutkittavaa.
Hanna: Mitä kaikkia muita vaikuttavia tekijöitä voi olla kuin just vaikka nuo hedelmöityshoidot tai se äidin alkoholinkäyttö? Onko loputtomasti erilaisia ympäristötekijöitä, jotka voivat vaikuttaa geeneihin?
Nina: Kyllä. Tavallaan kun me ollaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa, ihan kaikki nukkuminen, ravitsemus, siis kaikenlaiset ympäristömyrkyt, muut tämmöiset altistukset. Niitä on tutkittu paljon ja selkeästi on löydetty näihin liittyviä epigeneettisiä muutoksia.
Hanna: Mennään sitten tarkemmin tuohon sun tutkimukseen. Sä olet siis sitä alkoholin vaikutusta tutkinut. Millaisia erilaisia tekijöitä on nähtävissä alkoholin vaikutuksesta kehittyvään ihmiseen? Miten ja mitä tässä oikein tutkitaan?
Nina: Alkoholi aiheuttaa hyvin laajoja vaurioita tai häiriöitä sikiön kehityksessä. Ehkä traagisin siinä on hermoston kehityksen häiriöt, jotka totta kai vaikuttavat pitkälti yksilön elämään, mutta se aiheuttaa myös kaikenlaisia kehityshäiriöitä. Sen takia se on hyvin haastava ympäristötekijä tutkia, koska ne vaikutukset on tosi moninaiset.
Hanna: Mites sitten nuo hedelmöityshoidot?
Nina: Lapsethan, jotka syntyvät hedelmöityshoitojen avulla, ovat pääsääntöisesti todella terveitä. Ei ole huolta siitä. Lähinnä me ollaan keskitytty tähän painoon. Meitä kiinnostaa se, miten hedelmöityshoito vaikuttaa lapsen syntymäpainoon. Ja on huomattu, että esimerkiksi kun on tehty tuore siirto alkiolle eli suoraan maljalta kohtuun, ne ovat hieman kevyempiä, kun sitten taas keskimäärin painavampia ovat pakastetuista alkioista syntyneet lapset. Nämä ei ole mitenkään kauhean isoja eroja, että tarvitaan isot näytemäärät, mutta ne on useissa tutkimuksissa havaittu, joten on olemassa tämmöinen. Ja se meitä kiinnostaa, että mitä siellä tapahtuu siellä geenien säätelyssä siinä pakastamisen aikana esimerkiksi.
Hanna: Millaisia asioita te sitten siellä labrassa etsitte, kun alkioita tutkitte?
Nina: Me ei oikeastaan tutkita sinänsä alkioita. Me tutkitaan istukoita. Meidän kaksi isoa kohorttia elikkä nämä alkoholille altistuneet lapset ja hedelmöityshoidoista alkunsa saaneet lapset, ja sitten meillä on tietenkin verrokit, me päivystetään jatkuvasti sairaaloista näytteitä. Ja kun lapsi syntyy, joka on mukana tässä tutkimuksessa, me mennään paikan päälle, otetaan istukasta kudosnäytteitä ja istukasta valutetaan verta, joka on sen lapsen verta. Ja pyyhkäisynäytteet otetaan suusta. Elikkä tämmöisiä biologisia näytteitä kerätään.
Hanna: Näiden istukoiden lisäksi tutkitte myös lapsia esimerkiksi kuusivuotiaita. Miksi just tämä ikäluokka on kiinnostava?
Nina: Se on oikeastaan käytännönkin sanelema asia. Kuusikin vuotta on pitkä aika odottaa. Me tehdään neuropsykologisia testejä lapsille, niin kuusi vuotta on kuitenkin pitkä aika tutkimuksellisesti. Ja sitten nämä lapset ovat kuitenkin jo sen ikäisiä, että oikeasti pystytään tekemään tehtäviä ja saadaan informaatiota siitä kehityksestä.
Hanna: Usein populaarikulttuurissa ja muutenkin geeniteknologiaan ja geenitutkimukseen liittyy kaikennäköisiä hyvin vahvoja ja välillä erikoisiakin mielikuvia. Mua kiinnostaa tietää, mitkä on todennäköisimmät väärät johtopäätökset tästä teidän tutkimuksesta.
Nina: Ehkä meidän tutkimus, täytyy sanoa, että on siinä mielessä… Mitä olen itse usein kohdannut tai halunnut korostaa, on se, että mehän tutkitaan raskauden aikaisia ympäristötekijöitä. Ja usein silloin syyllistetään mun mielestä tai tulee helposti semmoinen, että naisiin kohdistuu tavallaan tietynlaista syyllistämistä tai he ehkä kokevat tämän tietyllä lailla syyllistävänäkin. Ja täytyy muistuttaa, että ne on ne siittiöt myös, jotka tarvitaan tähän. On huomattu muun muassa, että alkoholi aiheuttaa siittiöistä muutoksia. Täytyy muistaa, että aina on isä ja äiti. Molempien käyttäytyminen vaikuttaa jälkeläiseen.
