[tunnusmusiikkia]
RR: Antti Rajala, mitä meidän kaikkien pitäisi tajuta myötätuntotaidoista?
AR: Meidän tutkimusryhmässä me ollaan lähestytty myötätuntoa semmoisen ajatuksen kautta, että me halutaan siirtää sitä näkökulmaa pois siitä, että myötätunto on yksilön ominaisuus. Myötätunto on myös teko. Silloin, kun me katsotaan myötätuntoa tekona, me voidaan huomata, että siinä teossa on monta tekijää: se, joka vastaanottaa sitä myötätuntoa; se, joka antaa sitä myötätuntoa; niitä voi olla useita molemmissa ryhmissä ja sitten siinä on usein myös todistajia. Se on semmoinen yhdessä tehty asia. Silloin me voidaan myös kiinnittää huomiota siihen, minkälainen se ympäristö on ja minkälaisia mahdollisuuksia tämä työyhteisö antaa niille myötätuntotekojen tekemiselle.
[tunnusmusiikkia]
RR: Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[tunnusmusiikkia]
RR: Tässä podcastissa tutkija saa puhua siitä, mikä hänen mielestään on juuri nyt kiinnostavaa ja tärkeää. Vieraana on tänään Helsingin yliopiston dosentti Antti Rajala. Tervetuloa.
AR: Kiitos.
RR: Mä olen Reetta Rönkä tämän podcastin juontaja.
[tunnusmusiikkia]
RR: Me keskustellaan tänään siitä, mikä merkitys myötätuntotaidoilla on varhaiskasvatuksessa ja ihmisen elämässä ylipäätään. Myötätunto ja empatia on käsitteitä, jotka menevät aika usein keskustelussa somasti sekaisin ja niillä viitataan helposti usein samoihin asioihin. Antti Rajala väännä nyt rautalangasta, mikä on empatian ja myötätunnon ero.
AR: Kiitos tuosta kysymyksestä. Se on haastava kysymys osittain siksi, että samalla sanalla voidaan viitata eri käsitteeseen. Joku toinen tutkija voi käyttää sanaa empatiaa siitä, mitä me kutsutaan myötätunnoksi, mutta näiden välille voi tehdä myös eroja. Esimerkiksi filosofi Martha Nussbaum on tehnyt sellaisen eron, että myötätunto on jotain, joka saa ihmisen toimimaan sen toisen hyväksi ja se saattaa sisältää empatiaa tai sisältääkin usein sitä, että me pystytään ymmärtää toisen näkökulmaa ja jollain tavalla ehkä kokemaan ja tuntemaan, miltä siitä toisesta tuntuu. Martha Nussbaum sanoo myös näin, että se empatia ei välttämättä aina johda toimintaan sen toisen puolesta, vaan että empatiaa voi käyttää ääritapauksessa myös pahaan. Tämä on yksi tapa jäsentää niiden eroa, että se myötätunto sisältää jollain tavalla sen aikeen myös lievittää sen toisen kärsimystä tai tukea sitä toista tai auttaa sitä toista jollain tavalla.
RR: Eli myötätunnon tavallaan askel pidemmälle, jos nyt visualisoin tämän jotenkin polkuna tai, en mä tiedä, porttiteoriana tai että empatia on tuulikaappi ja myötätuntoa on sitten, kun mennään ihan sinne porstuaan sisälle.
AR: No ehkä just näin ja kun me puhutaan myötätuntoteoista, se on ehkä just askel kohti sitä tekoa.
RR: Mua kiinnostaa se, että onko myötätunnon taso tai tarve yhteiskunnassa meidän ihmisyhteisöjen keskuudessa jotenkin vakio vai onko olemassa aikoja, hetkiä, jolloin me tarvitaan ja tunnetaan enemmän myötätuntoa.
AR: Filosofit on esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen puhunut siitä, että me tarvitaan myötätuntoa siihen, että Auschwitz ei toistu. Ehkä on jotain aikakausia, jolloin on tosi paljon enemmän kärsimystä, koska me määritellään tutkimuksessa myötätunto vastauksena toisen kärsimykseen.
RR: Miksi sä haluat tutkia myötätuntoa?
