Hanna Hantula: Hanna Rosti, mitä jokaisen tulisi ymmärtää luontokadosta Afrikassa?
Hanna Rosti: Luontokato Afrikassa on ollut valtavan laajaa. Ja se on edelleen valtavan laajaa. Siihen on syynä monia historiallisia seikkoja. Ja se kytkeytyy myös meidän suomalaisten elämään monin tavoin. Ja sen takia meidän pitää myös se ottaa vakavasti.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna H: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, mitkä heidän mielestään ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Vieraana on tänään väitöskirjatutkija Hanna Rosti Helsingin yliopistosta. Tervetuloa.
Hanna R: Kiitos.
Hanna H: Minä olen Hanna Hantula, tämän podcastin juontaja.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna H: Hanna Rosti, miten sä päädyit Kenian sademetsään tutkimaan yönisäkkäitä?
Hanna R: Mä olin Keniassa vapaaehtoistöissä savannilla, koska mä halusin nähdä kaikkia norsuja, seeproja, kirahveja ja näitä tällaisia. Ja sitten yhtenä meidän vapaapäivänä minä ja kaksi saksalaismiestä päätettiin kiivetä, siinä oli tämmöinen näkyvissä oleva korkein vuori, joka oli Vuria, vähän yli kaksi kilometriä. Niin me päätettiin kiivetä sen huipulle. Se on hyvin syrjäinen vuori. Ja ei siellä muita ollutkaan kuin me. Mutta sitten, kun oltiin vähän jo menossa takaisinpäin, niin vastaan käveli Helsingin yliopiston professori Petri Pellikka. Se tapaaminen sitten johti siihen, että alettiin etsiä mulle väitöskirja-aihetta. Ja se löytyi sitten toisen Helsingin yliopiston professorin Jouko Rikkisen kautta. Koska hän oli jo kahdenkymmenen vuoden ajan miettinyt, että onko siellä vielä pikkugalago. Joka oli siis löydetty pikaisesti, ja sitten sen taksonomia ja kaikki siitä oli jäänyt arvoitukseksi. Ja siitä muokkautui sitten mulle väitöskirja-aihe.
Hanna H: Anteeksi, oliko siellä mikä?
Hanna R: Se oli pikkugalago.
Hanna H: Mikä on pikkugalago?
Hanna R: Pikkugalago on semmoinen vaan vähän yli sata grammaa painava, semmoinen nyrkin kokoinen kädellinen. Ja se on aika hämmästyttävä eläin, koska se on niin pieni. Muistuttaa vähän, niin kuin ollaan kuultu varmaankin Borneon noista tarsiereista, mikäs sen nimi sitten suomeksi olikaan. Mutta siis näitä tämmöisiä pieniä vähän vastaavia kädellisiä on myöskin Madagaskarilla ja Indonesiassa. Mutta tämä on siis afrikkalainen vastine sille. Suuret silmät, loistava hyppykyky.
Hanna H: Kuulostaa söpöltä.
Hanna R: Se on erittäin, erittäin hurmaava eläin. Uskomaton suorastaan.
Hanna H: Sä tutkit nimenomaan yöaikaan aktiivisia nisäkkäitä. Millainen paikka sademetsä on yöllä?
Hanna R: No sellainen primäärisademetsä, siis metsä, jota ei ole koskaan hakattu, on aivan satumainen paikka. Me käytetään tutkimuksessa ainoastaan punaista valoa, koska se ei häiritse eläimiä. Ja varsinkin siinä punaisessa valossa se sademetsä on kerta kaikkiaan taikaa. Että ne puut, jota siellä on, niin saattaa olla läpimitaltaan kolmemetrisiä. Ja siellä lentää lepakoita ja siellä on se jatkuva hyönteiskonsertti menossa. Ja siellä pohjakerroksessa juoksentelee semmoisia koiran kokoisia rottia [pieniä naurahduksia]. Ja elämää on joka puolella kaikissa mahdollisissa muodoissansa. Ja se metsähän jatkuu viisikymmentä metriä ylöspäin. Ja siellä tapahtuu joka yö jotakin semmoista, mitä kukaan ei ole koskaan nähnyt, ja joka on täysin odottamatonta. Ja mikä luo mulle semmoisen vau-elämyksen, että voi kiitos, kun mä saan olla näkemässä tällaista.
