[tunnusmusiikki]
RR: Aino Juslén, mikä on sellainen asia, mitä ihan jokaisen tulisi tietää luontokadosta just nyt?
AJ: Luontokato on täällä ja tänään ja nyt. Se ei ole jossain kaukana ja muualla. Toisaalta se, että jokainen pystyy vaikuttamaan siihen, pystyy tekemään erilaisia valintoja, jotka vaikuttaa siihen ja toisaalta pystyy kyseenalaistamaan sitä, miten tällä hetkellä toimitaan.
[tunnusmusiikki]
RR: Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[tunnusmusiikki]
RR: Tässä podcastissa tutkija saa puhua siitä, mikä hänen mielestään on juuri nyt kiinnostavaa ja tärkeää, ja vieraana on tänään Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen johtaja Aino Juslén. Tervetuloa.
AJ: Kiitoksia.
RR: Mä olen Reetta Rönkä, tämän podcastin juontaja.
[tunnusmusiikki]
RR: Tänään me puhutaan biodiversiteettikadosta eli luonto- ja lajikadosta ja siitä, mitä se luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen oikein tarkoittaa. Aino, sä toimit siis Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen johtajana. Luomus on varmaan monille tuttu erityisesti näiden yleisökohteiden siis Luonnontieteellisen museon ja Kumpulan ja Kaisaniemen kasvitieteellisten puutarhojen kautta. Mikä on sun lempipaikka tai soppi tai näyttelykohde näissä paikoissa? Missä sun mieli lepää?
AJ: Aa, ihana kysymys. Mun täytyy vastata kyllä Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan ne isot vanhat puut, joita siellä on. Kun nuorena opiskelijana tulin sinne, kasvitieteen laitos oli silloin vielä siellä. Se tavallaan vei se tunnelma mukanaan tähän, missä mä nyt olen.
RR: Ihanaa. Mikä niissä puissa vetoaa? Mikä siinä on? Onko se joku turvan tai ikuisuuden tunne?
AJ: Noi oli aika hyviä sanoja mun mielestä kuvaamaan. Siis just tämä, että puut voi olla ja yleensä onkin paljon vanhempia kuin me ja jotenkin se tunnelma, minkä ne luo ja totta kai siellä kasvitieteellisessä puutarhassa vielä se monimuotoisuus. Kun sinne on tuotu kaikkea erityistä ja erikoista, se monimuotoisuus on läsnä vielä ihan erilaisella tavalla.
RR: Teillä on Luomuksessa Suomen suurimmat luonnon monimuotoisuuden tutkimusaineistot eli yli 13 000 000 tieteellistä näytettä. Siis kasveja sieniä eläimiä ja fossiileja kiviä, ja nämä on kerätty yli 300 vuoden aikana. Kuulostaa siltä, että tällaisen määrän varastoimiseen ja hallinnointiin tarvitaan varasto jos toinenkin. Miksi näin laajaa aineistoa kannattaa pitää?
AJ: Me säilötään näihin kansalliskokoelmiin tavallaan ajallista jatkumoa ja sen avulla voidaan tutkia sitä muutosta. Toisaalta samasta lajista tulee olla myös paljon yksilöitä, jotta voidaan tutkia lajin sisäistä vaihtelua. Eli just sekä monimuotoisuus niissä yksilöissä ja toisaalta se ajallinen vaihtelu saavutetaan sillä, että meillä on runsaasti näytteitä. Sitten täytyy huomata, että siellä ei ole ainoastaan näytteitä Suomesta, vaan kaikkialta maailmasta. Siellä on paljon näytteitä esimerkiksi Aasiasta ja Venäjältä, ja toisaalta ollaan keskitytty paljon Afrikkaan, eli nämä kokoelmat toimii sellaisella periaatteella, että vaihdetaan tutkimusnäytteitä ympäri maailman tutkimuslaitosten välillä.