Hanna: Sitten mua kiinnostaa tietää, kuinka kauan me ollaan ympäristön tekijöille alttiita. Tapahtuuko muutosta koko elämän ajan vai onko se nimenomaan raskauden ensiviikot ja siellä olevat ympäristötekijät, mitkä ovat niitä tärkeimpiä?
Nina: Jatkuvasti me ollaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, mutta on ajanjaksoja kehityksessä, mitkä on todettu olevan erityisen herkkiä. Juuri siellä alkion kehityksen alussa on tämmöistä, kun rupeaa muodostumaan nämä kullekin solutyypin omanlaiset epigenomit. Tavallaan se on semmoista herkkää vaihetta. Esimerkiksi meidän tutkimuksen hypoteesi tai ajatus on se, että nimenomaan siellä alkuraskaudessa tapahtuvat muutokset jäisivätkin siihen solun muistiin, kun vasta muodostuu ne soluille omanlaiset epigeneettiset profiilit, niin kuin me sanotaan. Sitten kun se lähtee se solun jakaantumaan siitä, nämä muutokset lähtisivätkin jakaantumaan myös ja jatkaisivat sitä kulkuaan. Sen takia se alkuraskaus olisi nimenomaan se kriittinen vaihe. Ehkä pienetkin muutokset siellä voivat aiheuttaa tavallaan vähän lumipalloefektiä tai esimerkiksi, jos miettii hermoston kehitystä, periaatteessa pienetkin muutokset siellä tämmöisessä hyvinkin tarkoin säädellyssä ohjelmoinnissa voisi olla kauaskantoisiakin seurauksia tai aiheuttaa jotakin.
Hanna: Kun mä kuuntelen, miten sä puhut tästä sun tutkimusalueesta, sä käytät sellaisia sanoja kuin muisti tai ohjelmointi. Tulee vähän mieleen, että ihan kuin keho olisi jotenkin omanlaisensa tietokone. Onko tämä sun mielestä millään tavalla hyvä metafora?
Nina: No, mä en ehkä ajatteli sitä niin.
Hanna: Miksi et?
Nina: En mä tiedä. Mä ajattelen sen jollain lailla ei niin systemaattiseksi, ja se ehkä tekee tästä niin kiehtovaa toisaalta, että jos miettii just tätä esimerkiksi hermoston kehitystä, kun miettii, kuinka erilaisia me kaikki ollaan. Siis jos miettii, kuinka paljon on erilaisia esimerkiksi hermoston kehityksen häiriöitä tai hyvinkin laaja kirjo. Ylipäätään jos ajattelee, että mikä on normaalia, sehän on hirveän häilyvä jotenkin se koko laaja skaala meitä. Mun mielestä on jotenkin kiehtovaa ajatella, että joskus ehkä ymmärretään, mistä tämä kaikki johtuu.
Hanna: Mä haluan vielä palata tästä kauniista ajatuksesta siihen tietokonevertaukseen ja siihen, että miksi se ei toimi. Jos keho ei ole niin kuin tietokone, miten se tieto oikein pakkautuu sinne soluihin? Millä tavalla se kaikki on siellä muistissa?
Nina: Me yritetään selvitellä sitä muistia kovasti, että onko semmoisia muistijälkiä, että olisiko semmoinen aikakone tavallaan mahdollista löytää, jolla voisi lähteä solun historiaan syventymään. Se on oikeastaan se iso kysymys, minkä mä haluaisin selvittää, että millainen se on se solun muisti, millaisia muutoksia siellä pitää sen solun kokea, jotta ne jäisivät sen solun muistiin ja onko semmoisia ylipäätään.
Hanna: Miltä tällä hetkellä näyttää, voidaanko sen muistin osalta puhua vaikkapa useista sukupolvista, sukupolvien ketjusta?
Nina: Jos puhutaan epigeneettisistä muutoksista, varmasti jotakin… Esimerkiksi ihmisillähän sitä on tosi vaikea tutkia, mutta ihan jos puhutaan sukusolujen muistista ja epigeneettisestä muistista, jotain näyttäisi siirtyvän kyllä sielläkin sukusolujen mukana, mutta sitä mekanismia ei vielä tunneta. Onko ne pieniä RNA-molekyylejä vai mikä on se mekanismi, siitä tiedetään vielä todella vähän.
[tunnusmusiikki]
Hanna: Voidaanko me tulevaisuudessa lukea geenejä niin kuin avointa kirjaa?