Hanna H: Kuulostaa upealta. Mutta kuulostaa myös vähän jännittävältä, ajatus siitä, että punaisessa valossa pimeällä viidakossa vuoren rinnettä kiipeilee ja sitten siellä on niitä koiran kokoisia rottia. Onko teillä ollut mitään vaaratilanteita tutkimusta tehdessä?
Hanna R: No ei oikeastaan ole ollut ikinä mitään vaaratilannetta. Että se varmaan kuulostaa jännittävämmältä kuin se onkaan. Siellä on toki, safarimuurahaiset on aika ikäviä. Että jos sä unohdut seisomaan siihen ja se kaikki se safarimuurahaisvirta päätyy tänne päähän saakka suurin piirtein ennen kuin ne kaikki puree yhtä aikaa...
Hanna H: Ööh.
Hanna R: ...niin se on aika raju kokemus. Että sitten ei auta mikään muu kuin riisuuntuminen. Että siitä oppii kerrasta aika nopeasti [naurahduksia] katsoon maahan. Että en voi sanoa, että siellä olisi vaarallista. Koska tästä metsästähän kaikki tällaiset suuret lihansyöjänisäkkäät, niin on tapettu jo aika päivää sitten.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna H: Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua siitä, mikä heistä on juuri nyt tärkeää. Tänään studiossa mun kanssa on väitöskirjatutkija Hanna Rosti. Ja me keskustellaan uusista nisäkäslajeista ja luonnonsuojelusta Afrikassa. Hanna sun väitöskirja käsittelee Kenian Taita-vuorten yöaktiivisia nisäkkäitä, puutamaneeja ja pikkugalagoita. Kerro vähän, millaisia tyyppejä nämä oikein on?
Hanna R: No puutamaani on norsun sukulainen. Joka on aika hämmästyttävää, että voi olla tällainen karvainen ja aika suloisen näköinen otus puussa, joka on sitten norsun sukulainen. Siitä norsusta ehkä muistuttaa etuhampaat, jotka on ikään kuin pienet syöksyhampaat. Ja se on tavattoman keskusteleva laulaja. Eli siellä, kun mä menin sinne metsään, niin mä en tiennyt, mikä on puutamaani. Ja kun mä kuulin sitä huutoa, niin mulla meni kuukausi ennen kuin mä edes selvitin, että okei, että tämä on puutamaani. Mä en ollut ikinä kuullut sanaa puutamaani. Mä uskon, että monet kuulijat ei ole koskaan kuullut sanaa puutamaani. Koska sitä on niin vaikea päästä näkemään, että sitä ei ollut oikeastaan yhtään tutkittu. Ja pikkugalagoja, niitä pieniä kädellisiä, on siinä metsässä ehkä alle kymmenen. Me ollaan niitä etsitty perusteellisesti. Eli suurin osa ajasta, mitä mä olin metsässä, tai olen ollut metsässä, niin me ollaan etsitty pikkugalagoja. Ja sitten vastaavasti kuunneltu niitä puutamaaneja, joita on kaikkialla. Niin puutamaani osaa laulaa ja se ääntelee tavattoman monimuotoisesti. Että ikään kuin se ryhmä puutamaaneja puhuu toisillensa. Ja sehän antaa viitteen siitä, että se on sosiaalisesti varsin ehkä monimuotoinen, eläväinen, mielenkiintoinen otus. Että sitten pikkuhiljaa mun väitöskirja keskittyi niihin puutamaaneihin nimenomaan siksi, että niistä ei tiedetä oikeastaan mitään, niitten suojelutilanne on aivan auki. Ja ne syö ruuaksensa lehtiä, joten tämmöisinä kömpelöinä, lyhytjalkaisina, puussa elävinä ne on varsin haavoittuvaisia tässä muuttuvassa maailmassa, missä metsät on pitkälti hakattu Afrikassa.