AR: Jos lähdetään siitä, miksi se on tärkeätä. Se, että me jollain tavalla kyetään myötätuntoon, on varmaan edellytys siihen, että me kyetään ylipäätänsä yhteistoimintaan ja tämmöiseen järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Jos ajatellaan nykyistä polarisoitunutta yhteiskuntaa, se ehkä kertoo sitä, että ihmiset ehkä helpommin tuntee myötätuntoa sitä omaa viiteryhmää tai kuplaa kohtaan, mutta sitten tavallaan sen kääntöpuolena saattaa olla semmoista vihamielisyyttä ja myötätunnon puutetta joitakin muita ihmisiä kohtaan ja viime kädessä yhteiskunta ei pysy ehkä kasassa. Sen voisi ajatella, että se on jonkinlainen demokratian liima. Sitten samaan aikaan mä itse vähän kriittisemmällä orientaatiolla usein suhtaudun asioihin. Usein semmoiset asiat tai käsitteet, jotka heti herättää, että tämä on hyvä juttu, että ne on jotenkin semmoisia viattomia asioita niin kuin myötätunto, silloin pitäisi hälytyskellojen myös herätä. Me ollaan meidän tutkimuksessa katsottu sitä myötätuntoa myös kriittisten silmälasien läpi, että ei ehkä niinkään pelkästään sitä peruskysymystä, että miten me voitaisiin lisätä myötätuntoa, vaan että minkälaisia muotoja se myötätunto saa ja minkälaisia seurauksia niillä on ja kenelle.
[tunnusmusiikkia]
RR: Tässä podcastissa tutkijat saavat valita keskustelun aiheen ja teeman. Tänään mukana on Helsingin yliopiston dosentti Antti Rajala, jonka kanssa puhutaan varhaiskasvatuksen merkityksestä myötätuntotaitojen kehityksessä ja myötätuntotaidoista yleisemminkin. Myötätuntoa on helppo pitää yksilön ominaisuutena siis, että jotkut ihmiset nyt vaan on myötätunto toisia ja toiset ei. Sä olet tästä jossain määrin eri mieltä. Antti, mistä se myötätunto oikeasti kumpuaa?
AR: Mä en ole kokonaan eri mieltä siitä, että ihmisten välillä on eroja niin kuin kaikki varmaan arjesta ymmärtää, mutta meidän täytyisi ymmärtää inhimillinen toiminta ja myötätunto myös ja sen myötätunnon osoittaminen, että se tapahtuu aina jossain tilanteessa. Se, että tapahtuuko sitä ja minkä muodon se myötätunto saa, ei riipu pelkästään siitä yksilöstä, vaan myös siitä tilanteesta.
RR: Sä ja sun tutkijakollegat käytätte termiä myötätuntokulttuuri. Tarkoittaako se juuri tavallaan tällaista kontekstia sille, missä se myötätunto oikein voi tapahtua erilaisissa tilanteissa ja erilaisissa yhteisöissä, eri paikoissa eri tavalla?
AR: Just näin. Me ollaan siis nimenomaan tutkittu neljä vuotta varhaiskasvatuksessa tätä. Silloin me voidaan kysyä semmoista, että miten me voitaisiin luoda myötätuntoisia päiväkoteja esimerkiksi tai miten me voitaisiin luoda sitä päiväkodin toimintakulttuuria ja tekemisen tapoja sellaiseksi, että se siellä on kaikilla hyvä olla ja että siellä on myös toisaalta hyvä ja helppo tukea toisiaan ja on keinoja, joilla pystytään jotenkin yhdessä tarttumaan niihin ongelmiin. Se ei ole pelkästään yhteisöllistä se myötätunnon ilmaiseminen, vaan ne ongelmatkin, joista se kärsimys johtuu, jota varten se myötätunto on tai paha mieli tai toteutumattomat tarpeet, voi juontua siitä toimintakulttuurista.
RR: Onko tavallaan missä tahansa vähän niin kuin sosiaalisessa ympäristössä oma myötätuntokulttuurinsa siis missä tahansa futisjoukkueessa tai vanhainkodissa tai työpaikalla tai minkä tahansa kaveriporukan sisällä? Onko niitä myötätuntokulttuureita tavallaan yhtä paljon kuin on ihmisten yhteisöjä?
