[Tunnusmusiikki]
RR: Sirpa Wrede, miksi meidän pitäisi ajatella siirtolaisuutta ja vanhuutta?
SW: Meidän pitäisi ajatella niitä sen takia, että paitsi, että ne ovat elämäntilanne ja elämänvaihe, ne ovat myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden perustoja. Kaikki ihmiset, jotka ovat vanhoja ja kaikki ihmiset, jotka ovat lähteneet siirtolaisiksi eivät elä jotenkin eriarvoista, huonoa elämää, mutta liian monet elävät.
[Tunnusmusiikki]
RR: Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[Tunnusmusiikki]
RR: Tässä podcastissa tutkija saa puhua siitä, mikä hänen mielestään on juuri nyt kiinnostavaa ja tärkeää, ja tänään vieraana on sosiologian professori Sirpa Wrede Helsingin yliopistosta. Tervetuloa.
SW: Kiitos.
RR: Mä olen Reetta Rönkä, tämän podcastin juontaja.
[Tunnusmusiikki]
RR: Tänään me keskustellaan siitä, millaista on olla vanha ja millaista on olla maahanmuuttaja Suomessa. Sirpa, sä olet tutkinut niin lääkärien urajärjestelmiä ja niiden sosiaalista kestävyyttä, näitä edellä mainittuja maahanmuuttajuutta ja vanhuutta ja sitten toisaalta myös esim. synnyttämisen ja kätilötoiminnan historiaa. Olet tutkinut todella monelta eri kantilta. Miten sä itse kuvailisit, mikä on sun tutkimustyön johtotähti tai joku yhdistävä punainen lanka?
SW: Ehkä se on eriarvoisuus ja eriarvoisuus semmoisessa kohdissa, jolloin ihminen tarvitsee siihen tilanteeseensa yhteiskunnalta tukea, ja joku ammattilainen yhteiskunnan edustajana tulee sen ihmisen elämään mukaan. Tämmöiset kohtaamiset hyvinvointivaltion ja tavallisten ihmisten välillä heidän arjessaan, heidän haavoittuvissa tilanteissa kiinnostaa minua.
RR: Miksi sä olet kiinnostunut just siitä, miten eriarvoisuutta yhteiskunnassa synnytetään tai missä niitä eriarvoistavia mekanismeja on?
SW: Sen takia, että eriarvoisuus ei ole millään tavalla teoreettista. Eriarvoisuus on jotakin, joka näkyy ihmisen elämässä kaikin tavoin hänen arjessaan. Se näkyy siinä, mitä hän syö, miten hän liikkuu, miltä hänestä tuntuu. Eriarvoisuus tuottaa nöyryytyksen kokemuksia ja sellaista sivullisuutta, joka mun mielestä on väärin. Mut on kasvatettu ajattelemaan sillä tavalla, että eriarvoisuus on paha asia ja meidän pitää pyrkiä vähentämään sitä.
RR: Miten sä sitten aina kiinnostut uudesta tulokulmasta tai uudesta ilmiöstä, johon suuntaat sen sun tutkijan taskulampun tai valonheittimen?
SW: Se on tapahtunut usein sillä tavalla, että mä olen tekemässä jotain tutkimusta ja siinä alkaa esiintyä jotain uutta. 2000-luvun alussa yhdessä yhden kollegan kanssa tutkittiin vanhojen ihmisten kotipalvelua. Sitten me huomattiin, että täällä paitsi, että alkoi tulla ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä, niin myös joka paikassa ikään kuin huudettiin sen perään, että tarvitaan nyt maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä. Se näytti vähän ongelmalliselta siellä meidän aineistoissa se, millä tavalla heitä sinne tuotiin. Työroolit vaikuttivat kapeammilta, ja jotenkin ajateltiin heitä tämmöisenä joustavana porukkana, joka tulee silloin kun heitä tarvitaan ja lähtee silloin kun heitä ei enää tarvita. Heitä ei ajateltu kokonaisina ihmisinä, ja tämähän on eriarvoisuuden ytimessä, että joku ihminen nähdään vain tietystä näkökulmasta eikä häntä ajatella täysiarvoisena yhteiskunnan jäsenenä.