[tunnusmusiikki]
RR: Mun mielestä voi sanoa, että ilmastonmuutoksesta on viime vuosien aikana tullut tietyllä tavalla mainstreamia siis valtavirtaa. Se on nykyään läsnä niin mediassa, kouluissa, yritysmaailmassa kuin mielenosoituksissakin, ja ehkä denialistit alkaa olee jo oikeasti aika marginaalinen porukka. Se ei toki vielä tarkoita, että ilmastonmuutoksen suhteen tehtäisiin tarpeeksi tai keinot sen hillitsemiseksi olisi selvillä, mutta ainakin on päästy siihen tilanteeseen, että ilmastonmuutoskeskustelua ei tarvitse aina aloittaa ihan alusta, vaan jollain tavalla ilmastonmuutos ja jopa sen hälyttävyys status quo, vallitseva tila. Ihan yhtä tärkeä aihe, joka ei ole vielä saavuttanut ihan samaa, on luonto ja lajikato eli biodiversiteettikato. Aina Juslén, kuinka optimistinen tai pessimistinen tai realistinen olet siinä, että kauanko menee, että luonto- ja lajikadon hälyttävyys oikeasti hiffataan?
AJ: Koska olen ollut tämän aihepiirin parissa jo todella pitkään, mä näen, että nyt ihan parissa kolmessa vuodessa se on noussut todella voimakkaasti pinnalle ja nopeasti, eli mä jotenkin uskon, että se kehitys tästä jatkuu nopeasti ja että siitä tulee samalla tavalla valtavirtaa ihmisten käsityksissä laajemminkin aika nopeasti.
RR: Eli haistan optimismin nyt näistä vaihtoehdoista.
AJ: No, joo kyllä ja tavallaan tietyllä tavalla myös innostuksen, että nyt se tapahtuu.
RR: Vihdoin [naurahtelua]. Meidän tarkoitus on tänään käydä läpi jonkinmoinen biodiversiteettikadon abc, siis lähdetään ihan perusteista. Mistä kaikesta me puhutaan, kun me puhutaan luonto- ja lajikadosta?
AJ: Joo, tämä on aika haastava sillä lailla, että on vaikea tiivistää samalla tavalla vaikka kuin ilmastonmuutosta, että voidaan asettaa, että ei saa puoltatoista astetta nousta lämpötilat, semmoinen selkeä raja. Mutta luontokadossa on kyse luonnon ekosysteemien häviämisestä. Ja mitä ne ekosysteemit sitten on. Ne on ne, jotka tarjoaa meille ne ilmaiset palvelut, joihin meidän koko elämä perustuu. Ekosysteemit rakentuu tähän luonnon monimuotoisuuteen, jota on kolmella tasolla: elinympäristötasolla, lajitasolla ja siellä lajin sisäisen vaihtelun tasolla eli geneettisen monimuotoisuuden tasolla. Nyt näillä kaikilla tasoilla sitä luontoa häviää ja hävitetään.
RR: Puhutaanko me siis erityisesti nyt ihmisen aiheuttamasta kadosta?
AJ: Puhutaan joo, eli luontoa katoaa, lajeja häviää ennennäkemättömällä nopeudella tällä hetkellä, ja merkittävin syy siihen on maankäytön erilaiset muodot kaikkialla maailmassa.
RR: Esimerkit auttaa ymmärtämään ja hahmottamaan, mistä lajikadossa kattokäsitteenä on kyse, mutta ilmeisesti yksittäisten lajien nostaminen aina esiin esimerkeiksi, kuten vaikka naalin tai saimaannorpan tai liito-oravan, ei ole ihan ongelmatonta. Miksi?
AJ: Sillä on arvonsa. Sillä tavallaan saadaan huomio tähän asiaan, mutta olet aivan oikeassa siinä, että tätä asiaa ei voida ratkaista lajitasolla. Se ei siinä mielessä tuota tulosta. Ainoa ratkaisu siihen, että luontokato saataisiin pysäytettyä ja käännettyä ihan toiseen suuntaan, on se, että me toimitaan hyvin laaja-alaisesti, kaikessa yhteiskunnan toiminnassa otetaan luonto huomioon. Tässä on se ristiriita.
RR: Toi on tavallaan ymmärrettävää ja yhtä aikaa sehän on hirveän vaikeata. Just sanotaan, että saimaannorppa ja naali on helpommin ymmärrettävissä, se on helpommin jotenkin torjuttavissa kuin kokonaisvaltainen luonnon huomioiminen kaikessa.
AJ: Joo, olet aivan oikeassa, ja tavallaan se justiinsa, että jos alkaa puhua ainoastaan, että tämä täytyy ottaa huomioon kaikilla sektoreilla ja näin, siitä tulee vähän semmoinen hahmoton möykky, että miten [naurahtaa].
RR: Miten me pystyttäisiin paremmin saada siihen ajatteluun jonkinlaista ekosysteemin ja kokonaisuuden suojelun merkitystä?
