Pohjoisten alueiden ekosysteemeille on ominaista ilmaston selvä vuodenaikainen vaihtelu. Kylmään talvikauteen kuuluu oleellisesti myös lumipeite, joka vaikuttaa niin kasvien kuin eläintenkin talvehtimiseen. Pohjois-Suomessa pysyvän lumipeitteen kausi alkaa keskimäärin lokakuun lopussa, Etelä-Suomessa vasta joulukuun puolivälin jälkeen. Paksuimmillaan lumipeite on kevättalvella. Lounaissaaristossa lumipeitteisiä päiviä on alle sata, mutta Pohjois-Suomessa luminen jakso kestää yli puolet vuodesta. Lumen määrä ja ominaisuudet vaihtelevat paikallisesti esimerkiksi aukean maan ja metsän välillä. Lumen paksuuden ja lumipeitteen keston lisäksi lumen fysikaalisesti ominaisuudet, esimerkiksi tiheys, vesiarvo ja hangen kerroksellinen rakenne vaikuttavat lumen suojassa talvehtiviin kasveihin.

Suuri osa lumiekologisista tutkimuksista on tehty puuttomalla tundralla tai metsänrajan yläpuolella tunturipaljakalla. Puuttomassa ympäristössä tuuli kuljettaa tehokkaasti lunta, jolloin muodostuu sekä pysyvästi lumettomia deflaatioita että lumenviipymiä, joista lumi sulaa myöhään kesällä. Näiden ääripäiden kasvillisuus eroaa huomattavasti toisistaan, ja lumi onkin keskeinen luonnon monimuotoisuuteen vaikuttava tekijä tunturiluonnossa. Lumen merkitys ekologisena tekijänä pohjoisissa havumetsissä tunnetaan puutteellisesti: puuttomalla paljakalla tehtyjä tutkimuksia ei sellaisenaan voi soveltaa puustoisiin elinympäristöihin.