Hanna Hantula: Arniika Kuusisto, mitä jokaisen tulisi ymmärtää pienten lasten sinnikkyydestä?
Arniika Kuusisto: Jos mietitään jotain ajattelun teoreetikkojen klassikkoja, niin eihän ne ajattele pieniä lapsia ajattelijoina, vaan ne teoriat lähtee usein kouluikäisistä. Että joo, sitten tässä kohtaa lapset oppii ymmärtämään sitä ja tätä. Mutta varhaiskasvatusikäiset on oikeastaan unohdettu. Ettei ole ajateltu, että niillä on ihan älyttömän fiksuja ajatuksia ja me voidaan oppia ihan hirveesti siitä kaikesta joustavuudesta, mitä nuorempien lasten ajattelussa on.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, mitkä heidän mielestään ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Vieraana on tänään varhaiskasvatuksen professori Arniika Kuusisto Helsingin yliopistosta. Tervetuloa.
Arniika: Kiitos.
Hanna: Minä olen Hanna Hantula, tämän podcastin juontaja.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Arniika Kuusisto, mulla menee kieli jo vähän solmuun, kun kysyn tätä. Mutta siis sun tutkimusaihe on eksistentiaalinen resilienssi. Mitä se tarkoittaa?
Arniika: Joo. Eli resilienssi on tosiaan sellaista vähän niin kuin vastustuskykyä bakteereita tai taudinaiheuttajia vastaan, voidaan ajatella. Mutta silloin, kun puhutaan mielen vastustuskyvystä, niin sitten se on sellaista sinnikkyyttä kohdata sellaisia erilaisia vastoinkäymisiä tai jotain vaikeuksia elämässä. Ja sitten, kun me puhutaan eksistentiaalisesta resilienssistä, niin eksistentiaalinenhan on semmoista olemassaoloon liittyvää. Eli vähän semmoinen ”being in the world”, niin kuin Heidegger sanoisi. Eli tavallaan sellaista oman paikan löytämistä elämässä ja universumissa. Ja jotenkin paikantumista ja sellaista merkityksellisyyttä. Niin siihen liittyvää sinnikkyyttä tai vastustuskykyä me tutkitaan.
Hanna: Niin, sun tutkimustyö tarkastelee tosiaan kahdesta kuuteen vuotiaita lapsia. Ja eksistentiaalinen resilienssi on semmoinen alue, jota ei ole ainakaan pikkulasten osalta ihan hirveästi tutkittu. Miksi sitä on syytä tutkia?
Arniika: Se on tietysti ensinnäkin, no onhan se ajankohtainen nyt, kun puhutaan nimenomaan ilmastoahdistuksesta ja puhutaan siitä sotatilanteesta. Ja on tosi paljon semmoista maiden välistä muuttoliikettä kohdistunut myös Suomeen. Mutta eihän tämä uusi ilmiö siis sinänsä ole. Että vaikka puhutaan suomalaisista sotalapsista Ruotsissa esimerkiksi. Tai onhan sotia ja pandemioitakin ollut ennenkin. Mutta tietyllä tavalla se sellainen tutkimusperinteen tai... Niin jotenkin mä haluan, että meidän tutkimuksella päästään käsiksi siihen, että miten hienoa ajattelua siellä on. Ja niitä sitten käsitteellistämään ja teoretisoimaan.
Hanna: Mikä sai sut aikoinaan kiinnostumaan just varhaiskasvatuksesta?
Arniika: No ehkä just tämä arvostus sitä lasta kohtaan. Että se on niin semmoinen, ettei ehkä tarpeeksi saa kuitenkaan huomiota, ei tutkimuksen kentällä eikä yhteiskunnassa, se lasten upea ajattelu. Ja sitten se, että mikä lapsille on tärkeää. Että mun edellisessä tutkimushankkeessa mä tutkin sitä nimenomaan, että miten, siinä oli 3-6-vuotiaita lapsia, ja sitten mä seurasin niitä kolmena vuonna. Niin sitten ne isoimmat tuli 8-vuotiaaksi. Ja mä tutkin sitä, että mikä on tärkeää tai arvokasta heille heidän elämässä. Ja siis se on niin upeeta ja ihanaa aineistoa. Ja mä opin itse tosi paljon sitä analysoidessa. Että jotenkin sellaista hienoutta tähän yhteiskuntaan lisää.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua siitä, mikä heistä on oikeasti juuri nyt tärkeää. Tänään studiossa mun kanssa on varhaiskasvatuksen professori Arniika Kuusisto. Ja me keskustellaan lasten hyvinvoinnista ja siitä, miten pienet lapset kokee maailmassa olemisen. Ja tämä sanapari ”maailmassa oleminen” tuo ainakin mulle mieleen ehkä kanssa identiteetin. Ja se taas perinteisesti nähdään jonain, jonka varsinainen muodostuminen alkaa ehkä jossain teini-iässä. Tai harvemmin puhutaan 5-vuotiaan identiteetistä. Ja mä voin ainakin itse myöntää, että mä olen sortunut monta kertaa siihen, että saatan jotenkin vähän vähätellä vaikkapa taaperon ajatuksia ihan vaan siihen ikään vedoten. Onko tämä tyypillistä? Minkä ikäinen lapsi me oikein tavallisesti nähdään yhteiskunnan toimijana? Missä se raja oikein kulkee?