[Tunnusmusiikki]
RR: Tänään me keskustellaan siitä, miten ihmisen asemaan ja pärjäämiseen yhteiskunnassa vaikuttaa se, että on yhtä aikaa maahanmuuttaja ja vanha. Kyse on siis intersektiosta, ja tämä intersektionaalisuushan on nyt kuuma termi, jonka kautta tutkaillaan juuri sitä, miten ihmisen elämään vaikuttavat risteävät eriarvoisuudet. Esimerkiksi tässä tapauksessa kyse on siis siitä, että ihmisen eriarvoiseen asemaan yhteiskunnassa vaikuttaa se, että hän on maahanmuuttaja ja sen lisäksi se, että hän on iältään vanha. Molemmat siis tekijöitä, jotka voivat osaltaan eriarvoistaa. Anna, Sirpa joku esimerkki, millaisessa tilanteessa tällainen kahden eri mahdollisesti eriarvoistavan tekijän tuplakombo oikein tulee näkyviin.
SW: Mä ajattelen tällä hetkellä aika paljon tuota julkispalvelujen digitalisoitumista, koska meidän hankkeessa tutkitaan muun muassa sitä teemaa. Siinä tulee näkyviin jonkinlainen... ajatellaan hyvin paljon niiden optimointia ja sitä, millä tavalla niistä palveluista saadaan mahdollisimman tehokkaita. Tietysti monen ihmisen näkökulmasta ne on nyt tosi paljon helpommin saatavilla, kun ne on vaikkapa omassa kännykässä. Mutta sitten ne ihmiset, jotka eivät vielä ole mukana tämmöisessä maailmassa ja joille ehkä jo ihan sen terveydentilan takia ei ole helppo edes koskaan ajatella olevansa kykenevä käyttämään näitä palveluita, se digitalisoituminen tarkoittaa sitä, että ne kasvokkaiset palvelut on entistä vaikeammin saatavilla. Tämä on vanhojen ihmisten yleinen ongelma. Sitten toisaalta, jos sä et tunne sitä julkispalvelujärjestelmää yhtään etkä osaa edes oikein tietää, mistä sä lähtisit hakemaan sitä apua, silloin se julkispalvelujen digitalisoituminen ja se, että kaikki on vieraalla kielellä, tekee siitä todella ehkä mahdottoman saavuttaa. Ehkä sulla ei edes ole pankkitunnuksia. Se on jotain, joka koskettaa vanhoja ihmisiä, se koskettaa siirtolaistaustaisia ihmisiä ja monenlaisia ihmisiä Suomessa. Heidän asemaansa ei mun mielestä ole tarpeeksi ajateltu näissä kehitysprosesseissa.
RR: Niin ja kun me puhutaan julkispalveluista, me puhutaan ihan kaikesta: lääkäriajan varaamisesta tai veroilmoituksesta tai...
SW: ...Kelasta, kaikesta toimeentulotuen hakemisesta ja... Todellakin, kuten sanoit, terveyspalvelut alkaa olla hyvin voimakkaasti nyt siirtyneet siihen, että sun pitää pystyä käyttämään Omakantaa ja muita näitä julkisia tietojärjestelmiä.
RR: Mä huomaan, että mä yritän piirtää tässä kuvaa mielessäni sellaisesta polusta, jolla ihmisen pitäisi päästä esimerkiksi sinne vaikka Kelan palveluiden piiriin, ja jollain tavalla se vanhuus asettaa helposti yhden kiven hänen tielleen, mutta ei siinä vielä kaikki, jos on vanhan lisäksi maahanmuuttaja tai siirtolainen, siitä tulee vähän niin kuin toinen kivi. Niin mä ehkä jotenkin ymmärrän sen, että mitä enemmän niitä kiviä siinä matkalla on sitä vaikeampi on päästä loppujen lopuksi sen palvelun piiriin tai edes sen äärelle.