AJ: Suomen Luontopaneeli on koonnut tärkeimpiä keinoja, millä luontokato voidaan pysäyttää. Yksi keskeinen on ihan se, että lisätään suojelua. Luonnontilaiset elinympäristöt, meidän pitäisi yksinkertaisesti rohkeasti suojella niitä enemmän. Se luonnontilaisuuden vaaliminen lopulta kääntyy meidän voitoksi, ihan kaikkien elinkeinojenkin voitoksi. Entä sitten? Ei me voida pysäyttää yhteiskuntaa kokonaan, eikä sitä kukaan haluakaan. Kun kehitetään yhteiskuntaa eri sektoreilla, pitäisi sitoutua kokonaisheikentymättömyyden käsitteeseen.
RR: Okei.
AJ: Eli jos me tehdään esimerkiksi joku, sanotaan rakennushanke, ensisijaisesti se pitäisi tietenkin toteuttaa mahdollisimman vähän luontoa muuttaen tai ainakin niin, että luonnontilaista luontoa ei muuteta tai oteta käyttöön, koska se on se suurin syy luontokatoon. Mutta jos katsotaan, että se on välttämätöntä, että muuten ei voida toteuttaa, otetaan käyttöön tämmöinen ekologinen kompensaatio, eli silloin jossain muualla suojellaan vastaavasti luontoa niin, että se kokonaisheikentymättömyys säilyy.
RR: Lajien uhanalaisuutta arvioidaan säännöllisesti. Viimeksi pari vuotta sitten on tehty iso työ, jossa koottiin Suomen lajien Punainen kirja, joka sisälsi arvion yli 22 000 lajin uhanalaisuudesta ja tulevaisuuden näkymistä. Melkein kolmasosa Suomen lajeista laitettiin tuolloin Punaiselle listalle, jonne joutuvat lajit, jotka katsotaan hävinneiksi, uhanalaisiksi, silmällä pidettäviksi tai puutteellisesti tunnetuiksi. Kolmasosa kuulostaa tosi paljolta. Onko se paljon?
AJ: On. Se on ihan liikaa. Siinä näkyy se luontokato. Tämä on yksi mittari sille luontokadolle ilman muuta. Mä aina haluan kiinnittää huomiota siihen, että joo meillä on paljon uhanalaisia lajeja ja on äärimmäisen uhanalaisia lajeja, joita on enää yksittäisiä esiintymiä siellä tai täällä, mutta jos me halutaan todella katsoa pikkuisen eteenpäin ja pysäyttää tämä luontokato, laitetaan paljon tarmoa sinne silmällä pidettäviin. Siellä on paljon tavallisia lajeja, jotka hälyttävästi on alkanut vähentyä. Se on tavallaan se, missä pitäisi saada se muutos erityisesti tehtyä. Sekin on ymmärrettävää, mutta haastavaa, että me keskitytään niihin jo äärimmäisen uhanalaisiin lajeihin aika paljon.
RR: Erityisen paha tilanne on Suomen lintulajeilla, joista melkein puolet on tällä Punaisella listalla, mutta samalla sieltä listalta löytyy kuitenkin just sellaisia lajeja, kuten vaikka harakka tai harmaalokki, joita kyllä Helsingissä saattaa nähdä useinkin, enkä mä ole ehkä ainakaan osannut ajatella, että niillä menisi erityisen huonosti. Miksi just tällaiset lajit on vaikka päätynyt sinne listalle?
AJ: Tässä tulee justiinsa se, että laji voi olla edelleen runsaslukuinen ja se voi silti olla uhanalainen, koska tämä uhanalaisuusarviointi perustuu sellaisiin kriteereihin, että jos tietyn prosenttimäärän se kanta on vähentynyt tietyssä ajassa, silloin tulee uhanalaiseksi. Usein ajatellaan, että runsaslukuinen laji ei voi olla uhanalainen, mutta se ei pidä paikkaansa. Jos kanta tiukasti laskee, vaikka niitä on vielä paljon, sehän on uhanalaisuutta jos mikä.
RR: Mä just mietin, että mistä tavallaan tulee tämä harhakuva. Liittyykö se siihen, että meidän on vaikea ehkä jotenkin kyseenalaistaa sitä, mitä me vaikka omilla silmillämme näemme?