Hanna H: Sä olet nähnyt näitä eläimiä ihan omin silmin. Ja niillä on nimet ja paikalliset tuntee ne. Mutta se ei siis vielä tarkoita sitä, että ne olisi tieteen mukaan olemassa. Eli mitä se oikein vaatii, että tiede tunnistaa uuden eläinlajin?
Hanna R: No se tapahtuu näitten tieteellisten julkaisujen kautta. Ja siihen, että saisi sellaisen tieteellisen julkaisun, niin nykyään ehkä merkittävä asia on se DNA-tutkimus. Ja se yksi DNA-tutkimus ei vielä ihan riitä. Että sitten sitä pitää pystyä vertamaan myöskin muihin, jotta tiedetään, että miten se on erilainen. Eli meillä on jo pitkään ollut tästä Taitan puutamaanista koko genomi tutkittuna. Mutta koska meillä ei ollut vastaavaa sitten Tansanian puolen puutamaaneista, niin ei sikäli voitu sanoa, että onko se uusi laji vai ei, koska mitään sen alueen puutamaaneista ei ole ikinä ennen tutkittu. Eli se DNA-näyte on joka tapauksessa hyvin tärkeä. Tietenkin sen lisäksi mä otan valokuvia. Me nauhoitetaan niitä ja tutkitaan sitä bioakustiikkaa. Ja pyritään lämpökameran avulla tutkimaan sitä käyttäytymistä. Koska ainahan se lajin käyttäytyminen on myös mielenkiintoista, että mitä ne tekee, missä ne liikkuu, mitä ne syö, miten ne on vuorovaikutuksissa toistensa kanssa ja missä ne nukkuu ja niin edespäin. Että kaikki tietohan on aina, kun puhutaan uudesta lajista, niin tosi kiinnostavaa, koska se on uutta tietoa.
Hanna H: Sanoit, että DNA on tärkeä tässä tutkimuksessa ja sen todistamisessa, että nämä eläimet on todella olemassa. Miten sitä DNA:ta oikein kerätään?
Hanna R: No DNA:ta meidän käsiin on päätynyt muutaman kerran tapaturmaisesti kuolleista eläimistä. Että eläin, joka on kuollut auton alle tai koiran tappamana, että niistä saadaan kudosnäytteitä. Ja sitten muuten me kerätään ulostenäytteitä. Ja niistä saadaan sitten se DNA myöskin eristettyä.
Hanna H: Sä saat tämän kaiken kuulostamaan tosi yksinkertaiselta. Mutta millaisia haasteita tähän tutkimukseen liittyy?
Hanna R: No siis se itse asiassa on aika yksinkertaista [naurahduksia]. Ehkä mulle henkilökohtaisesti haaste on se, että miten pysyä hereillä metsässä, koska mua väsyttää iltaisin. Ja sitten on haasteena se, että kun on perhettä Suomessa, niin on koti-ikävä. Mutta muuten se on hämmästyttävää, miten Afrikassa asiat vaan järjestyy. Että jos sä tunnet tietyt ihmiset, niin ne saa kaiken järjestymään niin, että sun ei loppujen lopuksi tarvitse tehdä muuta kuin ilmestyä paikalle ja näin.
Hanna H: Kuulostaa erittäin mukavalta tavalta tehdä tutkimusta.
Hanna R: Kyllä.
Hanna H: Musta on tosi pysäyttävää ajatella, että valtaosa maapallon elämästä on vielä tieteelle aika tuntematonta. Esimerkiksi kallioperässä on nykytiedon valossa vaikka ja mitä elämää. Ja tästähän semmoinen klisee, mikä toistuu, kun puhutaan tämmöisestä tutkimuksesta, on se, että me ihmiset halutaan ihan epätoivoisesti löytää elämää ulkoavaruudesta, vaikka oman planeetan valtamerissä ja sademetsissä on vielä tosi paljon löydettävää. Afrikassa arvioidaan olevan noin neljännes maailman kasvi- ja eläinlajeista, mikä on vähän enemmän kuin muilla mantereilla. Mutta onko edes mitenkään mahdollinen tai järkevä kysymys, että kuinka paljon näitä eri lajeja on olemassa ja miten niitä voi arvioida?