SW: Ihmisestä tulee semmoisessa tilanteessa tosi riippuvainen toisten ihmisten avusta, ja se sitten, että minkälaista apua näille ihmisille on tarjolla, on tällä hetkellä aika kirjavaa. Parhaimmillaan on jossain järjestöissä tarjolla jotain digikoulutusta tai ihmisiä, jotka yrittävät auttaa. Se, mikä tekee tämän avun... Puhutaan varjovaltiosta, että alkaa syntyä tämmöisiä rimpsuja tuonne valtion liepeille. Se, mikä siinä on ongelmallista, että ihmisiltä, jotka siellä auttavat voi puuttua alan koulutusta. He auttavat sen puitteissa, mitä he itse tuntevat sitä järjestelmää. He ehkä osaavat sen avuntarvitsijan kieltä, mutta eivät tunne niitä kaikkia tukia, mitä tämä ihminen voisi olla oikeutettu saamaan. Tämä on se paras tilanne. Sitten auttaa perheenjäsenet. Jopa alaikäinen lapsi voi auttaa vaikka isovanhempaa sen takia, että hän osaa kieltä. Voi olla, että lapsi joutuu kohtaamaan asioita, jotka eivät vielä oikein kuuluisi hänen maailmaansa. Sitten, jos joku yrittää jossain kirjastossa kirjaston hoitajan avulla kirjautua Omakantaan, se on mun mielestä jo tilanne, jossa syntyy hyvin ongelmallisia. Vaikka ihmiset on ihania ja auttaa, on kuitenkin, missä menee yksityisyydensuoja semmoisella ihmiselle, joka ei itse pysty sitä palvelua saavuttamaan, mutta joutuu sitä yrittämään jonkun ihan satunnaisen avustajan avulla.
RR: Mikä olisi ratkaisu tähän tilanteeseen? Olisiko se, että stop tykkänään nyt digitalisaatiolle, ei mennäkään siihen suuntaan, vaan palataan konttoreihin ja tiskien äärelle?
SW: Ei. Mä olen itse kuvitellut tämmöistä palveluluotsausta uutena asiantuntijuutena, jota näihin julkispalveluihin voitaisi rakentaa. Tunnustettaisiin, että se digitalisaatio ei voi edetä ihan semmoista vauhtia kuin on ajateltu. Kelassa tiedän, että on ollut selkokielirakentamista. Sinne on rekrytoitu uusia asiantuntijoita selkokielistämään sitä Kelan palveluiden kieltä. Se on mun mielestä tosi hieno. Tämä on mielenkiintoinen asia tämä selkokieli. Sen asiantuntijat kertoo meille, että Suomessa 700 000 ihmistä tarvitsisivat, hyötyisivät selkokielisestä viestinnästä, elikkä tämä ei ole enää pelkkä siirtolaistaustaisten ihmisten juttu, vaan siellä on monia kognitiivisia juttuja, jotka tekee, että ihmiset hyötyisivät siitä. Me kaikki oikeastaan hyödyttäisi siitä, koska tällä hetkellä järjestelmien kieli on aika pitkälle lakikielelle suoraan pohjautuvaa, ja siinä mielessä ei arkikielisellä osaamisella välttämättä avaudu. Tämä palveluluotsaus sitten: sijoitettaisiin siihen asiantuntemukseen, jossa asiointitulkkauksen lisäksi tarjottaisiin tällaista. Niitä ihmisiä pitäisi kouluttaa ja niitä pitäisi olla tarjolla ja niihin ihmisen pitäisi saada yhteys. Tällä hetkellä yhteyden saaminen moniin palveluihin on todella vaikeata. Puhelinpalvelut on todella vähäisiä, ja todellakin näitä konttoriverkostoja on niin nopeassa tahdissa leikattu, että palvelujen saatavuus on heikentynyt nopeasti.
RR: Se, että palvelut olisivat helpommin, selkeämmin erilaisten ihmisten saatavilla, varmasti hyödyttäisi just isompaa porukkaa kuin vain niitä ihmisiä, jotka ovat vaikka sekä vanhoja että maahanmuuttajia tai siirtolaisia. Minkä kokoisesta porukasta me puhutaan nyt tässä? Siis kuinka paljon Suomessa on esimerkiksi maahanmuuttaja- tai siirtolaiseläkeläisiä?