AJ: Joo, siihen se just liittyy. Tuleekin tämän tyylisiä kommentteja tavallaan, että minähän näen edelleen paljon näitä lajeja, että kyllähän hömötiaisia ole vielä nähnyt. Nämä perustuu seuranta-aineistoihin, jotka tehdään sellaisilla menetelmillä, että niitä voidaan vertailla toisiinsa ajallisesti, eli ne ei perustu yksittäisiin havaintoihin eikä yksittäisiin semmoisiin, että miltä tuntuu.
RR: Se on ehkä ihan hyvä, että ne ei perustu siihen. Helsingin sanomien luontokadon kirjeenvaihtaja Petja Pelli kirjoitti taannoin osuvasti juuri tästä, miten suomalaisen arkikokemus voi helposti olla vähän ristiriidassa sen luonnon köyhtymisen oikean tilanteen kanssa. Hän kirjoitti just siitä, miten ehkä suomalainen saattaa ympärilleen katsoessaan ajatella, että kyllähän tätä luontoa täällä piisaa ja hän kirjoitti näin, että: Arkikokemus on oikeassa ja väärässä yhtä aikaa. Luonto ei katoa, luontoa katoaa ja että kyse on juuri siitä, millainen se jäljelle jäävä luonto on, onko se monipuolinen vai onko se yksitoikkoinen. Allekirjoitatko tämän Pellin havainnon?
AJ: Oi, mä niin allekirjoitan. Mulla melkein kylmän väreet menee just, kun jotkut löytää sanoja kuvaamaan sitä. Mä haluaisin nostaa Juha Kauppisen Monimuotoisuus-kirjan, jos haluaa perehtyä tähän asiaan. Siinä on todella taitavasti kuvattu sitä, että luontoa katoaa yksilö yksilöltä, populaatio populaatiolla ja jos huomio keskittyy sinne lajitasolle, että meillähän on vielä tämä laji täällä Suomessa tai maailmassa, se ei tarkoita sitä, ettei sitä olisi kadonnut sitä luontoa.
RR: Tässäkin mua kiinnostaa jotenkin se, miten helposti myös käsitys siitä, mihin verrataan tai mitä pidetään jotenkin ”normaalitilana”, kyllähän sekin varmasti muuttuu aikojen saatossa. Mikä on sun mielestä se ihanneluonto, johon meidän pitäisi verrata tai jota meidän pitäisi tavoitella? Kuinka kaukana historiassa se on?
AJ: Tämä on myös kysymys, josta aika usein keskustellaan ja tavallaan tulee yhtenä argumenttina, että eihän me voida museoita luontoa. Ei voidakaan, eikä se ole tarpeen. Toisaalta nyt se muutos tapahtuu nopeasti, että lajeilla ei ole mitään mahdollisuuksia sopeutua, eli kerta kaikkiaan ne on sopeutunut sellaisiin elinympäristöihin, joissa on esimerkiksi monikymmen- tai monisatavuotista lahopuuta. Jos me viedään se pois, ne kerta kaikkiaan katoaa. Tavallaan mä en sanoisi mitään ajankohtaa, mihin meidän pitää verrata, vaan sitä, että meillä säilyy edellytykset niille lajeille niiden elintapoihin nähden, ja nyt me tiedetään että ne ei säily.
[tunnusmusiikki]
RR: Lajien suojelutyöhön viestinnässä käytetään aika usein sellaisia lajeja, jotka näyttäytyy ihmisille söpöinä tai kivoina, ja siksi vaikka lepakot, ötökät, sudet ei varmaan saa Suomessa yhtä suurta suosiota suojelulle kuin esimerkiksi saimaannorppa. Onko rumat ja inhottavat eliöt jotenkin tuomittu kuolemaan?
AJ: Joo, näillä lippulaivalajeilla saavutetaan enemmän huomiota ja niillä voidaan saavuttaa enemmän varoja siihen suojelutyöhön, mutta samalla ne ilman muuta jättää varjoonsa nämä inhottavat ja ehkä rumat lajit, mutta niissä piilee oikeastaan se monimuotoisuuden verkko, jota me tarvitaan näiden ilmaisten palveluiden ylläpitämiseen. Kyllä meidän täytyy keksiä viestinnällisiä keinoja, millä me pidetään niistä kiinni.
RR: Miten sä ajattelet, nähdäänkö me ylipäätään toiset lajit jotenkin tärkeämpinä tai hyödyllisempi tai parempina suojella kuin toiset?