Arniika: No mä oikeastaan olen väärä ihminen varmaan vastaamaan tuohon. Koska mä nimenomaan näen, että todella pienet lapset on ihan upeita ajattelijoita, joilta me voidaan oppia tosi paljon. Että jotenkin sellainen thinking outside the box, niin tavallaan lapsilla on ihan oma boksinsa. Tai siis ei ole boksia. Että jotenkin, kun tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa esimerkiksi, kun ajatukset ja arvot on tosi polarisoituneita ja kaikki on jotenkin omilla hiekkalaatikoilla heittelemässä niitä lapioita, niin mitä tämä yhteiskunta tarvitsisi, olisi se, että me osattaisiin ajatella joustavammin ja kuunnella sitä toista ja nähdä toisin. Ja just sitä lapset osaa. Ja kyllä identiteetti varmaan on oikeasti, se kyllä kehittyy ihan todella varhaisesta vaiheesta alkaen. Että totta kai sitä, no siis puhutaan, että se intensifioituu, että se on semmoista vielä intensiivisempää just teini-iässä. Mutta kyllähän tosi pienetkin lapset pohtii asioita, että mihin he kuuluu. Ja mihin ryhmiin ja minkä jäsen on. Että kyllä mä näen, että se tosi aikaisin alkaa kehittyä.
Hanna: Niin, sä olet siis tutkinut esimerkiksi arvojen kehittymistä varhaislapsuudessa. Miten käytännössä se alle kouluikäisten lasten arvojen tutkiminen oikein tapahtuu? Tai siis miten noin pienten lasten kanssa keskustelut ja tiedonkeruu jostain niin abstraktista aiheesta kuin arvot toimii?
Arniika: Joo, no tämä onkin ollut oikeastaan pitkän kehittämisprosessin tulos. No siis Schwartzin arvoteoria, joka on yksi näistä klassikoista, jota nyt aika paljon tutkimuksessa käytetään, niin siitä on sellaiset puolalaiset tutkijat kehittänyt lasten käsinukkehaastattelumenetelmän, jota mä myös pilotoin. Mä käänsin yhden, tai Robin Goodwin, joka on professorina tuolla Warwickin yliopistolla psykassa nimenomaan, niin hänen avullaan me käännettiin sitten se ensinnäkin puolasta englantiin ja sitten englannista suomeksi ja ruotsiksi. Ja ne on siis tällaisia väittämiä, että toinen käsinukke, jotka oli eläimiä mulla molemmat, niin toinen sanoo vaikka, että ”haluan viettää isoäitini kanssa aikaa, koska pidän isoäidistäni”. Ja toinen käsinukke sanoo, että ”haluan viettää aikaa isoäidin kanssa, koska saan häneltä herkkuja ja karkkia”. Ja sitten lapsen pitää miettiä, että kumman eläimen, oliko ne nyt kissa ja lammas, kumman kanssa hän on enemmän samaa mieltä just sillä hetkellä. Ja tällain voidaan esimerkiksi tutkia lasten arvoja. Mutta mä en halunnut tavallaan, sen lisäksi, että mä nyt pilotoin sitä, niin sitten toisaalta mä halusin jättää sen lasten määriteltäväksi, että mitä on ne tärkeät asiat. Joten mä annoin lapsille viikoksi käyttöön tablettitietokoneet, johon he sai itse kerätä haluamillaan menetelmillä aineistoa siitä, että mikä on heille tärkeää ja arvokasta. Ja sitten sen jälkeen mä haastattelin, tai he sai sitten näyttää sitä aineistoa, ja mä kysyin lisäkysymyksiä siitä, että myös miksi se on tärkeetä ja mistä he on oppinut sen. Ja siis se on aivan valtavan ihana aineisto. Että siellä on siis satoja valokuvia ja videoklippejä ja äänitallenteita ja piirrustuksia ja vaikka mitä.