AR: Kyllä mä sanoisin näin, ja eihän ne ole irrallaan yhteiskunnasta. Siihen tulee sitten semmoisia laajempia kulttuurisia piirteitä, jos mietitään vaikka sukupuolta. Se, mikä on vaikka poikien tai miesten mahdollisuus näyttää tunteitaan, ottaa vastaan sitä myötätuntoa, kertoa omasta mielipahasta tai tunteistaan tai sitten lohduttaa ja tukea toisiaan tai odotetaanko heiltä sitä, se on nykyään hyvin erilaista kuin mitä se oli vaikka 50-luvulla. Se on nykyään erilaista Suomessa kuin mitä se on vaikka Espanjassa tai Nairobissa tai missä tahansa toisessa maassa. Nämä tosiaan on kulttuurisia asioita myös. Ei ole siitä kyse, kykeneekö yksilö myötätuntoon, vaan siitä, että jos nyt on vaikka poika tai tyttö tai muunsukupuolinen, miten siihen erilaisiin tapoihin ilmaista tunteita tai huolehtia toisiaan suhtaudutaan ja mitä ihmiseltä odotetaan.
RR: Mikä kaikki siihen myötätuntokulttuurin rakentumiseen tai rakentamiseen tietyssä paikassa vaikuttaa? Voisin kuvitella, jos nyt mietitään vaikka työpaikkaa, että hierarkia, valta, ehkä jotkut arvot vaikuttaa siihen, minkälaiseksi tietyn työyhteisön myötätuntokulttuuria oikein muodostuu.
AR: Mun mielestä sä nimesit jo tosi hyvä juttuja.
RR: Jes.
AR: [naurahtaa] Vaikka kilpailullisuus on. Yksi on se, miten muodostuu sisäryhmät ja ulkoryhmät. Ihmisellä on lajityypillinen ominaisuus tietyllä tavalla myötätunto, mutta se on evoluution aikana kehittynyt niin, että se on ollut äidin ja lapsen välinen suhde ja sitten se on siihen omaan heimoon tai omaan lähiyhteisöön. Se on jotenkin aina siihen sisäryhmään. Se on se meidän biologinen ominaisuus, ja sitten kulttuurin, koulutuksen ja kasvatuksen avulla sitä voidaan ihan tietoisesti jalostaa. Ehkä mä haluaisin vielä lisätä tuohon sun kysymykseen sen, että tavallaan kun me puhutaan jostain myötätunnosta ja myötätuntokulttuurista, se on aika banaalia, jollain tavalla itsestään selvää, että kaikkihan sitä tietää. Sitten jos mä alan luettelemaan, mikä vaikka työyhteisössä, vaikka päiväkodissa aikuisten kesken edistää sitä, voisi olla vaikka työhön perehdyttäminen, se, että tutustutaan toisiin. Se on jotenkin itsestään selvää, mutta sitten kun sitä rupeaa ajattelemaan vaikka omia kokemuksia erilaisista työyhteisöistä tai päiväkodeista tai kouluista, että missä niistä on itse asiassa tietoisesti panostettu siihen, että siitä tulee myötätuntoisempi paikka. Mä väittäisin, että ei kovin monessa. Se on ehkä meidän tutkimuksen se anti ollut, että me ollaan kehitetty ymmärrystä ja viitekehyksiä siihen, että me voidaan ylipäätänsä huomata, mistä on kyse ja sitten voidaan lähteä miettimään, miten sitä voitaisi vaikka päiväkodissa edistää.
RR: Toi on musta tosi hyvä havainto siinä mielessä, että niinhän se taitaa olla, että usein ne kaikista tietyllä tavalla itsestään selvimmät asiat on myös niitä vaikeampia. Me kaikki vaikka tiedetään, että kannattaa olla kiva ja mukava lähimmäinen omille ystäville ja perheelle ja silti on välillä jotenkin tavallaan vaikea toteuttaa se ideaali. Just tämä pointti siitä, että kaikkihan varmaan osaisi luetella sanahelinänä niitä asioita, mitä työyhteisön olisi hyvä olla, mutta se, että se oikeasti, just kuten sanoit, tiedostaen laitettaisiin toimeen tai nähtäisiin vaivaa sen eteen, että se sanahelinä toteutuu, se onkin sitten vaikeampi paikka.