SW: Heitä on todella vähän vielä. 65 vuotta täyttäneitä on vain parikymmentä tuhatta, mutta jos katsotaan 50–64-vuotiaita, heitä on jo 60 000. Tämä ilmiö on nopeasti kasvamassa. Lukumäärät kuulostaa silti varmaan monen korvissa pieniltä, mutta tämähän on myös perheiden kysymys ja vaikuttaa paljon laajemmin ihmisten elämänlaatuun, ja se liittyy tähän siirtolaisuuteen ja maahanmuuttajuuteen yhteiskunnallisena kysymyksinä, että minkälaista elämänkulkua ihmiset näkee edessään, kun he tarkastelevat niitten ihmisten asemaan, jotka nyt ovat jo vanhoja.
RR: Otetaan tähän väliin pieni termitsekkaus. Me puhutaan nimittäin tässä rinnakkain nyt maahanmuuttajista, me puhutaan siirtolaisista. Mikä itse asiassa on näiden porukoiden ero, ja kummasta pitäisi puhua tai miksi puhumme molemmista?
SW: Maahanmuuttajat on termi, mitä Suomessa paljon käytetään. Se jotenkin on juuri nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta jotenkin kaikki Suomeen muuttajat, jotka tulevat muualta kuin länsimaista näyttäytyvät meille maahanmuuttajina. Mä itse sitä käsitettä käytän vähän varoen sen takia, että siihen on aika latautua niin valtavasti kielteisiä poliittisia painotuksia. Sitten myös tämä siirtolaisuus ilmiönä on nykyään monisyisempi kuin se, että ihmiset vain yksinkertaisesti muuttaisi maasta toiseen ja sitten asettuisivat paikoilleen ja aina jäisivät sinne. Siirtolaisuus sisältää myös sen, että ihmiset ikään kuin on enemmän liikkeessä. Siirtolaisuus on mun korvissa vähemmän latautunut, ja se sisältää enemmän moninaisuutta ja se ehkä myös viestii siitä, että muutto maasta toiseen on elämän tapahtuma, joka tapahtuu ja muokkaa elämänkulkua, mutta se ei ole identiteettikategoria. Ihmiset eivät rakenna itse kuvaa itsestään sen asian ympärille, että he yhdessä elämänvaiheessa muuttavat maasta toiseen. Se on jotain, mitä mä haluaisin myös myötävaikuttaa, että me ei ajateltaisi ihmisiä sen kategorian kautta, että he ovat joskus muuttaneet.
[Tunnusmusiikki]
RR: Kuten äsken kävi ilmi, tosiaan puhutaan vielä pienistä määristä. Puhutaan kymmenistä tuhansista ihmisistä, mutta mitä sä Sirpa ajattelet, millainen tilanne yhteiskunnassa on syntymässä, kun muualta tänne muuttaneet vanhenevat ja vanhoja siirtolaisia on myös Suomessa enemmän?
SW: Jos me ajatellaan sitä tilannetta, missä nämä tällä hetkellä Suomessa elävät vanhat siirtolaistaustaiset ihmiset ovat, me nähdään siellä joukko ihmisiä, aika suuri osa näistä muista kuin länsimaista muuttaneista ihmisistä, jotka ovat hyvin köyhiä, ja monet heistä myös hyvin sairaita. Monet myös pudonneet aika ulos näistä yhteiskunnan järjestelmistä ja ovat perheidensä ja useasti aika pienten järjestöjen avun varassa. Sieltä järjestöistä ollaan kuultu viestiä siitä, että heidän resurssinsa yksinkertaisia eivät riitä. Heidän hartiansa eivät ole riittävän leveitä kantamaan sitä vastuuta, mitä tämmöisten ihmisten tukeminen edellyttäisi. Sitten ruokajonoista kuvittelen löytyvän aika paljon näitä ihmisiä, jotka ovat tässä tilanteessa. Se on saavutettavissa oleva tuki, mutta on paljon ihmisiä, jotka joutuu jättämään tarpeelliset lääkkeet ostamatta, ja paljon asioita jää tekemättä. He kituuttavat. Se on mun mielestä se uhkaava vaara, että jos me ei tehdä mitään siihen siirtolaisuuteen liittyviin näihin eriarvoisuuden riskeihin, silloin siitä tulee kohtalo, joka aika suuren joukon ihmisiä vie hyvin köyhään vanhuuteen. Suomesta muutenkin tiedetään, että vanhojen ihmisten joukossa on myös ihan kantasuomalaisia ihmisiä, jotka ovat hyvin pienituloisia ja elävät hyvin niukasti. Nämä vanhuuden köyhyyden ilmiöt on semmoisia, joihin mun mielestä pitäisi kiinnittää paljon huomiota, ja siirtolaisuus on sitä ilmiötä tuottamassa todella selvästi.