Hanna: Voitko sä antaa esimerkkejä siitä, että mitä ne äänitallenteet tai videoklipit tai piirrustukset on? Mitä ne kuvaa?
Arniika: Joo. No oikeastaan kaikki lapset ensinnäkin nosti perheen tärkeimpänä. Ja sitten varhaiskasvatuksessa leikin. Ja sitten leikin myötä, tietysti osittain se oli kaverileikkiä, aika usein se oli ulkoleikkiä. Ja sitten siellä oli tosi kiinnostavia elementtejä, esimerkiksi taika. Että miten tavallaan kaikki semmoiset magic elements, miten ne tulee mukaan siellä leikin... Jotenkin se leikin taikavoimaisuus on niin upeeta siellä aineistossa. Mutta siellä on tosi paljon just esimerkiksi omista lemmikeistä kuvia. Ja esimerkiksi yksi poika oli ottanut kuvan omasta kotitalosta. Ja sitten hän sanoi, että tässä on tärkeetä, joo on se talo, se koti, mutta sitten on tärkeetä myös ne puut siinä vieressä. Ja sitten kun mä kysyin, että no miksi ne puut on tärkeitä, niin sitten se sanoi ”no kun linnut tekee pesät sinne puiden oksille, ja siitä me tiedetään, että on kevät”. Että siis se jotenkin, myös semmoinen yhteys luontoon oli vahvasti läsnä tosi monissa näissä.
Hanna: Vaikuttiko se minkä ikäisiä ne lapset on siihen, mitä aineistoa sinne tabletille kerääntyi?
Arniika: No kyllä varmaan ainakin siinä mielessä, että mitä vanhempia ne lapset oli, niin sitä enemmän oli semmoisia organisoituja harrastuksia ehkä. Että en mä sitä nyt, siinä oli 45 lasta mukana, niin en mä tästä mitään tilastollisia prosentteja tietenkään laskenut. Mutta sellaiset ehkä näyttäytyi vahvempana niissä isompien sitten, jo ykkös-kakkosella olevienkin lasten aineistossa. Mutta semmoisia omia tärkeitä esineitä, leluja, ja sitten just perheenjäseniä ja niitä lemmikkejä oli kyllä ihan kaikenikäisillä.
Hanna: Mä tunnen erään lapsen, jonka mielestä on ihan superhauskaa huijata aikuisia. Että se on hänen mielestään ollut viime aikoina hauskinta ikinä. Niin mites tällaisessa tutkimustilanteessa, saattaako lapset joskus huijata tutkijaa?
Arniika: Mä luulen, että se on eri asia. Että mä luulen, että he suhtautuu aika vakavasti siihen, että kun he... Kun jos kysymys on, että mikä sulle on tärkeetä, niin tavallaan miksi huijaisit siinä. Mutta mä tavoitan kyllä tuon. Mulla on mun neljävuotiaan siskontytön kanssa, meillä on semmoinen leikki, että mä kysyn aina häneltä, että ”Aili, oletko sä tänään mun mussukka?”. Ja sitten hän nauraa ja sitten hän miettii, että no olisiko hän tänään mun mussukka vai ei. Ja sitten hän saattaa sanoa siis kumman tahansa, että on tai ei, niin sen pohjalta, että miltä nyt sattuu sillain tuntumaan. Mutta mä luulen, että tämmöisessä aineistonkeruutilanteessa, että kun se instruktio oli, että mikä on sulle tärkeetä ja arvokasta, niin kyllä sieltä tuli aika autenttisesti niitä vastauksia.
Hanna: Että vakava asia. Mulla tulee tällaisesta arvotutkimuksesta mieleen vaalikoneet ja se, kuinka paljon niissäkin vastaukseen vaikuttaa kysymyksen muotoilu. Kuinka paljon sä mietit tutkijana sun oman olemisen vaikutusta tutkittaviin lapsiin?