AR: Jos miettii pieniä lapsia päiväkodissa, me ollaan tehty semmoista havainnoivaa tutkimusta, että me ollaan katsottu, että jos joku vaikka kaksivuotias itkee, miten sen vertaiset reagoi siihen. Jos me ajatellaan sitä vain yksilöominaisuutena, jos me ei huomata, että siellä lohdutetaan, me voidaan ajatella, että okei ei ne vielä osaa, ne ei ole vielä sen ikäisiä, mutta me ollaan myös huomattu tilanteita, joissa lapsi on lohduttanut toista lasta. Heitä on voitu jopa kieltää tai sillä tavalla, että se on siirretty syrjään ja siihen on tullut aikuinen ja ottanut sen itkevän lapsen syliin. Monissa päiväkodeissa, mitä me ollaan useampaakin havainnoitu, tavallaan se ei ole sillä tavalla lasten homma välttämättä se toisten lohduttaminen tämmöisessä tilanteessa, vaan ainakin lapset itse tuntuu ajattelevan silleen, että se on sen aikuisen tehtävä ja ne jää odottamaan. Sitten jos se aikuinen ei ole siinä paikalla, ne saattaa toimia. Me ollaan puhuttu tavallaan semmoisesta lasten ja aikuisten välisestä työnjaosta siinä myötätuntokulttuurissa, että kenen vastuulla se on ja onko se aina yksi henkilö sitten tavallaan, jos lapsi ei kykene siihen yksin. Sitten me ollaan myös havainnoitu tilanteita, että ne on yrittänyt auttaa toisiaan ja joku vaikka sanoo äiti, koska se lohduttaa häntä itseään, kun hän kokee sen toisen pahan olon siinä. Sitten kun siihen on tullut aikuinen, sen sijaan että hän on se lapsen puolesta ottanut sen tilanteen haltuun, hän on pikkasen tukenut sitä lasta siinä tilanteessa ja he on yhdessä saanut sen lohdutustilanteen hoituu. Se ei tarvitse olla aina yhden suhde yhteen, mikä on tavallaan itsestään selvää, mutta sitten kun me aletaan tutkia niitä asioita, me pilkotaan ja ruvetaan kysymään, kuka on myötätuntoinen ja kenellä on niitä myötätuntotaitoja, mikä on tämänkin podcastin aihe. Me tavallaan kehystetään se asia silleen, että se muodostuu yhden ihmisen toiselle tekemäksi, jolloin myös se avun saaja on aika passiivinen siinä meidän mielikuvassa, mikä ei hyvinkään pidä paikkaansa. Just kun vaikka itkevän lapsen ottaa syliin päiväkodissa, lapsi saattaa vastustaa sitä auttamistilannetta. Itse asiassa se myötätunnon antaminenkin siinä tilanteessa on yhteistyötä sen avun saajan ja sen auttajan välillä.
[tunnusmusiikkia]
RR: Te olette siis tutkinut myötätuntotaitojen rakentumista erityisesti varhaiskasvatuksessa. Oli jotenkin ihanaa, kun mä luin tätä tutkimusprojektin tutkimuspaperia. Mua jopa tavallaan välillä nauratti ja myös sydäntä kipristi, koska siellä oli hellyttäviä havaintoja ja kuvauksia esimerkiksi näin: ”Ollaan tulossa sisälle. Beata ei saa kenkiä pois ja alkaa itkeä. Vieressä Olli katsoo, mutta ei tee mitään.” Siis tämähän voisi olla romaanin alku, mutta tämä on ote teidän tutkimusartikkelista. Sä kuvailit just äsken näitä erilaisia tilanteita. Miten sä nyt analysoisit, mitä tässä Beatan ja Ollin välillä tapahtui, kun Beataa itketti, Olli katsoi, mutta ei tehnyt mitään.