Hanna R: Niin, se on hyvin ihmislähtöinen kysymys. Ja hyvin vaikea sanoa myöskin, tai vetää välttämättä rajaa siihen, että mikä on laji ja mikä ei ole laji. Ja sitten välillä mä ajattelen niinkin, että mitä väliä sillä on, että eikö kaikki populaatiot ole arvokkaita. Että onko meillä varaa menettää yhtään ainutta populaatiota yhtään mistään. Että tämä ICUN:n, eli siis Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton, uhanalaisuusarvioinnit, niin nehän lähtee siitä, että mikä on sukupuuttovaarassa. Eli tämmöisestä Nooan arkki -ajattelusta, että ikään kuin meillä pitäisi olla hyvin pieni näyte jokaisesta jäljellä. Mutta sehän ei riitä pitämään maapallon prosesseja yllä. Me tarvitaan näitä lajeja, jotta maapallo toimii. Ja ei vaan siksi, että meillä olisi joku näytekappale jossakin kustakin lajista jäljellä. Ja sitten toinen seikka on se, että usein ihmiset ei myöskään tiedä, mitä ei tiedetä sen takia, että totta kai kun kerrotaan jostakin, niin me kerrotaan tiedosta, joka tiedetään. Kun me käydään kouluja, niin me saadaan tietoa, joka on jo tavallaan hyväksyttyä, koska se on päässyt sinne koulukirjaan. Niin sitten se, että mitä ei tiedetä, niin siitähän ei vielä kerrota kenellekään mitään. Ja sen takia jostain puutamaaneista kukaan ei tiedä. Saatikka siitä, että kuinka monta puutamaanilajia on maailmassa olemassa, koska kukaan ei tiedä sitä. Ja sitten taas, kun joku tutkija alkaa esittämään jotain ajatuksia siitä, niin sitten niihin tuleekin suhtautua vähän kriittisesti alkuun, koska se pitää testata ensin. Että pitää oikeasti todistaa, että pitääkö se paikkansa vai ei.
Hanna H: Okei. Mutta vielä noista lajeista, että siis kun sä itsekin työskentelet lajimäärittelyn parissa ja keräät niitä DNA-näytteitä, niin kai sillä sitten jotain väliä sullekin täytyy olla, että missä ne lajien rajat menee?
Hanna R: No se on juurikin tämän rahoituksen takia. Että mikäli nämä mun lajit on kukin oma lajinsa, kullekin voidaan tehdä tämä Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton uhanalaisuusarviointi. Niin jos se on se äärimmäisen uhanalainen, niin se tarkoittaa sitä, että me saadaan rahoitusta aivan eri tavalla kuin silloin, kun se on joku laji x, josta kukaan ei oikein osaa sanoa, että mikä se on. Niin se on nimenomaan nämä ihmisen luomat säännöt. Ja myöskin siinä vaikuttaa sitten se ihan raha. Että mihin se raha virtaa, niin se riippuu sitten taas näistä meidän säännöistä.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna H: Sun tutkimuksessa on kyse luonnonsuojelusta. Onko se käsitteenä synonyymi luontokadon hidastamiselle? Vai onko näillä termeillä joku muu yhteys?
Hanna R: Kyllähän ne läheisesti liittyy toisiinsa. Että kun halutaan estää lajeja katoamasta, niin samalla niitä on tietenkin suojeltava. Kyllä.
Hanna H: Sun tutkimukseen kuuluu vahvasti myös salametsästyksen ehkäiseminen. Kuinka iso ongelma salametsästys on luontokadon kannalta Tansaniassa ja Keniassa? Ja miksi sitä oikein tapahtuu?