Arniika: Mä mietin sitä ihan hirveesti kautta mun koko tutkijauran. Se on ollut yksi mun semmoinen tärkee, mistä mä olen myös kirjoittanut ja julkaissutkin. Mä olen itse verrannut lasten ja tutkijan välistä roolia tiedontuotannossa, tutkimusprosessissa tuohon Drottningholmin linnan vanhaan teatteriin. Että siitä mä olen kehittänyt semmoisen mallin. Mutta se on aika long story. Mutta eniten ehkä sillain jotenkin olen miettinyt sitä, että jos se lapsi on siellä stagella ja sieltä näyttämöltä käsin rakentaa itse sitä aineistoa, niin kuin tässä mun aineistossa. Niin sitten, kun se tutkija istuu siihen tuoliin ja kysyy häneltä, että miten... Että tavallaanhan siis vastaus tuohon sun kysymykseen on se, että just tässä tutkimuksessa se ei ole samalla tavalla ehkä ongelma. Koska siis lapset saa aluksi vaan sen padin ja sitten sen kysymyksen. Että he tuottaa sitä aineistoa sitten itsenäisesti, eikä välttämättä ehkä ajattele edes, että kenelle se menee. Mutta et sitten kuitenkin siellä näkyy joitain, jotka on sanonut, että no mä tein tämän ruotsiksi, kun mä ajattelin, että mun opettaja lukee tämän, eskariopettaja, kun nämä oli kaksikielisiä varhaiskasvatusyksiöitä. Mutta sitten, kun siellä Drottningholmin linnan teatterissa oli semmoinen kuriositeetti, että siellä on tietysti kuningasparille omat penkit. Mä mietin paljon sitä, että kun se kuningaspari istuu sinne penkkiin, etupenkkiin, niin kenelle sitä performoidaan. Tavallaan he on yhtä aikaa myös koko sen yleisön, ja tietyllä tavalla ehkä näyttelijöidenkin, semmoinen yksi main focus. Että se muuttaa heti sitä valtasuhdetta, kun se tutkija astuu sinne vaikka päiväkodin tilaan, sinne ryhmätilaan.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Lasten ja nuorten pahoinvointi on iso yhteiskunnallinen ongelma. Esimerkiksi yhteydenotot Mannerheimin Lastensuojeluliiton maksuttomaan puhelinpalveluun on lisääntynyt vuosi vuodelta. Ja sieltä arvioidaan, että koronan vaikutus tähän on vaan jäävuoren huippu, koska yhteydenotot kasvoi myös koko viime vuosikymmenen. Nämä sun tutkimuskohteet, eli siis 6-vuotiaat ja siitä alaspäin, ei toki edes muista aikaa ennen koronaa. Mutta miten korona näkyy just tämän ikäryhmän hyvinvoinnissa, kun yleensä tilastoissa puhutaan jo vanhemmista lapsista ja nuorista? Nuorilla ja aikuisilla siis pahoinvointi on lisääntynyt. Näkyykö tämä sama pikkulapsissa?
Arniika: No kyllä siellä näkyy siis esimerkiksi yhteiskunnallinen eriarvoistuminen. En tiedä just tässä aineistossa, ei ehkä, kun sitä me ei, se ei ollut tämän tutkimuksen fokuksena. Mutta mä olen tehnyt aikaisemmin semmoisen Helsingin kaupungin ja Helsingin yliopiston yhteishankkeen, jossa tarkasteltiin moninaisuutta varhaiskasvatuksessa. Ja siellä kyllä näkyi myös se semmoinen eriarvoistuminen ja se hyvinvoinnin polarisoituminen. Ja siitä on jo, se on itse asiassa jo vuosikymmenen takaa se aineisto, ja sielläkin näkyi jo. Mutta tämän hetken, jos mä mietin ihan, no ihan jo omien lastenkin kautta, että kun mun oma kuopus, joka oli jo sitten siinä vaiheessa alakoulun loppuluokilla, kun Ukrainan sota alkoi. Niin hän tuli ensimmäisen sotapäivän jälkeen koulusta Tukholmassa, jossa me silloin asuttiin, ja pakkasi ihan ensimmäiseksi semmoisen valmiuskassin sänkynsä viereen ja nukkui oikeasti kuukausia sen vieressä. Ja halusi tietää, että missä on meidän lähimmät väestösuojat. Ja tavallaan se huoli siitä, että jotain tapahtuu. Tai siis se oma turvallisuudentunne ihan selvästi oli järkkynyt siinä. Että hänen luokanopettajansa vaimo oli Ukrainassa just silloin, ukrainalainen, ja oli Ukrainassa just silloin, kun sota syttyi. Ja sitten se sen takia varmaan tuli vielä enemmän jotenkin iholle. Mutta jos tällein vaikuttaa tuollaiseen isompaan alakoululaiseen, niin puhumattakaan sitten siitä, että miten pienemmät lapset, jotka ei ehkä osaa samalla tavalla edes käsitellä ja puhua siitä.