AR: Tietysti jos meillä on vain tämä yksi tilanne, eihän siitä välttämättä pysty sanomaan, minkä takia Beata ei saa siinä tilanteessa apua, mutta sitten kun me ollaan useamman viikon ajan katsottu jotain päiväkotia, me huomataan, että siellä on toistuvia tilanteita ja myös tilanteita, joissa lasta on jopa kielletty. On tulkittu se avun antaminen jotenkin häiritseväksi siinä tilanteessa. Nyt pitää muistaa, että meidän pitää ymmärtää, että päiväkodin työntekijäthän on usein hirveän paineen alla. Siellä on kiire ja saattaa olla sijaisia tai ei olla saatu sijaisia ja siellä tapahtua hirveästi juttuja koko ajan. Siinä ei välttämättä ole kasvattajillakaan aikaa jäädä pysähtymään näihin, vaikka sitten kun kysytään heiltä, totta kai he toimisi tietyllä tavalla siinä, mikä on oikein ja päiväkodin työntekijöillä ja varhaiskasvattajilla on hirveän hyvä ammattitaito, mitä me ollaan ainakin nähty. Mutta just se, että meidän hanke ja tutkimus voi tuottaa ehkä juuri niitä sanoja ja näkökulmia, että osataan katsoa siitäkin näkökulmasta.
RR: Päiväkoti on siinä mielessä kiinnostava paikka, koska siellähän pienet ihmiset opettelee kaikenlaisia asioita ensimmäistä kertaa. Opettelee tavallaan elämään. Onko se sen takia myös erityinen paikka, jossa niitä myötätuntotaitoja pitää alkaa harjoitella?
AR: Yhtä lailla kuin varmaan mikä tahansa koulutus. Sitä pidetään monella tavalla tärkeänä, että luodaan pohjaa lapsille ja nuorille kasvaa kansalaisiksi ja työntekijöiksi ja perheenjäseniksi ja ihmisiksi maailmassa. Varhaiskasvatus on varmasti erityisen tärkeä, koska siellä luodaan se pohja. Nythän varhaiskasvatusta ja siellä tapahtuvaa oppimista ja kehitystä tosi paljon enemmän arvostetaan yhteiskunnassa ja on huomattu sen arvo kuin aikaisemmin. Ehkä se just, kun ne on niin semmoisia simppeleitä ja yksinkertaisia tilanteita, että Beata ei saa niitä kenkiä jalasta ja oliko se Ville, joka siinä katsoi.
RR: Olli.
AR: Olli, joka katsoi eikä tehnyt mitään. Jos me siirretään nämä aikuisten tilanteisiin, että ollaan tuolla kadulla ja joku kaatuu siellä ja lyö päänsä, että käveleekö Villet siitä ohi vai pysähtyykö ne ja auttaako ne siinä tilanteessa. Ne on hirveän pieniä aikuisen näkökulmasta ehkä ne asiat, mutta kyllä ne on hirveän isoja sitten taas siellä lasten maailmassa.
RR: Millaiset asiat siellä päiväkodissa edesauttaa sitä, että myötätuntoa opitaan tai että myötätuntotekoja tehdään?
AR: Me ei olla tutkittu ehkä niin paljon just sitä, miten nämä pienet lapset oppii just konkreettisesti sitä myötätuntotaitoa. Me ollaan katsottu sitä työyhteisön kehittymistä ja erityisesti myös niiden aikuisten kesken. Jos mä siirrän vähän sitä keskustelua siihen aikuistenkin näkökulmaan, koska se on hirveän tärkeää nähdä se yhteisöllisenä, ekaksikin mä sanon sen, että se on tavallaan ongelmallista, että me nähdään se sillain, että se on eri ilmiö. Vaikka jos katsoo varhaiskasvatuksen valtakunnallisia ohjeistuksia ja varhaiskasvatussuunnitelmia, siellä sitä lasten myötätuntoa kutsutaan sosioemotionaalisiksi taidoiksi ja aikuisten myötätuntoa lapsia kohtaan kutsutaan pedagogiseksi sensitiivisyydeksi. Se nähdään, että se on eri ilmiö.
RR: Okei, että myötätunto oli vähän niin kuin erilaista harjoittaa sitä sitten lapsi tai aikuinen.