Hanna R: Salametsästys on hyvinkin vaihtelevaa paikoittain. Että Keniasta täytyy sanoa se ihana asia, että Keniassa metsästys on laitonta. Kaikki metsästys on laitonta. Eli jos tapahtuu metsästystä, niin se on salametsästystä. Ja siellä Taita-vuorilla, jossa siis Helsingin yliopiston tutkimusasema on, ja mikä on aivan ihana paikka, niin siellä salametsästystä ei juurikaan tapahdu. Että ihmiset toki syö näitä puutamaaneja silloin, kun ne menee niitten omiin pihoihin. Ja ne saattaa ansoittaa ne ja sitten syödä. Ja kehuu, että se on hyvää. Mutta sitten siellä savannilla, niin siellä tapahtuva salametsästys, mikä esimerkiksi vasta paljastui, oli tällainen, että siellä tietyn heimon miehet ajoi kirahveja hengiltä moottoripyörillä. Eli ne jahtasi kirahveja moottoripyörillä, kunnes ne sitten tipahtaa, kun ne ei enää jaksa juosta. Ja sitten se liha myytiin kiinalaisille. Ja ne, jotka teki tätä metsästystä, ei ollut paikallisia Taitan asukkaita, vaan ne oli muualta tulleita. Sitten taas Tansaniassa on alueita, jotka on niin syrjäisiä, että siellä ei ole minkäänlaista turismia koskaan. Ja ihmiset elää hyvin perinteisesti ja on varsin köyhiä. Niin siellä sitten sillä salametsästyskulttuurilla on huomattavasti vahvempi rooli siinä yhteiskunnassa. Että siellä, mitä me ollaan tehty tutkimusta, niin tuntuu, että meidän tutkimusryhmä on tämmöinen anti-poaching patrol, joka purkaa ansoja ja pätkii tappokeppejä. Ja myöskin joutui sitten irrottamaan kuolleita eläimiä ansoista. Että se oli kyllä surullista.
Hanna H: Niin, että se on aika konkreettinen se tutkijan rooli siinä salametsästyksen ehkäisyssä?
Hanna R: No ehkä, mutta valitettavan hetkellinen. Koska eihän sinne sitten vastaavasti voi jäädä.
Hanna H: Miten tuossa salametsästyksessä, ajatteletko sä, että onko siinä ensisijaisesti taloudellisista syistä kyse, että miksi sitä tehdään vai jotain muita syitä?
Hanna R: Todennäköisesti silloin kun se on pahimmillaan, niin syy on todennäköisesti taloudellinen. Että sitten, kun ihmisillä on varaa pitää omia kanoja ja omia lampaita, omia vuohia, niin kyllähän se salametsästys on varsin työlästä verrattuna siihen, että ne eläimet olisi siinä pihassa suorastaan yltäkylläisyyteen saakka.
Hanna H: Luonnonsuojelu Afrikassa on usein tosi paikallista ja aika Eurooppa-lähtöistä. Siinä ilmeisesti näkyy aika paljon kolonialismin historia. Jos tarkastelee ihan tätä päivää, niin miten se näkyy käytännössä?
Hanna R: Kyllä se edelleen on niin, että luonnonsuojelujärjestöt on pitkälti eurooppalaisten johtamia. On siellä, ei voi sanoa, että se olisi pelkästään eurooppalaisten käsissä. Että mä kunnioitan tavattomasti näitä paikallisia ihmisiä, jotka hyvin pienellä palkalla uhraa koko elämänsä ja tekee kaiken sen luonnon suojelemiseksi. Että se ei ole pelkästään ihan mustavalkoista, että paikalliset ei ymmärrä, eurooppalaiset yrittää selittää. Kyllä se on paljon monimutkaisempi se kuva, että kyllä paikallisissakin on sitä. Mutta sitten se nimenomaan usein kytkeytyy, että Keniassa esimerkiksi Sheldrickin säätiö tekee hyvin paljon luonnonsuojelutyötä. Toki heidän työntekijänsä on lähes poikkeuksetta paikallisia ihmisiä. Ja sitä kauttahan se osaaminen myöskin, se on ehkä semmoinen siirtymäkausi nyt käynnissä, että sitä kautta osaamista siirtyy myöskin sinne paikallisille.
Hanna H: Mistä sä ajattelet, että se muutos johtuu, että miksi nyt on käynnissä se siirtymäkausi?