AJ: Kyllä se näin on. Mä uskon, että nähdään sellaiset, joista on hyötyä suoraan itselle tai joista nähdään, että on ikään kuin suoraan osoitettavissa olevaa hyötyä ihmisille. Se just, mitä maaperässä esimerkiksi tapahtuu, mikä valtava monimuotoisuus siellä on, mitä me ei tunneta edes Suomessa. Se on mitä suurimmassa määrin tarpeen meidän elämän muodolle, mutta koska me tunneta sitä, ei sen ehkä tärkeyttä tai sen suojelun tärkeyttä ymmärretä tai tunnisteta.
RR: Voiko monimuotoisuudesta ajatella tavallaan näin, että joistain lajeista voidaan luopua helpommin kuin toisista?
AJ: Se on kyllä aika vaarallinen tie [naurahtaa].
RR: Miksi?
AJ: Ainakaan minä en pysty sanomaan, että mistä lajista me voidaan luopua, koska se ekosysteemi se on semmoinen vuorovaikutusten verkko, josta me ei vielä edes pystytä sanomaan, että mikä vaikuttaa mihinkin. Mä en uskaltaisi lähteä osoittamaan sieltä yhtään lajia. Lisäksi mä kyllä ajattelen, että jokaisella lajilla on itseisarvo.
RR: Ilmastonmuutoksen sekä ihmisen toiminnan myötä Suomen alueelle myös siirtyy uusia lajeja, jotka vievät tilaa alkuperäislajeilta. Otetaan esimerkiksi vaikka vieraslajit minkki ja supikoira, jotka ei kuulu Suomen luontoon ja aiheuttavat haittaa Suomen linnuille tai puutarhan puolelta kurtturuusu. Tässä keskustelussa luonnosta tuntuu helposti olevan kaksi ääripäätä: vieraslajeja halutaan tuhota ja kotolajeja halutaan suojella. Onko tässä just sun mielestä mitään ristiriitaa, että tietyllä tavalla tässähän monimuotoisuutta halutaan ylläpitää sillä, että hankkiudutaan jostain lajista eroon?
AJ: Tämä on hyvä havainto. Haitalliset vieraslajit ja vieraslajit ylipäätään on ihmisen mukanaan tänne tuomia, eli tavallaan se, että ihminen vaikuttaa kaikkialla luonnossa, on aikaansaanut sen vakavan häiriötilan. Sen takia mun mielestä se on todella perusteltua, todella tärkeää monimuotoisuuden ylläpitämiseksi, että me puututaan tähän vieraslajiongelmaan. Sitten ihan toinen asia on nämä tulokaslajit, jotka siirtyy Suomeen omin neuvoin olosuhteiden muuttuessa.
RR: Esimerkiksi mitä?
AJ: Tänne tulee esimerkiksi paljon hyönteisiä tällä hetkellä, jotka ilmastonmuutoksen takia pystyy elämään täällä ja tännehän tulee myöskin lintuja uusia, jotka pesii. Joku jalohaikara esimerkiksi on onnistunut nyt pesimään Suomessa. Tämä muutos on tavallaan luonnollista, mutta ilmastonmuutoksen takia se tapahtuu niin nopeasti, että luonto ei pysty sopeutumaan myöskään siihen. Ne lajit, joita meillä on täällä, joutuu siirtymään pohjoiseen päin sen takia, että ne etsii semmoista elinympäristöä, johon ne on sopeutunut, mutta se tapahtuu niin nopeasti, että ne ei pysty siihen. Toisaalta me ollaan pirstottu niitä elinympäristöjä, joissa ne elää niin, että ne ei välttämättä pysty tekemään... ei kaikki pysty lentämään, ne ei pysty tekemään sitä hyppyä, ne ei löydä sitä sopivaa elinympäristöä.
RR: Kenellä on sun mielestä eniten valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia biodiversiteettikadon hillitsemiseksi?
AJ: Oo, pitääkö minun sanoa yksi ihminen? [nauraa]
RR: Voit sanoa yhden ihmisen tai useamman tai ammattikunnan.
AJ: Niin.
RR: En mä ohjaa sua. Anna tulla vain.
AJ: Joo.
RR: Jos sulla oli yksi ihminen mielessä, nyt alkoi kyllä kiinnostaa, kuka se on?
AJ: Niin. No, heti tuli mieleen, että valtiovarainministeri.
RR: Okei.
AJ: Joo.
RR: Valtiovarainministeri eikä esimerkiksi ympäristöministeri.