Hanna: Onko toi kuinka tyypillistä sun kokemuksen mukaan, että vaikka just Ukrainan sota huolestuttaa lapsia? Mistä kaikkialta lapset oikein kerää niitä asioita, joista huolestua?
Arniika: No siis lapsethan tekee ihan valtavan aktiivisesti havaintoja koko ajan ympäristöstään. Että siis ollaan kaupan kassalla ja nähdään niitä lööppejä, keltaisen lehdistön. Ja näkyy kuvia lehdissä ja toisaalta iltauutisia kuunnellaan ehkä sivukorvalla sitten kuitenkin sieltä lastenhuoneesta. Että kyllähän lapset on tosi tarkkoja sellaisten huomioiden tekemisessä. Ja sitten varsinkin, jos siellä on jotkut käsitteet sellaisia jotenkin, että ne ei ole niin ymmärrettäviä lapsille, niin sitten ne saattaa aiheuttaa tosi paljon huolta. Sen takia mä näen just siinä tosi tärkeenä, tämän resilienssin tukemisessa, sen eksistentiaalisen resilienssin tukemisessa sen, että on semmoinen avoin luottamuksellinen suhde johonkin aikuiseen. Mieluiten niin, että sekä varhaiskasvatuksessa että kotona. Koska sitten niitä uskalletaan sanottaa niitä huolia ja niitä voidaan yhdessä käsitellä ja miettiä, että onko tämä nyt oikeasti meidän tämänhetkiseen arkeen kohdistuva uhka. Vai että onko tämä jotain, mitä me, että mitä me voitaisiin yhdessä tehdä tälle. Että mulla tulee vaan mieleen tuosta iltauutisista itse asiassa semmoinen esimerkki, että kun mun esikoinen oli varmaan siis, olisiko ollut kolmen neljän vanha, ja hän oli nukkumassa yhtenä iltana jo lastenhuoneessa. Ja kuunneltiin iltauutisia siinä, niin yhtäkkiä sieltä lastenhuoneesta kuului, että ”ai miksi siilit on vaarassa”. Kun uutistenlukija oli sanonut, että siviileihin kohdistuu uhkaa [Hanna naurahtaa]. Sitten kun hän ei tiennyt sanaa siviili, niin sitten hän oli tosi huolissaan siileistä.
Hanna: Voi ei.
Arniika: Mutta mulle itselle se oli jotenkin semmoinen wake up call siihen, että tosiaan nämä iltauutiset ei tarvitsisi olla näin kovalla ensinnäkään. Että ei ollut tullut edes mieleen, että siellä pienet korvat kuuntelee iltauutisia. Ja tietenkään me ei voida suodattaa, me ei voida suojella, me ei voida pitää jossain kuplassa koko lapsuutta tai siis sillain. Eikä se ole tarkoituskaan. Vaan että miettii lapsen tasoisesti, että mitkä ne huolenaiheet on ja miten niitä voisi yhdessä käsitellä.
Hanna: Monet tämmöiset asiat, niin kuin vaikka sodat tai pandemiat tai ilmastokriisi, on semmoisia, jotka pelottaa ja huolestuttaa aikuisiakin. Miten aikuiset voi onnistua kohtaamaan lapset oikealla tavalla silloin, kun itseäkin ehkä vähän pelottaa eikä tiedä kaikkia vastauksia?