Hanna R: Ehkä siinä saattaa olla sama kuin mikä Suomessakin on tapahtunut vaan aikaisemmin, että ensin päästään tämmöiseen taloudelliseen kasvuun ja kaikki ajattelee, että minä haluan parantaa omaa talouttani mahdollisimman paljon. Ja perheen ja suvun ja näin poispäin. Ja sitten aletaan huomaamaan, että mutta hei, että tässähän ympäristölle käy huonosti. Ja se on ehkä tapahtumassa nyt sitten Afrikassa pikkuhiljaa.
Hanna H: Tämä Afrikan luonnonsuojelu tuntuu suomalaisesta näkökulmasta varsin kiinnostavalta. Ja jalolta päämäärältä. Mutta myös aika kaukaiselta. Miksi suomalaistenkin kannattaisi välittää siitä, mitä Afrikan luonnonsuojelussa tapahtuu?
Hanna R: No mä ehkä näkisin sen niin, että meillä on ensinnäkin siitä vastuuta. Että se, mitä ei ehkä sillain ymmärretä tai ajatella täällä, on, että suuri osa näistä metsistä, mitä hävitettiin, niin se tapahtui osittain erittäin aktiivisesta lähetyssaarnaajien työstä. Eli lähetyssaarnaajat meni sinne, teki paljon hyvää. Vaikutti orjakauppaan, nälänhätään, ruttoon, sai ihmiset kouluun. Naisen asemaan. Teki paljon hyviä asioita. Mutta sitten myöskin tämä eurooppalainen näkökulma, että hävitetään puut ja istutetaan tuottoisaa puulajia, vaikka eukalyptusta, tilalle. Niin sehän aiheuttaa valtavan katastrofin Afrikassa. Että sinne mentiin sellaisella asenteella, että me tiedetään kaikki ja me tehdään tästä uusi täydellinen Eurooppa. Niin se ei vaan mennyt niin. Eli tällaiset eksoottiset puulajit on katastrofi Afrikassa. Ja toinen seikka, miksi meillä on vastuuta, on se, että eurooppalaiset, myöskin suomalaiset, metsäyhtiöt oli tekemässä tätä samaa metsätuhoa varsin häikäilemättömällä tavalla, missä valehdeltiin ja jätettiin tosiasioita huomaamatta. Niin kuin esimerkiksi se, että jos vuorenrinteen hakkaa paljaaksi, niin kyllähän se maaperä sieltä sinne alas valuu. Että eroosio unohdettiin kokonaan siinä, kun hakattiin vuorenrinteitä. Ja sitten toisaalta mä näen, että meillä on myöskin vastuu sen takia, että ei tämä maapallo mikään suuri ole. Eli jos Afrikassa luontoa katoaa, ja se nyt tapahtuu siellä. Se on kadonnut jo monilta alueilta niin, että kun niitten läpi matkustaa, niin tekisi mieli laittaa silmät kiinni, että herättäkää mut, kun mä olen perillä. Kun siellä on slummityyppistä asutusta ja pelkkää pölyä joka paikassa. Eikä puun puuta missään. Ja sä mietit, että millä nämä ihmiset elää täällä. Siellä on alueita, jotka kuivuu aivan totaalisesti sen takia, että metsät on hävitetty. Niin mitä ne ihmiset tekee sitten, kun se Afrikka on elinkelvoton? Eli tällä hetkellä ne alueet Afrikassa, missä on luonnonsuojelualueita, niin ne ylläpitää veden kiertoa. Ja ne ylläpitää niitä toimintoja, jotka pitää myöskin sitten niitä lähialueita kunnossa. Ja se pitää sitten Afrikkaa asuinkelpoisena afrikkalaisille. Puhumattakaan sitten tietenkään siitä, että nämä kaikki eläimethän on itsessään arvokkaita. Ja totta kai me toivotaan, että ne ei kuolisi sukupuuttoon, koska maailma on niin paljon ihanampi paikka, kun ne on olemassa.