AJ: Ympäristöministerillä on paljon valtaa ja erittäin tärkeä kenttä tässä asiassa, mutta ympäristöhallinto saa erittäin vähän varoja toimintaansa. Mä olin hiljattain keskustelussa, jossa ympäristöhallinnosta kerrottiin, että kolme promillea Suomen budjetista menee ympäristöhallinnon alalle. Siis tätä ongelmaa ei todellakaan ratkaista ympäristöhallinnon alalla, vaan sillä, että se otetaan huomioon kaikilla sektoreilla: liikenteessä, teollisuudessa, rakentamisessa, maanviljelyssä, metsätaloudessa.
RR: Eli tämäkin kuten aika monet muut asiat palautuu tietyllä tavalla rahaan. Se luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen, sen suojelu, sen köyhtymisen ehkäisyssä vaatii siis rahaa.
AJ: Kyllä, se vaatii rahaa. Tässä tullaan mun mielestä luontevasti siihen asiaan, että tämä meidän nykyinen elämänmuoto ja elämäntapa, meidän elinkeinot nehän perustuu siihen, että me ollaan käytetty luonnonvaroja aika pitkälti sillä tavalla, että me ei huomioida niiden riittävyyttä. Me ikään kuin eletään yli varojemme, ja yksi globaali ratkaisu tai keino, millä tähän asiaan voidaan vaikuttaa, on se, että jotenkin tähän talouskasvun käsitteeseen tuotaisi se mukaan, mitä tapahtuu luonnossa, kun talous kasvaa. Nythän sekin on noussut keskusteluun, että se ei näy bruttokansantuotteessa, että me käytetään näitä luonnonvaroja siihen kasvuun.
RR: Haet sä tässä siis jotain saman tyylistä ajattelua kuin, mitä me käytetään esimerkiksi hiilijalanjäljen kanssa? Siis tarvittaisiinko me joku tämän tyylinen mekanismi, jolla pystyttäisiin mittaamaan ja tehdä näkyväksi sitä, kuinka paljon tietyn palvelun, tuotteen, minkä ikinä tuottaminen on köyhdyttänyt luonnon monimuotoisuutta?
AJ: Joo, tämä on tärkeä kuluttajan ja yritysten näkökulmasta, että sitä pystyttäisiin osoittamaan, mutta mä haen myöskin sitä, että ihan näihin meidän talouden mittareihin, kuten bruttokansantuotteeseen, tulisi muutosta, elementtejä, jotka ei osoittaisi sellaista, että nyt menee hyvin, nyt kasvaa lujaa, kun me käytetään näitä luonnonvaroja yli varojemme.
RR: Aivan. Nyt mä ehkä saan tästä kiinni, eli tavallaan silloin kun me katsotaan näitä ylös- tai alaspäin meneviä käyriä, niiden rinnalla olisi hyvä ehkä nähdä se, millä hinnalla tietyt esimerkiksi ne ylöspäin menevät käyrät oikeasti... mitä se vaatii, että vaikka siihen on ”hyvään” käyrään on päästy.
AJ: Juuri näin.
RR: Valtionvarainministeri ja poliitikot ja raha mainittu, mutta vielä lisää konkretiaa. Kenen pitäisi tehdä ja mitä, jotta luonnon monimuotoisuutta pystyttäisiin suojelemaan jatkossa paremmin tai siitä pystyttäisiin huolehtimaan?
AJ: Useiden tahojen, mutta helppo... heti menin omaan ansaani. Ei ole helppo keino.
RR: Vitsi, mä ehdin jo hetken olla silleen ”aa, sieltä se tulee, se helppo tapa”.
AJ: [nauraa] Niin. Ei, mutta yksi mielestäni realistinen keino, joka nostetaan esiin, on valtion metsien suojelu. Meillä on edelleen luonnontilaisia metsiä valtion omistamia. Siinä kuitenkin voitaisiin tavallaan katsoa sitä yhteisesti, ajatella, että nämä kannattaa suojella kaikkien hyväksi. Ne ylläpitää niitä palveluita, jotka taas mahdollistaa meidän toiminnan.
[tunnusmusiikki]
RR: [kaikuvalla äänellä] Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[tunnusmusiikki]
RR: Me ollaan tänään puhuttu jo paljon ekosysteemistä ja siitä, että tätä koko luonnon monimuotoisuusasiaa ja ekosysteemiä pitäisi ajatella ennen kaikkea kokonaisuutena. Yksi tärkeä osa tätä keskustelua on ne ekosysteemipalvelut, joista sä mainitsit jo aiemmin, eli siis luonnon tarjoamat ilmaiset aineelliset ja aineettomat hyödyt ihmiselle. Pysähdytään vielä tähän hetkeksi. Tarkenna vielä, mitä ne ekosysteemipalvelut siis ihan oikeasti ja käytännössä ovat.