Arniika: Joo, siis tietysti on tosi tärkeetä, että toimii tietyllä tavalla semmoisena tunnesäiliönä sille lapsen huolelle. Että pystyy pitämään itsensä rauhallisena, jos on semmoinen tilanne. Mutta siis vastauksiahan ei meillä ole kaikkiin suuriin elämänkysymyksiin, aikuisillakaan. Ja tietyllä tavalla mä ajattelen, että varhaiskasvatuksessa nyt esimerkiksi, niin on tosi tärkeetä, että jos lapsi tuo esiin tämmöisen jonkun suuren elämänkysymyksen, niin että sitä voidaan ihmetellä yhdessä. Tärkeintä on, että aikuinen kohtaa sen huolen. Ja jotenkin pysähdytään siihen ja voidaan vaikka siinä muidenkin lasten kesken ja aikuisen kesken vaikka istua jonnekin matolle tai mättäälle tai missä nyt sitten ollaankaan. Ja sitten yhdessä ihmetellä ja pysähtyä ja miettiä, että no mitäs te muut ajattelette ja mitenköhän tämä nyt olisi. Että nehän on aika usein semmoisia suuria, oikeesti suuria elämänkysymyksiä, esimerkiksi liittyen kuolemaan tai suruun, jotenkin muuhun tuollaiseen. Että jos nähdään vaikka kuollut lintu jossain metsäretkellä, niin sitten lapset saattaa ruveta pohtimaan elämän rajallisuutta ja sitä. Ja sitten kun ne on niin semmoisia jotenkin spontaaneja ne reaktiot, että joo, munkin isoäiti kuoli. Että ei puhutakaan enää pelkästään siitä linnusta, vaan sitten yhtäkkiä puhutaankin sillain tosi isoista asioista, jotka saattaa koskettaa tosi läheltä joitain lapsia. Niin että oikeesti otetaan vakavasti se, jolloin me taas luodaan sitä sellaista turvallista aikuisen suhdetta siihen lapseen. Mutta sitten toisaalta myös, niin se semmoinen tiedontuottamisen demokraattisuus siinä, että koska aikuinenkaan ei tiedä, niin sitten kaikki on tavallaan samalla viivalla. Ja samalla tavalla erilaiset katsomusperinteet tai kulttuurit tai mitä nyt sitten jokaisella meillä on, tuomme mukanamme kaikkiin paikkoihin, mihin kuljemme, niin ne asettuu tasavertaisiksi siinä keskustelutilanteessa, jos ei kenelläkään ole jotain oikeeta patenttivastausta.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Sä olet tutkinut myös radikalisoitumista. Otetaan tällainen vähän kärjistetty esimerkki. Ajatellaan, että on kaksi lasta, molemmilla on elämässään ulossuljetuksi tulemisen kokemuksia, pahoinvointia, ehkä kiusaamista. Toinen päätyy ääriajattelun piiriin, toinen ei. Onko radikalisoituminen aina arpapeliä vai palautuuko tämäkin resilienssiin?
Arniika: Joo, arpapeliä se varmaan ei ole. Että resilienssi on tärkeä nimenomaan tuosta näkökulmasta. Eli resilienssitutkimuksen juuret on nimenomaan siinä, että tutkijat kiinnostui siitä, että miksi jotkut riskiolosuhteissa kasvavat lapset pärjäsi kuitenkin tosi hyvin elämässä. Saattoi pärjätä hyvin koulussa. Että se oli se resilienssin alkuperäinen määritelmä, että niistä olosuhteista huolimatta selviydytään. Mutta eihän me olla vaan jonkun semmoisten olosuhteiden uhreja. Että siinä se yksilön toimijuus ja arvot nimenomaan tulee, astuu peliin. Että niitä valintoja tehdään sen arvopohjan kautta, mikä meillä on. Mutta totta kai, jos on jatkuvia ulossuljetuksi tulemisen kokemuksia kautta koko kasvuvuosien, niin kyllähän se hirveästi vaikuttaa. Mutta ei tietenkään kaikki radikalisoidu, eikä edes kallistu ääriajatteluun. Ja sitten lisäksi näistä, jotka on mieleltään ääriajattelijoita, niin eihän heistäkään kaikki rupeaa tekemään jotain väkivaltaisia tekoja sen ajattelunsa pohjalta. Että se on sitten taas aivan eri asia. Että kyllähän sä saat ajatella hyvinkin, miten sen nyt sanoisi, valtavirrasta poikkeavasti. Ja että onhan tietyllä tavalla kaikki vahvat arvot semmoista fundamentalismia. Niin sehän on tietyllä tavalla kaikki ääriajattelua. Mutta ei me silti ajatella, että joku, joka vaikka ajattelee tosi vahvasti jonkun tietyn arvomaailman, oli se nyt vaikka ympäristö, niin ei me silti puhuta kaikista radikalisoituneina. Että se on enemmän se, että miten rakentavasti pystyy toimimaan niitten arvojensa edestä.
Hanna: Mä törmäsin vähän aika sitten yhteen psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin haastatteluun, jossa hän puhui orkidealapsista ja voikukkalapsista. Tämä ajatus oli se, että voikukat kasvaa ja kukoistaa vaikka asfaltin läpi. Mutta orkideat on äärimmäisen herkkiä olosuhteiden vaihtelulle. Ja Furman korosti siinä haastattelussa, että tämä ei ole arvottamista, vaan pitäisi muistaa, että se ihmisen oma henkilökohtainen resilienssi voi lopulta määrittää tosi paljon. Voisiko tämän tulkita myös niin, että näiden orkideoiden ei todellakaan kannata syyllistää itseään siitä, että asiat tuntuu raskaammilta kuin voikukilla tuntuu? Eli siis resilienssi on jotain, jota toisilla on niin sanotusti luonnostaan.