AR: Nii no, ei siellä tavallaan suoraan puhuta myötätunnosta siellä varhaiskasvatussuunnitelmassa, mutta tavallaan se ilmiö hahmotetaan silleen, että sieltä ei mun mielestäni vahvasti löydy sitä myötätuntokulttuurin ajatusta. Sitten kun me ollaan esimerkiksi tutkittu tarinoita, mitä ihmisillä on heidän kokemuksistaan varhaiskasvatuksen opettajana toimimisesta, jollekin aikuiselle, joka on ollut uusi siinä työyhteisössä harjoittelijana, se onkin, että keneltä hän on saanut sitä myötätuntoa, on ollut lapsilta. Hän on jotenkin jäänyt ulkopuoliseksi aikuisten yhteisöstä ja hän on kokenut, että ne aikuiset on ollut kateellisia hänelle siitä lasten hänelle antamasta myötätunnosta. Niin itsestään selvää kuin se onkin, tavallaan meidän kannattaa ajatella sitä yhteisöllisenä asiana. Se ei välttämättä mene aina lapselta lapselle tai aikuiselta lapselle, vaan ihmisten välillä moninaisin ja monimutkaisin tavoin. Sä kysyit, miten sitä myötätuntokulttuuria voi edistää. Se ehkä voi olla, että huomataan näitä tilanteita, jotka on ongelmallisia ja että me osataan hahmottaa sitä tämmöisenä yhteisöllisenä kysymyksenä, analysoida, mistä niissä on kyse ja sitten lähdetään etsimään niihin yhdessä ratkaisuja. Se yksi ihminen ei välttämättä pysty niitä ratkaisemaan, koska se käsittää sen koko päiväkotiyhteisön. Sitten tietysti saattaa olla kysymyksiä vaikka resurssipula tai se, että ei saada päteviä varhaiskasvattajia tai ei saada sijaisia. Se ei aina ole siitä päiväkodistakaan kiinni. Ne lähtee laajenemaan paljon isompiin asioihin, mutta ainakin, että me ymmärretään, mistä se ongelma johtuu ja mistä siinä on kyse. Sitten voidaan ruveta etsimään yhteisöllisiä ratkaisuja siihen.
[tunnusmusiikkia]
RR: Tämä olen Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[tunnusmusiikkia]
RR: Millainen tutkimusympäristö päiväkoti on? Siis millaista siellä on tutkia sitä toimintaa? Menitkö sä aina aamulla sinne puurolle ja istuit semmoiselle pienelle tuolille?
AR: Oli musta hirveän mielenkiintoista. Se on hirveän intensiivinen paikka. Siellä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Sitten tutkijana tietysti mielellään on siellä vähän niin kuin avuksi. Se tuntuu tosi hölmöltä, kun siellä on tosi monta itkevää lasta, kun vedetään niitä kumppaneita ja kurahousuja jalkaan ja sitten itse siinä mukavasti vain istuskelee ja katselee. Tietysti joissain tilanteissa me haluttiin nähdä, mitä tapahtuu sitten, jos tulee ongelma, että miten ne ratkaisee. Jos me puututaan siihen, sitten me ei tavallaan päästä siihen käsiksi, mutta kun me tehtiin kuitenkin aika pitkäkestoistakin yhteistyötä joidenkin päiväkotien kanssa, kyllä se musta tuntui tärkeältä, että me oltiin siellä jossain mielessä myös avuksi. Meillä on tämmöinen etnografinen osallistuva havainnointitutkimus menetelmänä. Me haluttiin jotenkin ymmärtää sitä tilannetta kokonaisvaltaisesti sen sijaan, että me oltaisi vain tehty muutama havaintoja ja menty tekee niistä tulkintoja. Me osallistuttiin kaikenlaisiin illanviettoihin näiden varhaiskasvattajien kanssa ja tutustuttiin heihin ja tultiin sillain tutuksi.
RR: Miten ne lapset suhtautui tällaisiin ulkopuolisiin havainnoitsijoihin? Tottuiko ne siihen, että siellä se tutkijasetä taas on?
AR: Kyllä siinä vähitellen tottuu ja ehkä siinä sitten tuli läheisiäkin kontakteja. Joillekin lapsille saatoin tulla sitten aika tärkeäksi ja toisinpäin. Siinä joutui miettimään sitten, ettei voi yhtäkkiä vaan sieltä kadota, vaan huomioida lastenkin tunteet ja he luottaa, että sinne on tullut aikuinen. Jos oli vaikka uutena aikuisena, piti huolehtia, ettei se käy liian pelottavaksi joillekin lapsille, mutta siinä me saatiin tukea näiltä muilta varhaiskasvattajilta, jotka oli siellä. Hekin huolehti siitä ja heidän vastuullakin on huolehtia niitten lasten hyvinvoinnista. Me yritettiin tietysti parhaimman mukaan kunnioittaa sitä, ettei me tuotetta harmia siihen työhön.