AJ: Joo. Ne jaetaan neljään osaan. Meillä on siellä ihan pohjalla perustana ylläpitopalvelut. Siinä on vaikka veden kierto, hiilen kierto, yhteyttäminen, ihan tämmöisiä perusasioita, joihin elämä perustuu. Eihän niillä ole hintaa. Sitten on tuotantopalvelut, ja siinä on kaikki luonnonvarat, siinä on makea vesi, maanviljelystuotteet. Nämä me tunnistetaan erittäin hyvin ja niitä me käytetään nimenomaan. Sitten on vielä säätelypalvelut, eli tämä monimuotoinen luonto säätelee vaikka ilmastoa tai se säätelee veden puhdistamista. Se säätelee tauteja. Tämä me ollaan viime aikoina todella tunnettu [naurahtaa] luissa ja ytimissä, et tautien säätelyssä alkaa jo näkyä se, että monimuotoisuutta on menetetty niin paljon. Viittaan tietenkin koronapandemiaan. Sitten on vielä kulttuuripalvelut: virkistäytyminen, esteettisyys.
RR: Keskustelu luontokadosta ja lajikadosta pyörii usein siinä jotenkin ilmiselvän inhottavasta puolessa, että huonosti menee ja pitäisi parantaa, mutta jos sun Aino pitäisi kehua jotain seikkaa, missä ollaan onnistuttu, mikä se olisi?
AJ: Mä haluan nostaa tässä mun lempilapsen eli tämän tiedon jakamisen. Kun mä tulin Luomukselle yli kymmenen vuotta sitten, mulle usein erilaisissa tilaisuuksissa sanottiin, että sieltä Luomuksesta ei saa näitä seuranta-aineistoja, joiden perusteella haluttaisi tehdä tutkimusta tai haluttaisi käyttää niitä päätöksenteossa tai näin. Mä ajattelin, että johan se nyt on kumma [naurahtaa], että niitä ei saa. Yhdessä kollegojen kanssa, jotka silloin oli tätä miettimässä lähdettiin suunnittelemaan, ja Luomuksen edellisen johtajan Leif Schulmanin johdolla on perustettu Suomen Lajitietokeskuksen, joka jakaa virtuaalisesti kaiken Suomen lajitiedon. Nyt siellä on jo yli 40 000 000 havaintoa saatavilla, eli nyt sitä tietoa on saatavissa. Tämä ei ole niin yksinkertaista, koska kaikkea tietoa ei voida jakaa avoimesti sen takia, että jo julkisuuslaki määrittelee sen, että se ei saa vaikuttaa eläinten tai kasvien populaatioihin, jos tieto on avoimesti saatavissa. Me ollaan käyty pitkä, pitkä kulttuurin muutos tiedon jakamisessa ja neuvoteltu eri toimijoiden välillä niin, että nyt viranomaisten välillä jaetaan sitä aineistoa kaikkeen päätöksentekoon, ja se on myös saatavilla totta kai tutkimukseen. Siinä on tapahtunut todella iso kulttuurin muutos.
RR: Se on ihan selkeä kehitysaskel, mutta sekin on selkeä kehitysaskel tavallaan muualla kuin luonnossa. Se on selkeä kehitysaskel siinä, miten tietoisuutta levitetään, miten ihmiset toimii paremmin. Tulkitsenko mä tästä oikein, että sinne vähän niin kuin luontoon katsomalla, ei välttämättä löydy niitä jotenkin positiiviseksi tässä laskettavia hyviä steppejä?
AJ: Ilman muuta löytyy luonnostakin. Tässä nyt voisi taas ottaa niitä lippulaivalajeja. Ottaa vaikka merikotkan ja ottaa laulujoutsenen, joiden suojelu on aivan mielettömän hienolla tavalla onnistunut. Se on vaatinut isoja ponnisteluja, mutta nythän molemmilla lajeilla menee hyvin. Toisaalta se on taas esimerkki yksittäisistä lajeista. Mä olen nostanut tämän Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma, METSOn, aikaisemminkin esimerkkinä. Siinä on aika laaja-alaisessa yhteistyössä päästy siihen, että yksityismetsänomistajat hakkuiden asemesta voi tarjota tämän METSO-ohjelman kautta metsiään suojeltavaksi. Siinä on saatu paljon aikaan. Tällä hetkellä on menossa laajamittainen Helmi- elinympäristöohjelma, jossa myös hankitaan suojelualueita ja tehdään laajoja ennallistamistoimia. Kyllä meillä on paljon myönteistä meneillään. Valitettavasti se ei riitä.