RR: Jos katsotaan tilastokeskuksen käppyröitä, suurin osa Suomessa asuvista eläkeiän ylittäneistä ulkomaan kansalaisista on ruotsalaisia ja venäläisiä. Sä olet Sirpa tutkinut yli 50-vuotiaiden venäjänkielisten terveyttä ja hyvinvointia ja esimerkiksi just julkiseen palveluun ja digitaaliseen osallisuuteen liittyviä kokemuksia, ja ilmeisesti erityisesti venäjänkielisillä vanhuksilla on vaikeuksia pärjätä. Mistä se johtuu?
SW: Venäjänkielisiä me ollaan tutkittu siitä syystä, että heitä yksinkertaisesti on eniten, jolloin tilastolliset menetelmät onnistuu. Heistä me ollaan voitu tehdä kyselytutkimus ja yhdistää sitä niin, että se on edustava otos. Voidaan myös ajatella näin, että ei-länsimaista tulevista siirtolaisista he ovat ehkä niitä, jotka on parhaassa asemassa. Toisin kuin ruotsalaiset sitten, jotka taas ovat niitä länsieurooppalaisia. Heidän elämäänsä vaikuttaa tämä Suomen ja näiden venäjänkielisten maiden välinen elintasokuilu. He ovat usein muuttaneet Suomeen keski-ikäisinä, jotenka heillä on eläkkeitä myös sieltä lähtömaasta, ja ne lähtömaiden eläkkeet on hyvin pieniä, ja niitä on usein vaikea saada. Niiden eläkkeiden saamiseen liittyy kustannuksia. Sitten toisaalta Suomessa ei ole karttunut kunnon eläkkeitä, koska se työura on ollut siirtolaistyyppinen työura. Heidän on ollut vaikea sijoittua. Vaikka aika suurella osalla heistä on jotain korkeampaakin koulutusta, silti he eivät ole pystyneet sijoittumaan sen tyyppisiin töihin, vaan ovat olleet matalapalkkatöissä silloin kun ovat olleet töissä. Tämä sitten heijastuu siellä vanhuusiällä. Sitten tietysti kielitaito. Jos verrataan just ruotsalaisiin, ruotsalaisilla on monta etua: Heillä on usein se korkea koulutus. He puhuvat englantia, jota suomessa puhutaan yleisesti, paljon useammin kuin venäjänkieliset ja varsinkin puhuvat sitä hyvin, riittävästi voidakseen käyttää palveluita, jos ruotsinkielisiä palveluita ei ole saatavilla. Toisaalta on heillä myös mahdollisuus käyttää ruotsinkielisiä palveluita silloin kun ne toimivat. Tämä tekee, että heillä on monia asioita, jotka tasoittaa heidän tietää, vaikka heilläkin elämän historiaa tietenkin, perhesuhteita ja tämmöistä, muokkaavat nämä siirtolaisuuteen liittyvät ilmiöt, että perhesiteet ovat ylirajaisia ja tämmöiset asiat.
RR: Tämä kieliasia on varmasti tosi iso, koska tuntuu, että kyllä me ollaan suomalaisessa yhteiskunnassa nyt päästy siihen vähän niin kuin modeen, että jos osaa suomea tai englantia, sitten tervetuloa ja täällä voi olla ja pärjää ja palveluita saa, mutta tavallaan tästäkin suomen ja englannin osaamisesta jää kyllä helposti ulkopuolelle just vanhemmat ihmiset, jotka on muualta tänne muuttanut, koska eihän he välttämättä osaa sitä englantiakaan, joka sitten ehkä nuorempien muualta muuttaneiden kohdalla voi olla semmoinen, että se on helpommin hallussa.