Hanna H: Kun mä kuuntelen sun puheita, niin tässä aukenee ihan tosi erilainen kuva Afrikasta kuin se, mikä ehkä Suomessa julkisuudessa on esillä. Ja mä tarkoitan siis sitä, että kun sä puhut vaikka siitä, että miten on metsät hakattu ja luonto näyttää kadonneelta monessa kohtaa, niin siis sehän on tosi erilainen kuin se, mikä meille tulee joittenkin luontodokumenttien...
Hanna R: Joo.
Hanna H: ...tai vaikka ihan lastenkirjojen kautta. Että munkin 3-vuotias sukulaislapsi tietää tosi paljon Afrikan savannien eläimiä nimeltä. Ja sitten kun miettii sitä, että kuinka uhanlaisia monet niistä on, niin se tuntuu jotenkin ihan älyttömältä se ristiriita tässä.
Hanna R: Se on. Se on juurikin näin. Että en mä tiedä johtuuko se sitten siitä, että halutaan kertoa se tarina, mitä ihmiset haluaa kuulla. Että mä esimerkiksi olin vasta Sansibarilla. Ja Sansibarilla on enää yksi pieni metsä jäljellä, joka sekin on sekundäärimetsä. Eli aikaisemmin hakattu ja sitten kasvanut jollain tavalla takaisin. Me löydettiin siellä alueita, joissa hakataan ihan häikäilemättä sitä hiilenpolttoa varten. Ja siellä oli kuvausryhmä, niin mä kävin sanomassa sitten sille kuvausryhmälle, että voitteko käydä kuvaamassa tuota hiilenpolttoa myös, koska ne teki dokumenttia colobus-apinoista. Niin ne sanoi mulle, että ei, että tämä dokumentti kertoo näitten apinoitten käyttäytymisestä. Että monesti niissä dokumenteissa varmaankin häivytetään sitä ihmisen vaikutusta pois.
Hanna H: Joo. Se on omituinen fiktio, mitä siitä Afrikan luonnosta sitten lopulta tällaisille mun kaltaisille ihan tavallisille tallaajille välittyy. Mites sitten turismin rooli luonnonsuojelussa? Mun käsittääkseni se on aika ristiriitainen. Että ilmastokeskustelussa puhutaan voimakkaasti lentomatkailun vähentämisestä, mutta monissa paikoissa Afrikassa turistit matkusta sinne just katsomaan näitä eläimiä ja luontokohteita. Mitä sä tästä kuviosta ajattelet, että mikä on turismin rooli luonnonsuojelussa?
Hanna R: No mun mielestä se on aivan välttämätöntä Afrikassa. Että nämä luonnonsuojelualueet, niin on olemassa sen takia, että ne tuo valtiolle rahaa. Sekä Keniassa että Tansaniassa suuri osa dollareista tulee nimenomaan matkailijoilta. Ja mikäli niitä ei tulisi, niin sieltä maan sisältä todennäköisesti tulisi niin suuri tarve ottaa ne alueet käyttöön, koska se väestönkasvu ja väestöpaine on niin valtava. Että jos ne alueet ei tuota työpaikkoja, ja myöskin ulkomaan valuuttaa maalle, niin ei siellä silloin löydettäisi syitä tai motivaatiota sille suojelulle. Että sen takia mä näen, että Afrikkaan on pakko mennä. Että toki ilmastonmuutos on todella huolestuttava asia, ja mä ymmärrän täysin ihmisiä, jotka on siitä erittäin huolissaan. Mutta sitten, kun ajatellaan sitä, että ollaanko me nyt kuitenkaan valmiita luopumaan suurimmasta osasta lajeista Afrikassa, joita tämä turismi ylläpitää, niin siihen nähden tällä hetkellä ei vielä voi lopettaa ainakaan sinne matkustamista.
Hanna H: Millä ehdoilla turismi sun mielestä on kestävää noilla alueilla?