RR: Mikä on se ihannetilanne, johon pyritään? Milloin Aino Juslén sinä olet tyytyväinen?
AJ: Haa, mä olen monesti miettinyt, kun tässä on paljon vastakkainasettelua just, kun olen usein näistä uhanalaisuusasioista puhumassa, tulee sellaista kommenttia, että eikö me nyt voida tätä elinkeinoamme harjoittaa ja näin. Mun jotenkin ajatuksissa on se, että kyllä nämä mittarit, joita meillä on käytettävissä ja esimerkiksi uhanalaisuusarviointi, alkaa näyttää toista suuntaa sitten, kun se oikeasti alkaa siellä luonnossakin. Mä olen tyytyväinen sitten, kun me esimerkiksi uhanalaisuus arvioinnissa nähdään se, että uhanalaisten lajien määrä ei kasva tai niiden osuus ei kasva.
[tunnusmusiikki]
RR: Aino Juslén, mitä historiallista tutkimuslöydöstä tai läpimurtoa sä olisit halunnut olla tekemässä?
AJ: Ai että, se on varmaan ollut mahtava tilanne, kun on alkanut ymmärtää DNA:n rakenteen...
RR: Oo, totta.
AJ: ...ja sen, miten se perimä siellä on ja että siellä se sanoma on ja sieltä se siirtyy.
RR: Toi on kyllä ihan mahtavaa, ja itse asiassahan tuossahan tulee esiin myös tämän kysymyksen puute siinä mielessä, että sehän tuskin on ollut yksi hetki, kun jonkun päässä syttyy lamppu ja ”klik, näin tämä menee”, vaan kyse on ollut todella pitkästä ajattelun kehityksestä ja jotenkin pitkästä havainnosta.
AJ: Joo, juuri näin. Sehän ei ole tapahtunut kerralla, ja mä en edes sitä historiaa sillä lailla tunne tai muista, mutta jotenkin se on sellainen rakenne, joka liittyy tähän kaikkeen monimuotoisuuteen niin vahvasti, että se tuli mieleen.
RR: Aino, kenen elävän tai kuolleen, saa olla kuollutkin, tutkijan kanssa sä menisit kaljalle, jos voisit?
AJ: Pysyisinkö mä vähän samassa teemassa, jos menisin Charles Darwinin kanssa kaljalle, koska [naurahtaa] mä haluaisin kysyä siltä, että miltä se tuntui, kun alkoi hahmottaa siellä luonnossa sitä luonnonvalinnan toimintaa, että hetkinen, nämä ominaisuudethan periytyy. Se oli mahtava, kun nuorena väitöskirjaopiskelijana olin siellä Lontoossa The Natural History Museumissa jonkin aikaa vierailevana tutkijana. Siellä oli tutkija Sarah Darwin, joka oli suorassa linjassa Darwinin jälkeläinen ja teki siellä tutkimusta. Se teki mielettömän vaikutuksen.
RR: Kuinkakohan paljon hän joutuu aina kertomaan tästä omasta taustastaan, kun tapaa ihmisiä. Varmaan paljon.
Jos susta tehtäisiin patsas tai vaikka rintakuva, mihin haluaisit, että se asetetaan?
AJ: Toivottavasti se tehtäisiin puusta niin, että se saisi pikkuhiljaa lahota. Se voitaisiin viedä tuonne Posion Mäntyjärvelle, mistä mun isoäiti on kotoisin. Siellä on mahtavat maisemat, missä järvet on hiekkarantaisia ja siellä on isoja soita. Mä voisin siellä katsella niitä maisemia [tunnusmusiikki alkaa soida taustalla].
RR: Tähän mielenmaisemaan on ihana päättää. Aino Juslén kiitos, kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
AJ: Kiitos.
[tunnusmusiikki]
RR: Kiva kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Löydät sen Spotifysta, Apple Podcasteista ja SoundCloudista.
[tunnusmusiikki]