Arniika: Joo, no totta kai se toimijuus, ja sitten just nimenomaan se, että mitä me päätetään tehdä omien arvojemme pohjalta, niin siihenhän tämäkin tavallaan palautuu, mistä mä äsken puhuin. Me varmaan kaikki ollaan tiettyyn pisteeseen asti, meihin on vaikuttanut se kaikki meidän, tavallaan lähtökohdat ja se ympäristö. Ja miten me ollaan löydetty oma, tavallaan sitä kokemusta siitä oman paikan löytymisestä ja kuunnelluksi ja nähdyksi ja kunnioitetuksi tulemisesta. Ja että kuinka merkityksellisiä me ollaan myös muille, niin sen oman kokemuksen kautta. Että ne kaikki vaikuttaa. Mutta kyllähän ne on aina sitten lopulta valintoja, että mitä me tehdään.
Hanna: Miten erityisesti pikkulasten resilienssiä voi vahvistaa? Jos ei nyt mietitä edes varsinaisia pelkoja tai kriisejä, vaan ihan sitä arkista olemista.
Arniika: Kyllä mä siinäkin ajattelen just, että se nähdyksi tulemisen kokemus on niin hirveän tärkeä. Että jokainen lapsi tulisi kohdatuksi kaikkien, siis sellaisena kuin hän on. Puhutaan myös identiteettiturvallisesta tilasta, että jokainen lapsi saa tulla sellaisena kuin hän on myös sen oman identiteettinsä kanssa. Että se voi liittyä kulttuuriin tai katsomukseen tai futisjoukkueeseen, mutta että kaikilla on semmoinen olo, että mun ei tarvitse peittää jotain osaa omasta itsestäni siellä varhaiskasvatuksessa. Ja tähän liittyy vahvasti se, että oikeasti aikuiset kuuntelee ja ottaa kunnioittavasti vastaan ne lasten kysymykset. Varsinkin uskontoihin liittyy usein sellaisia, aikuisilla on jotenkin vaikea välillä ottaa niitä kysymyksiä vastaan, koska ne koetaan niin vaikeana. Ja sitten ruvetaan miettimään, että apua, että mitäköhän tämän lapsen uskonnollisiin kysymyksiin nyt voi vastata sen pohjalta, että se on tämmöisestä ja tämmöisestä perheestä, että siellä on nyt näitä ja näitä arvoja.
Hanna: Mitä nämä vaikeat kysymykset voi olla?
Arniika: No siis ne voi olla vaikka just se, että mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Että eihän tavallaan, ei lapset ajattele, että tämä on joku semmoinen kysymys, mitä ei saa kysyä täällä. Tai lapsi voi puhua vaikka, sanotaan nyt vaikka Jeesuksesta. Hei mulla on yksi esimerkki. Itse asiassa mun aineistossa oli sellainen, että kolmevuotias rupesi haalaria pukiessa laulamaan Jumalan kämmenellä -biisiä, jonka hän oli siis oppinut jossain seurakunnan kerhossa. Ja päiväkodin aikuinen mietti jälkeenpäin, että olisiko hänen pitänyt, ei kun hän oli miettinyt siinä hetkessä, pitäisikö hänen vaimentaa tämä lapsi, koska vieressä haalaria puki joku lapsi, jolla oli erilainen kotitausta. Mä mietin, että ihan oikeasti, että mihin tämä yhteiskunta on tullut, jos kolmivuotias ei saa laulaa valitsemaansa laulua päiväkodin eteisessä. Että tämmöisiä ne on ehkä ne arjen niin sanotut vaikeat kysymykset. Että ehkä se uskontoallergia on mennyt jo astetta liian pitkälle, jos me mietitään tämmöistä asiaa. Koska siinähän me, jos sanotaan, että lapsi olisi esittänyt jonkun kysymyksen liittyen vaikka uskontoon. Vaikka nyt sen, että mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mikä siis liittyy tai ei liity uskontoon riippuen ihmisen katsomuksesta tietysti. Niin sitten, jos aikuinen kokee sen niin vaikeana vastata, että hän sivuuttaa sen, niin sehän on ihan suora viesti sille lapselle, että tästä asiasta ei saa puhua täällä. Eli hiljaisuuksien kautta me myös välitetään arvoja hyvin vahvasti.