RR: Onko jotain konkreettisia esimerkkejä tai tekoja siitä, mitä päiväkodeissa voitaisiin tehdä, jotta lapset esimerkiksi oppii sitä myötätuntoa paremmin tai en mä nyt halua sanoa tehokkaammin, mutta ylipäätään oppii sitä?
AR: Mehän ollaan tosiaan lähestytty sitä siitä näkökulmasta, että miten se toiminta on siellä järjestetty. Yksi hyvä esimerkki tulee yhden meidän tutkimusryhmän jäsenen gradutyöstä. Hän oli alun perin huomannut tämän ilmiön, että löytyy tämmöistä työnjakoa lasten ja aikuisten välillä tässä, että kuka auttaa tai lohduttaa silloin, kun on jollain lapsella tarve tai hätä tai paha mieli. Me ei olla sitä varsinaisesti tutkimuksessa havaittu, mutta hän kertoi, kun hän oli sitten gradunsa jälkeen siirtynyt työelämään päiväkotiin töihin varhaiskasvatuksen opettajaksi. Hän oli sitten hyödyntänyt tätä oppia siitä gradustaan siinä työssään ja järjestänyt sen toiminnan niin, että kaikki auttaa toisiaan, kaikki tukee ja vaikka jos jollain lapsella on paha mieli, mennään kaikki yhdessä halaamaan sitä. Sitten hän huomasi, että nimenomaan siirtymäkohdissa oli eniten hätää ja pahaa mieltä ja toteutumattomia tarpeita, kun ei saatu niitä kurahousuja ja kenkiä jalkaan. Kun yhdessä kaikki auttoi toisiaan, tämä tilanne tuli ratkaistua. Tavallaan vähän niin kuin yksinkertainen ja simppelikin esimerkki, muta en mä kyllä hirveän usein ole tällaista nähnyt niissä päiväkodeissa, mitä mä olen katsonut. Aika pienillä jutuilla ehkä voidaan tehdä isojakin muutoksia siihen toimintaan.
RR: Toi on musta jotenkin itse asiassa tosi toiveikasta saada tuollainen esimerkki tai hiffata se, että sehän voi just olla ikään kuin semmoinen tosi pieni hetki, jonka pystyy rakentamaan myös vaikka lapsille sellaiseksi, että tämä kurahousuthetki on nyt se hetki, kun tietyllä tavalla korostetaan oikein sitä, että tämä on nyt se hetki, missä me tsempataan toisiamme ja me autamme toisiamme ja me tuemme toisiamme. Sehän on just tietynlaista rakenteen luomista, että just tämmöisessä tilanteessa meillä on tämmöinen supervoima, mitä me erityisesti käytetään.
AR: Ehkä tuohon mä vielä lisään, että kun sä paljon puhut ”me”, siinähän on tavallaan se myötätunnon piiri. Martha Nussbaum on puhunut myötätunnon piiristä, ketkä kuuluu siihen. Nussbaum on sitä mieltä, että nimenomaan kasvatuksen kautta laajennetaan sitä, että me pystytään tavallaan tietoisesti hahmottaa, että se ei ole välttämättä ne just samanlaiset tai ne kaverit, jotka on omalla pihalla, jotka jo tuntee. Just varhaiskasvatus voi parhaimmillaan olla sitä, että opitaan laajentaa sitä, että se me onkin se koko ryhmä ja ehkä sitten, kun lapset kasvaa isommiksi, laajenee se piiri myös muihin ja semmoisen me ja he ulkopuoliset ja sisäpuoliset oppii toimimaan sen rajan kanssa ja antamaan sitä omaa myötätuntoa myös muille kuin sille heti lähimmille sisäpiirin henkilöille.
[tunnusmusiikkia]
RR: Antti, jos kasvatustieteilijä laittaisi autonsa puskuriin tai vaikka pyöräilykypärään bumper stickerin eli puskuritarran, mitä siinä lukisi?