SW: Joo. Tosin sekään ei ole aina totta. Suomessa on ehkä joku harhakuva siitä, että englanti todella olisi kaikkialla yhtä läsnä oleva kuin se on Suomessa. Kyllä jo Etelä-Eurooppa on aluetta, jossa englannin kielen ylivalta ei ole ollenkaan samassa määrin toteutunut kuin Suomessa. Mä ajattelen, että meillä ollaan nyt tekemässä välillä vähän vääränlaisia linjauksia siihen englantiin nojautuen. Mä joskus pelkään, että tämä koko maa muuttuu joksikin rallienglannin maaksi, jossa me kaikki yritämme joka puolella tasoittaa tietä puhumalla englantia ilman, että oikeasti olisi ymmärretty, mitä se vaatii. Mä ajattelen, että enemmän me tarvittaisiin kielitietoisuutta ja ymmärrystä siitä, että silloinkin kun meillä ei ole tarjota joillekin ihmisille hänen oman kielisiään palveluita, ne voidaan kunnioittaa sitä, että hänellä on oma äidinkielensä ja hänen identiteettinsä rakentuu sille, ja voidaan yrittää tasoittaa sitä eroa, mikä syntyy siitä, että hän jossakin haavoittuvassa tilanteessa on suomenkielisten palvelujen varassa. Jotenkin tämä kieliasia nähdään Suomessa aika teknisenä kysymyksenä siinä mielessä, että se on vain joku taito, joka hallitaan ja jonka voi oppia. Näkemättä sitä, että kun ihminen on haavoittuvassa tilanteessa, se oma kieli on jotenkin sen turvallisuuden ja tunteiden kokemisen kannalta oleellinen. Jotenkin tehdään sille tilaa, että se oma kieli on siellä olemassa. Sitten toisaalta tunnistetaan se, että elämänkulussa joskus hankitut taidot voivat kadota. Voi käydä niin, että muistisairas ihminen, joka on nuoruudessaan puhunut lukuisia kieliä, ei enää vanhana osaa muuta kuin sen oman äidinkielensä.
[Tunnusmusiikki]
RR: [kaikuvalla äänellä] Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[Tunnusmusiikki]
RR: Tänään meidän keskustelussa on tullut jo useastikin ilmi se, että kun me puhutaan maahanmuuttajista, puhutaan aina todella korostuneesti siitä työvoiman, työnteon näkökulmasta. Arvostaako meidän yhteiskunta maahanmuuttajia tai siirtolaisia vain silloin, kun he on ”huippuosaajia” tai sellaisia raskaan työn raatajia, jotka tulevat tänne tilkitsemään jotain aukkoa tai puutetta meidän työvoimapulaa tai muuta?
SW: Kyllä valitettavasti tässä valtavirtapuheessa näin on, ja se on aika merkillistä, koska Länsi-Euroopassahan on jo puolen vuosisadan, enemmänkin kokemuksia näistä laajamittaisista muuttoliikkeestä ja niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä. Semmoinen sveitsiläinen kirjailija kuin Max Frisch on usein siteerattu. Hän sanoi muistaakseni jo vuonna -70, että ”peräänkuulutettiin työvoimaa, tuli ihmisiä”. Hän kiteyttää tuohon pienen lauseeseen sen, että ihminen ei koskaan ole pelkästään työntekijä. Hän on aina kokonainen ihminen, jolla on omia toiveita, hänellä on siteitä, hänellä on tulevaisuus, josta hän haaveilee. Millä tavalla Suomi ottaa vastaan nyt niiden ihmisten haaveet ja toiveet, joita tänne nyt niin kovasti kutsutaan ja miten sitä sitten eri tavoin suhtaudutaan. Onko meidän huippuosaajat sitten ainoat, joilla saa olla haaveita tulevaisuudesta ja toiveita siitä, miten Suomi heitä kohtelee. Se on mun mielestä tällä hetkellä aivan tulenpalava ongelma, että näin ajatellaan, että joidenkin ihmisten toiveista meidän ei tarvitsisi välittää.