Nina: Pelkkä DNA-juoste ei kerro koko tarinaa, että jotenkin meidän pitäisi ajatella se laajemmin. Mä olen paljon miettinyt sitä, miten me voitaisiin päästä kiinni tavallaan siihen solun muistiin ja kertoa se koko tarina. Esimerkiksi kun me tutkitaan aivan kehityksen alun ympäristötekijöitä, että miten ne vaikuttavat siihen alkion kehitykseen ja sikiön kehitykseen ja yksilön myöhempään terveyteen. Mä olen miettinyt, mikä voisi olla semmoinen aikakone tai semmoinen ikkuna, että me myöhemmin vielä päästäisiin kiinni ehkä semmoisiin kriittisiinkin tärkeisiin hetkiin siellä aivan kehityksen alussa. Ja mä luulen, että kun me löydettäisiin semmoinen aikakone tai ikkuna, me ymmärrettäisiin paljon paremmin esimerkiksi monitekijäisten häiriöiden syntyä tai ihan piirteiden syntyä.
Hanna: Onko sun projekti siis yrittää keksiä semmoinen aikakone?
Nina: Oikeastaan joo. Me kehitellään kovasti aikakonetta [naurahtaa].
Hanna: Millainen se aikakone voisi olla?
Nina: Esimerkiksi nyt näyttää siltä, että istukka, joka yleensä heitetään pois synnytyksen yhteydessä, se voisikin itse asiassa olla aikakone, joka kertoisi, mitä siellä raskauden aikana on tapahtunut ja jopa siellä alkuraskaudessa. Sitten myös toinen vaihtoehto tämmöiselle aikakoneelle voisi olla, jos mietitään, että otetaan aikuisen soluja ja eristetään siitä DNA ja katsotaan sitä DNA-juosteetta plus niitä epigeneettisiä merkkejä. Olisiko siinä solussa se epigeneettinen muisti niistä esimerkiksi raskauden aikaisista tapahtumista, että se olisi vielä siellä aikuisen kudoksessa tai solussa, DNA:ssa. Onko meillä kaikilla jonkinlainen muistijälki, jonkinlaiset epigeneettiset sormenjäljet jostakin alkionkehityksen alun tapahtumasta esimerkiksi.
Hanna: Tuo kuulostaa jotenkin tosi runollisen, miten sä puhut tästä aiheesta. Siitä tulee oma mystinen aura tähän ympärille. Tätä on musta tosi kiehtovaa kuunnella. Ja sitten kanssa tämä kuulostaa tosi eriltä kuin, miten mä olen tottunut, että ihmiset puhuvat geeneistä. Monesti kun puhutaan geeneistä tai DNA:sta, ihmiset tuntuvat suhtautuvan niihin vähän niin kuin kohtalona. Jos on tietynlaiset geenit, sitten elää tietynlaisen elämän ja sama homma toistuu seuraavassa sukupolvessa. Mutta ymmärsinkö oikein, että sun tutkimus ei ihan tämmöistä kuvaa maailmasta ja geeneistä anna?
Nina: Mun mielestä just tässä ympäristöepigenetiikassa on mielenkiintoista se vuorovaikutus, mikä on ympäristön ja meidän jokaisen epigenomin ja genomin välillä. Tavallaan me itse pystytään omilla valinnoillamme vaikuttamaan paljon, ja tietenkin sitten myös tulee ehkä vastuu tulevista sukupolvista myös. Kyllä me pystymme itse vaikuttamaan tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos ajattelee semmoisia ympäristötekijöitä, mitä itse tutkin, esimerkiksi raskauden aikainen alkoholia altistus, meidän pitää muistaa, että se ei ole enää sitten yksilön omia valintoja siinä kyseessä. Ne ovat olosuhteita.
Hanna: Nina, sä puhut paljon biomarkkereista ja sormenjäljistä. Mitä ne konkreettisesti ovat? Mitä te etsitte? Miltä ne näyttävät?
Nina: Ne voivat olla esimerkiksi just näitä metyyliryhmiä, jotka istuvat siinä DNA-juosteella. Esimerkiksi alkoholin tiedetään muuttavan niiden määrää. Esimerkiksi jos jossakin hermoston kehitykseen liittyvän geenin sääntelyalueella on muutoksia niissä, jotka pystytään liittämään juuri alkoholialtistukseen, semmoinenhan on oiva biomarkkeri tälle alkoholialtistukselle.
Hanna: Miten te oikein näette ne?
Nina: Me tehdään metylaatioanalyyseja. Meillä on omat tarkat analyysit siihen, miten me etsitään näitä metyyliryhmiä ja analysoidaan niiden sijaintia.
Hanna: Katsotaanko niitä siis jollain mikroskoopilla vai tehdäänkö niillä jotain? Miltä se näyttää? Mä yritän päästä siihen tässä käsiksi.