Hanna R: No se periaatteessa voi olla kestävää jo nyt. Eli on aivan täydellisiä tapoja matkustella Afrikassa niin, että rahat menee, jos me halutaan tukea tavallisia afrikkalaisia ihmisiä myöskin siinä samalla, mikä on tietenkin se pointti myöskin, että luodaan hyvinvointia Afrikkaan niin, että ihmiset voi elättää omat perheensä. Eikä niin, että ollaan jossakin five star -hotellissa, jonka omistajat on tietenkin ulkomaalaisia, jossa ihmiset työskentelee sitten hyvin pienellä palkalla. Että kyllä me eurooppalaiset nyt jo tiedetään, että miten tehdään ne valinnat. Mutta se on sitten eri asia aina, että kuka ne on valmis tekemään. Mutta kyllä siellä voi matkustaa jo nyt hyvinkin ekologisesti ja omatoimisesti. Ja ihan miten haluaa.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna H: Mikä suojelubiologiaan liittyvä teos jokaisen olisi tärkeää lukea, katsoa tai kuunnella? Tämä saa olla ihan mitä vaan kulttuuria.
Hanna R: No muhun on tehnyt isoimman vaikutuksen Tony Fitzjohnin kirjoittama kirja Born Wild. Tony Fitzjohn aloitti George Adamsonin, josta monet on kuullut, leijonien kanssa. Hän oli Korassa tuolla Keniassa ensin vuosikymmeniä. Sen jälkeen, kun kenialaiset heitti hänet ulos, niin sitten hän oli tuolla Mkomazissa. Ja nämä molemmat alueet on hänen työnsä perusteella nykyisin kansallispuistoja. Ja siinä kirjassa, se on elämänkerta, niin hän kertoo sitten näistä kaikista ihanista asioista, ja sitten kaikista haasteista. Niin kuin tyyliin lupaprosessit ja somalien asejoukot. Ja se kaikki taudit ja kuumuus, ja leijonien kanssa. Ja kaikki mahdolliset sillain. Että jos musta joskus Afrikassa tuntuu siltä, että rupeaa vähän ehkä pelottamaan tai hirvittämään, niin mä voin ajatella, että tämä on kuitenkin yksi prosentti siitä, mitä [pieni naurahdus] Tony Fitzjohn koki. Ja mistä selviytyi ja sai aikaan. Niin ei se voi olla niin suurta.
Hanna H: Kuulostaa kiinnostavalta. Viimeiseksi, jos voisit laatia yhden pakollisen kurssin, minkä jokaisen ihmisen olisi käytävä, niin mikä se olisi?
Hanna R: No se olisi tällainen luonnonmetsäkurssi. Että mä haluaisin kaikki ihmiset maapallolta, kaikkialta, että oli se kotimaa sitten mikä tahansa, että pitäisi päästä jonnekin, missä on luonnonmetsää. Koska ne luonnonmetsät on niin vähissä, että ihmiset on menettänyt ymmärryksen siitä, että mikä on luonnonmetsä. Että Suomessakin meillä on näitä puuplantaaseja kaikkialla ja ihmiset ei enää tiedä, mikä on metsä. Niin silloin, jos ei tiedetä, mikä se voisi olla, niin ei ymmärretä sitä, mitä on menetetty. Että mä ajattelen luonnonmetsää vähän niin kuin meidän suolistossa on mikrovilluksia. Ja suoliston jos levittää, niin se on tenniskentän kokoinen näitten mikrovilluksien takia. Koska ne on niin kuin ulokkeita. Niin luonnonmetsä on ikään kuin maapallon mikrovillukset, että ne moninkertaistaa maapallon pinta-alan sen takia. Eli koko se pinta-ala, mitä se puu, joka on siis luonnollinen, ei istutettu tai mikään semmoinen tusinapuu, vaan se, joka on siihen päättänyt kasvaa, niin sehän on elämää täynnä kaikkialta. Että ne on se [rauhallista elektronista musiikkia alkaa soimaan taustalla], mitä mä haluaisin, että ihmiset ymmärtää suojella.
Hanna H: Hanna Rosti, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Hanna R: Kiitos paljon kutsusta. Oli mukava olla.
[rauhallista elektronista musiikkia, vaimenee taustalle]
Hanna H: Kiitos, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]