RR: Ongelmista pitää puhua ja niitä pitää totta kai tuoda esiin, jotta ne voidaan korjata, mutta maahanmuuttajien ja siirtolaisten kohdalla puhutaan kyllä tosi paljon ongelmista. Itse asiassa niin puhutaan myös vanhusten kohdalla. Puhutaan kustannusten ja velvollisuuksien kautta. Ihmiset typistyy hirveän helposti kulueriksi. Mitä kaikkea muuta kuin ongelmia siirtolaisvanhuksiin oikein liittyy?
SW: Mä ajattelen, että se, että täällä alkaa olla siirtolaisvanhuksia, kertoo siitä, että moni ihminen on kuitenkin kokenut, että he haluavat ikääntyä Suomessa. Se kertoo ehkä myös siitä, että on ihmisiä, jotka voivat elää perhe-elämää Suomessa. Se, että he olisivat jääneet johonkin työvoima kategoriaan, ei ole tapahtunut kaikille ja he ovat voineet alkaa elää kokonaista elämää. Se on jotenkin mun mielestä tärkeä ajatus tässä vanhuuden ja siirtolaisuuden tunnistamisessa, että me alettaisiin ajatella ihmiskeskeisemmin ja näkemään se, että kyse on kokonaisesta elämästä. En tarkoita, että työelämä ei olisi tärkeä asia, mutta työelämän arvojen rinnalla on myös ihmisten kokonaiset elämät ja perheet, läheissiteet, moninaiset perheet, ei vain jotenkin ydinperhe, jossa on keski-ikäiset aikuiset ja heidän alle 18-vuotiaat lapsensa, vaan kokonaiset perheet, ihmisten itse valitsemat perheet. Semmoisen näkökulman rakentaminen on mun mielestä jotain, mikä Suomessa on mahdollista, mahdollisempaa kuin monessa muussa maassa, ja sen oikeuden ulottaminen kaikkiin ihmisiin, sellaisiinkin, jotka on muuttanut Suomeen jostain muualta.
RR: Sirpa, sun työssä sä suuntaat katseesi eriarvoistaviin tekijöihin, siihen, mikä synnyttää eriarvoisuutta, mutta mikä herättää sun optimismin? Onko ilmassa jotain semmoisia just hiljaisia signaaleja vaikka siitä, että siirtolaisvanhusten asema tai elämä tai tämä rooli yhteiskunnassa voisi olla menossa jotenkin parempaan suuntaan joltain kantilta katsottuna?
SW: Mun mielestä mun tutkimusryhmä on yksi semmoinen hiljainen signaali ja se, että me saatiin rahoitusta. Me ollaan osa semmoista tutkimuksen huippuyksikköä, jota Suomen Akatemia rahoitti. Ja, että se teema on koettu tärkeäksi ja se kiinnostus, jota meidän tutkimus herättää kentällä eri tahoilla. Se intohimo, millä noi järjestöissä tekee sitä työtä. Sitten myös se näiden meidän kohderyhmien, vanhojen ihmisten, joita me tavataan meidän tutkimushankkeessa, heidän ilonsa siitä, että heidät on nähty ja että heistä ollaan kiinnostuneita. Se kertoo siitä, että jotenkin tämmöinen näkeminen, kuunteleminen, tutkimuksen tapainen keskustelu ja analysointi tuottaa tietoa ja alkaa rakentaa sitä ajatusta, että yhteiskunnan monimuotoisuuteen kuuluu myös tällainen ulottuvuus, joka on ehkä Suomessa ollut aika näkymätön. Toki ennen meitäkin on tehty jo tällaista tutkimusta. Me rakennetaan aikaisempien tutkimusten pohjalle. Jotenkin se, että tutkimus, järjestökenttä alkavat tehdä uudenlaista tietoa siitä, minkälainen suomalainen yhteiskunta on ja että siihen kuuluu tämmöinen monimuotoisuus, jonka mä näen osana sitä laajempaa yhteiskunnallista kehitystä, mitä Suomessa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Suomi muuttuu. Suomi on nyt monikulttuurisempi yhteiskunta, ja siihen liittyy paljon positiivisia tekijöitä, jotka tarkoittaa juuri sitä, että moninaisempi elämä on Suomessa mahdollista. Siirtolaisuus on yksi niistä moninaisuuden tekijöistä.