Nina: Ei, niitä ei näe mikroskoopilla. Ne ovat enemmänkin hyvin tämmöistä molekyylitutkimusta. Tietyllä tavalla ehkä just tässä epigeneettisessä tutkimuksessa on ongelma se, että ne menetelmät ei ole ihan vielä niin kehittyneitä ja tavallaan helposti käytettävissä kuin toivoisi. Se on ehkä meillä se isoin ongelma meidän tutkimuksessa tällä hetkellä. Esimerkiksi nyt kun me tehdään genomin laajuista analyysiä, että me haluttaisiin tietää, miten se alkoholi esimerkiksi vaikuttaa, millaiset sormenjäljet se voisi jättää sinne näihin metyyliryhmiin, me ei saada oikeasti kaikkia metylaatioita kuitenkaan siihen analyysiin tällä hetkellä. Se on vain joitakin prosentteja, vaikka ne hajautuvatkin sinne laajaan genomiin, mutta se on hyvin pieni osa, mitä me tällä hetkellä pystytään meidän käytettävissä olevilla menetelmillä tutkimaan. Tässä on todella paljon vielä ihan menetelmällistä kehittämistä, mitä vaatii tämä meidän tutkimusala.
Hanna: Mikä tämän teidän tutkimuksen tavoite oikein on? Mitä te toivotte, että te saavuttaisitte tällä?
Nina: Me haluttaisiin ymmärtää ensinnäkin just tämä, että miten ne mekanismit, millä ympäristö vaikuttaa siihen alkion kehitykseen ja myöhempään terveyteen, että me päästäisiin käsiksi niihin mekanismeihin ja siihen epigenomin rooliin siinä, niiden epigeneettisten merkkien. Ja sitten me haluttaisiin just löytää tämä solujen muisti, että onko sitä, koska jos tämmöinen muisti on olemassa, siitä olisi esimerkiksi lääketieteellisesti hirveästi hyötyä. Koska jos me mietitään esimerkiksi alkuraskauden alkoholialtistusta, sittenhän olisi ihan tosi hienoa, jos tämmöinen lapsi kun syntyy, me pystyttäisiin heti biologisten merkkien avulla tunnistamaan esimerkiksi alkoholin aiheuttamat vauriot hermoston kehityksessä ja pystyttäisiin tarjoamaan lapselle kehityksen tuki, joka tällä hetkellä on oikeastaan ainoa asia, millä pystytään auttamaan näitä lapsia. Ja siitä on todettu olevan hyötyä. Se olisi hyvin räätälöity kehityksen tuki sitten. Se on se pitkän tähtäimen tavoite tässä meidän tutkimuksessa.
Hanna: Tämä on aika pitkäjänteistä tämä teidän tutkimus. Se aikaskaala nyt on vähintään se, että ollaan ensin niistä istukoista kiinnostunut ja sitten niistä kuusivuotiaita kuusi vuotta myöhemmin. Miltä oikein tuntuu sitoutua näin pitkään projektiin?
Nina: Mä ajattelen, että mä olen etuoikeutettu, kun mä olen voinut tehdä tämmöistä tutkimusta. Toki siinä on aina se pelko tämmöisessä hyvinkin pätkärahoituksessa, millä itsekin olen ollut, pelko siitä, että saako vietyä tämmöisen maaliin. Se on tietenkin tosi usein läsnä, mutta jotenkin sitä on niin kai jollain lailla hullu, että uskoo niin paljon siihen omaan asiaansa, että ajattelee, että kyllä tämä läpi viedään. Nyt näyttää kyllä tosi hyvältä, ja ollaan saatu ensimmäisiä isoja tuloksia genomin laajuisista analyyseista. Näyttää hyvältä.
Hanna: Mukava kuulla.
[tunnusmusiikki]
Hanna: Mitä historiallista tutkimuslöydöstä tai -läpimurtoa sä olisit halunnut olla tekemässä?
Nina: Varmaankin saippuaa. Mä voisin olla saippuan suuri keksijä tai sitten tietenkin antibiootit. Ne on niin selkeitä isoja asioita ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta, että olisipa ollut hienoa olla mukana.
Hanna: Jos epigenetiikka olisi salaseura, mikä olisi sen ensimmäinen sääntö?
Nina: Ajattele luovasti.
Hanna: Millainen olisi epigenetiikan vaakuna?
Nina: Kyllä siinä täytyisi olla kaksoiskierre, koska se on niin oleellista siinä, mutta sitten siinä olisi helminauhana kauniina metyylityöryhmiä.
Hanna: Nina Kaminen-Ahola kiitos, kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Nina: Kiitos.
[tunnusmusiikki]
Hanna: Kiitos kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerrothan siitä kaverillesi.