AR: Mä tulin tännekin pyörällä, että mä laittaisin itse ainakin sen varmaan pyöräilykypärään. Jos pitäisi joku tarra laittaa, mä luulen, että se liittyisi rasismin vastaiseen toimintaan, koska meillä on tosi paljon tutkimusten mukaan Suomessa rasismia. Sitä on myös kasvatuksen ja koulutuksen piirissä kouluissa ja päiväkodeissakin. Ei välttämättä aina suoranaista, mutta meillä on siellä rakenteissa syrjintää. Se, että me ei olla rasisteja ei ole riittävää, koska se on hiljaista hyväksyntää. Jos me ajatellaan myötätuntokulttuuria kriittisen myötätunnon kannalta, meidän pitäisi toimia aktiivisesti tämän syrjinnän ja rasismin kitkemiseksi. Ehkä mä laittaisin jonkun antirasismiin liittyvän tarran siihen kypärään.
RR: Jos sä voisit mennä kaljalle kenen tahansa tutkijan kanssa siis elävän tai kuolleen, kenen kanssa menisit?
AR: Mua tosi paljon kiinnostaisi tavata tämmöinen henkilö brittiläinen sosiologi kuin Ruth Levitas. Hän on tutkinut utopioita, ja ehkä jossain mielessä tämä meidän myötätuntokulttuurikin on utopian rakentamista. Hänellä on mun mielestä tosi hieno näkökulma tähän utopiaan. Me voidaan ajatella, että se on semmoista pilvilinnojen maalaamista ja epärealistista, mutta hän näkee sen hyvin semmoisena tavallisena toimintana, että miten me voidaan parantaa meidän ympäristöä, meidän elämää ja ehkä myös avoimena kysymyksenä, että mitä se hyvä elämä ja parempi elämä on. Me voidaan tähän myötätuntoonkin suhtautua kriittisesti. Sen sijaan, että me lisätään myötätuntoa, meidän kannattaa pohtia yhdessä, että kaikki pääsee sanomaan sitä, että minkälainen se yhteisö on, missä voidaan hyvin, koska se voi eri näkökulmista olla tosi erilainen.
RR: Mihin te menisitte ja mitä te joisitte? Mikä olisi oikea miljöö tälle keskustelulle ja ehkä myös tälle utopiapohdinnalle?
AR: Ehkä olisi kiva tavata häntä siellä Britanniassa ja varmaan se olisi sitten pint.
RR: Kyllä, pubiin vaan.
AR: Pubiin.
RR: Mikä on sun mielestä kasvatustieteen historiassa se kaikista kiinnostavin hoksaus tai havainto, joka on tehty?
AR: Vaikea sanoa, mikä on kaikista kiinnostavin ja hoksaavin koko historiassa, mutta kyllä tässä nyt on käynnissä vähän sellaista murrosta kriittisten tutkijoiden ja kasvatustieteilijöiden ja varsinkin globaalikasvattajien joukossa, johon mä itsekin lukeudun. Voidaan ajatella, että myötätuntokasvatuskin voi olla vaikka rauhankasvatuksen ja sitä kautta globaalikasvatuksen muoto. Ehkä on alettu kyseenalaistaa sitä semmoista länsimaiskeskeisyyttä ja länsimaisen filosofian rationaalista perinnettä, jossa ajatellaan, että tämä on nyt se paras mahdollinen ratkaisu, mihin länsimainen tiede on päätynyt. Tämä koko myötätuntokeskustelukin on paljon tullut just feministien kautta esimerkiksi Martha Nussbaumin ja muiden, jotka tavallaan puhuu, että kyllä ne tunteetkin on tosi tärkeitä ja se välittäminen on tosi tärkeätä sen sijaan, että me etsittäisi rationaalisesti vain jotenkin kaikkein järkevin ratkaisu. Sitten myöskin se, että koulutus on helposti hyvin keskittynyt tähän antiikin Kreikasta lähtevään länsimaiseen perintöön. Tämähän on tullut kriisiin. Meillä on ilmastonmuutos ja poliittinen kriisi ja kaikenlaisia kriisejä. Tavallaan sen sijaan, että se vastaus tulisi nyt vain siitä, että lisää tätä, ehkä niitä toisenlaisia maailmankuvia voitaisiin ottaa tarkasteluun vähän tasavertaisemmalta pohjalta kuin sellaiselta, että on tämä länsimainen sivistys ja sitten on ne muut.
RR: Antti Rajala kiitos, kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
AR: Kiitos.
[tunnusmusiikkia]
RR: Kiva, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Löydät sen Spotifysta, Apple Podcasteista ja SoundCloudista.
[tunnusmusiikkia]