[Tunnusmusiikki]
RR: Sirpa Wrede, kenen elävän tai kuolleen tutkijan kanssa menisit kaljalle, jos voisit mennä ihan kenen kanssa vain?
SW: Mä haluaisin mennä Everett C. Hughesin kanssa, joka valitettavasti on kuollut jo aikoja sitten. Hän oli Chicagon yliopiston sosiologian proffa joskus 1920-, 30-, 40-luvuilla. Hän oli samanlainen kuriton tutkija kuin minä, elikkä tutki hyvin monenlaisia aiheita, mutta paljon myös siirtolaisuutta ja sivullisuutta ja ulkopuolisuutta. Chicago oli niin mielenkiintoinen paikka siihen aikaan. Se oli Pohjois-Amerikan nopeimmin kasvava kaupunki. Sinne muutti kaikkialta maailmasta ihmisiä. Hän tutki tätä ja hän teki niin hyviä kysymyksiä. Hän puhui esimerkiksi sitä, että mitä on likainen työ ja ketkä sitä tekevät. Kysymällä nämä kysymykset aukeaa joku eriarvoisuuden maailma jo todella konkreettisesti. Mä olen aina todella paljon arvostanut hänen tapaansa tehdä hyviä kysymyksiä.
RR: Missä te kurittomat tutkijat oikein kokoontuisitte ja mitä joisitte? Olisiko se kaljaa?
SW: Ei. Se olisi cocktaileja, koska...
RR: Oi.
SW: ...hänellä oli tämmöinen lausuma, että sosiologien ei pidä nauttia raakaa teoriaa, vaan se pitää aina lantrata elämän mehulla niin, että siitä tulee jotenkin elävää tutkimusta. Sen takia me ei juotaisi cocktaileja tämän lausuman kunniaksi.
RR: Berkeleyn yliopistossa on sellainen perinne, että nobelistit saa yliopistolta oman parkkipaikan. Jos sinä voittaisit Nobelin, mitä toivoisit Helsingin yliopistolta?
SW: Ensiksi mä olisin aika tyrmistynyt, koska se olisi ensimmäinen sosiologian Nobel [nauraa].
RR: Hei, aina pitää tähdätä korkealle.
SW: Mä itse tulen työväenluokkaisesta perheestä ja olen ensimmäinen akateeminen, ja yliopistolle tuleminen oli aika haastava polku. Niin mä ajattelen, että siirtolaistaustaisten ihmisten mahdollisuuksia opiskella voisi tasoittaa. Samalla tavalla kuin Suomessa on tasoitettu sosiaalisen luokan merkitystä voitaisiin tasoittaa siirtolaisuuden merkitystä. Toki kaikki eriarvoisuus on jotenkin tärkeätä huomioida, mutta siirtolaistaustaisten nuorten tie yliopistoon on tosi kivinen. Sitä mä haluaisin helpottaa. Siihen Helsingin yliopiston voisi sijoittaa.
RR: Jonkinlainen stipendiohjelma nimissäsi, jonkinlainen...
SW: Ja ehkä jotain siltoja, jotain semmoista tukea. Mä luulen, että yliopisto on aika vaikea organisaatio päästä sisään. Jos sun perheessä ei ole ketään, jotka tuntee sitä organisaatiota, sinne on vaikea mennä. On paljon helpompaa, jos siellä jo illallispöydissä on puhuttu seminaareista ja muista tämmöisistä asioista.
[Tunnusmusiikki)
RR: Sirpa Wrede, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
SW: Kiitos.
[Tunnusmusiikki]
RR: Kiva, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Löydät sen Spotifysta, Apple Podcasteista ja SoundCloudista.
[Tunnusmusiikki]