Hanna: Entäs sitten, puhutaan tästä varhaislapsuuden resilienssistä, niin miten se heijastuu aikuisuuteen? Voiko siitä, että millaista resilienssiä jollain lapsella on, päätellä, että miten hänen elämänsä muotoutuu tulevaisuudessa?
Arniika: No kyllähän nämä on enemmän sellaisia, että mitä nyt vähitellen kumuloituu, ne kokemukset. Että eihän meistä kukaan nyt missään ruusunlehtityhjiössä kasva. Että ainahan niitä tulee, jotain sellaisia pieniä ja suuria vastoinkäymisiä ja muuta. Ja melkeinpä ajattelen niin päin, että jos olisi semmoinen ruusunlehtityhjiö, niin sehän vasta olisikin tosi huono, koska sittenhän se ei valmistaisi mihinkään pettymyksen sietämiseen. Mutta se on sitten eri asia, että nyt kun puhutaan hyvinvoinnin polarisoitumisesta, että jos tosiaan on tosi paljon sellaisia negatiivisia ulossulkemisen kokemuksia. Kokee vaikka, että vanhemmilla tai perheellä ei ole riittävästi vaikka rahaa. Ja sitten, että kokee semmoista köyhyyden tunnetta ja sitä kautta ulkopuolisuutta. Tai sitten on paljon sosiaalisia ongelmia ja on mielenterveysongelmia kaikenlaisia. Ja sitten lisäksi joutuu koulukiusatuksi ja muuta. Niin kyllähän se, että jos ne jatkuvasti kumuloituu, niin kun oikeasti me tiedetään, että se joissain tilanteissa, sekä hyvät että pahat asiat saattaa kerääntyä. Niin kyllähän sellainen vaikuttaa tosi paljon ihmisen elämään. Mutta jälleen sitten palautuu siihen resilienssiin, että sieltä sitten kuitenkin jotkut osaa jotenkin suunnata kuitenkin sen fokuksen siihen tulevaisuuteen ja ajatella, että mä en ole pelkästään jotenkin lapsuuteni tuotos, vaan on mahdollisuus vielä suunnata se katse tulevaan.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]
Hanna: Kenen elävän tai kuolleen tutkijan kanssa menisit drinkeille, minne menisitte ja mitä joisitte?
Arniika: [naurahtaa] No tämä oli ehkä aika vaikea. Mä tykkään tosi paljon Kierkegaardin semmoisesta päiväkirjamerkinnästä, missä hän sanoo, että hän tarvitsee vähän taikaa elämäänsä unohtaakseen elämän ankeuden. Että jotenkin ehkä Kierkegaardin kanssa mä menisin. Ja varmaan kombutsalle jonnekin meren rannalle [naurahduksia].
Hanna: Siinäpä kohtaus, jota voi päässään pyöritellä.
Arniika: Joo. Pussikombutsat ehkä [naurahduksia] jonnekin rantakalliolle.
Hanna: Kiehtovaa. Kuinka monta varhaiskasvatuksen tutkijaa tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?
Arniika: No tämä taas oli tosi helppo. Ei tarvita yhtään, koska lapset mielellään riemuitsee, kun he pääsee vaihtamaan. Että aikuisten pitää vaan huolehtia, että on sähköt katkaistu, että turvallisuusnäkökulmat on huomioitu. Mutta ehdottomasti ei yhtään tarvita.
Hanna: Hyvä. Mikä varhaiskasvatukseen liittyvä teos jokaisen olisi tärkeää lukea, katsoa tai kuunnella? Tämä saa olla ihan mitä vaan kulttuuria.
Arniika: Joo, siis mulla tuli ensin mieleen Näkymätön lapsi. Jotenkin siitä, että miten meistä kaikista voi tulla näkymättömiä, jos ei meitä nähdä oikeasti sellaisena kuin me ollaan. Ja sitten me voidaan vähitellen tulla siinä hyvässä kohtaamisessa, vaikka nyt sen pedagogisen rakkauden kautta varhaiskasvatuksessa, miten Michel Vandenbroeck sen ilmaisee. Niin se, että me saadaan se merkityksellisyyden kokemus myös siinä ihmissuhteessa, niin sitten me voidaan tulla näkyväksi ja kukoistaa siinä.
[rauhallista elektronista musiikkia alkaa soimaan taustalla]
Hanna: Arniika Kuusisto, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Arniika: Kiitos.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]
Hanna: Kiitos, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi.
[rauhallista elektronista musiikkia, musiikki vaimenee]