Kaius Niemen puhe valtsikan kesäjuhlissa 7.8.2025
Hyvät valtsikalaiset ystävät,
lämmin kiitos järjestäjille mahdollisuudesta tulla puhumaan tähän iltapäivään ajankohtaisesta aiheesta eli jälleenrakennuksesta. Se on monin tavoin yksi olennaisimmista teemoista tässä ajassa. Aihe on myös hyvin laaja.
Nostalgiaa on ilmassa katsellessani ympärille. Täällä on paljon tuttuja kasvoja. Aloitin elokuun alussa vuonna 1994 poliittisen historian ja valtio-opin opinnot tässä samaisessa korttelissa. Syy miksi olen täällä liittyy toki tähän alumniasiaan, mutta varsinaisen teeman – eli jälleenrakennuksen – osalta työelämä vei 1990-luvun loppupuolelta alkaen konflikti- ja sota-alueille raportoimaan niin Yleisradiolle kuin Helsingin Sanomillekin. Tutuksi tulivat muun muassa Kosovon sota Balkanilla, Afganistan, Irak, Israel ja Länsiranta toisen intifadan puhjettua. Sittemmin olen pyrkinyt pitämään teemaa esillä päätoimittaessani ensin Ilta-Sanomia, Taloussanomat.fi:tä ja sitten Helsingin Sanomia. Ja nyt parhaillaan Milttonin varatoimitusjohtajana olen päässyt perustamaan jälleenrakennukseen keskittyvää toimistoamme Ukrainaan. Tämä aktiivinen työ on jatkunut jo kahden vuoden ajan. Edellisen kerran kävin Kiovassa kaksi kuukautta sitten kesäkuussa.
Mitä voimme oppia menneisyydestä?
Palaan nostalgiaan. Fuksivuoden alku 1994 oli täynnä lupausta paremmasta maailmasta. Neuvostoliitto oli lakannut olemasta muutamaa vuotta aikaisemmin ja Suomi oli parhaillaan integroitumassa länteen. Muutaman kuukauden päästä olisi tiedossa kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä. Rautaesirippu oli romahtanut, itäisen Euroopan vapautuminen ja demokratisoituminen suurena ilonaiheena. Neuvostoliitto ei ollut suistunut sisällissotaan tasavaltojen itsenäistyttyä. Tsetsenian ensimmäinen sotakin vasta odotti alkamistaan.
Jälkikäteen voi sanoa, että Neuvostoliiton hajoamissodan järistykset siirtyivät yhden sukupolven verran eteenpäin, kun Venäjä ensin hyökkäsi Itä-Ukrainaan ja myöhemmin aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan.
Mutta: Ruandassa raivosi kansanmurha ja Balkan puolestaan toimi varoittavana esimerkkinä, koska silloinen Jugoslavia oli ikään kuin miniatyyrimalli siitä, mitä Neuvostoliitossa olisi voinut pahimmillaan tapahtua tuolloin. Ja nämä niin kutsutut perintösodat – Slovenia, Kroatia, Bosnia, Kosovo – varjostivat koko 1990-luvun ajan Euroopan optimismia. Eli fuksivuotenani sota riehui verisenä ja hyvin monimutkaisena – asymmetrisenä – Bosniassa. Eikä tuolloin ollut vielä edes tapahtunut Srebrenican serbijoukkojen siviileihin kohdistamaa joukkomurhaa, josta tulisi pahin yksittäinen veriteko Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen: sekin lopulta kansanmurhaksi juridisesti määriteltynä.
Mietin jo tuolloin, miten tuo tuhottu sirpaleinen Euroopan kaakkoiskolkka on mahdollista nostaa pystyyn jopa useita satojatuhansia uhreja vaatineiden sotien jälkeen. Miten ylipäätään saada rauha alueelle, jossa sukupolvien ajan keskenään asuneet naapurustot olivat alkaneet tappaa silmittömästi toisiaan riippuen mihin etniseen taustaan he sattuivat kuulumaan. Kuitenkin rauha oli lopulta mahdollinen. Balkanin jälleenrakennus ei ollut täydellinen suoritus ja alue on edelleen poliittisesti hyvin huojuva rakennelma. Mutta pitkällisen rauhan saavuttamisen edellytyksenä oli voimakas kansainvälinen puuttuminen, jälleenrakennukseen allokoidut varat sekä sotarikoksiin syyllistyneiden ihmisten vastuuttaminen oikeudessa.
Jälleenrakennus on siis paljon enemmän kuin rakennusten uudelleen pystyttämistä. Se on sodan traumojen voittamista. Se on aktiivista menneisyyspolitiikkaa, jossa tehdyt hirvittävät virheet tunnustetaan. Se on ikään kuin yhteiskuntien formatoimista sodan sijasta rauhaan.
Tiivistetysti presidentti Martti Ahtisaarta siteeraten: "Haluatko voittaa – vai haluatko rauhan?"
Kysymys kiteyttää perustavanlaatuisen dilemman konfliktien ratkaisemisessa. Ja mikä tärkeintä, jälleenrakennuksen onnistumisessa.
Tärkeintä ei siis ole voittaa sotaa, vaan voittaa rauha.
Palaan tähän teemaan hieman myöhemmin.
Ei ole jälleenrakennusta ilman tuhoa.
Eilen tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Hiroshimaan pudotettiin atomipommi. Ensi lauantaina tulee kuluneeksi saman verran vuosia Nagasakin tuhosta. Tiesittekö muuten, että alunpitäen Nagasakin Fat man -niminen atomipommi piti pudottaa ihan toiseen kaupunkiin. Harva meistä on kuullut paikasta nimeltä Kokura. Me tuntisimme nyt Kokuran, mutta emme olisi kuullutkaan Nagasakista, jos pommikoneessa ei olisi ollut teknisiä ongelmia, jos polttoainetta olisi ollut riittävästi, jos Kokuran yllä ei olisi ollut paksua pilvipeitettä ja alueella voimakasta ilmatorjuntaa. Niin pienistä asioista voi olla 75 000 ihmisen henki kiinni. Nagasakista tuli siis puolivahingossa maailmankuulu tuhokaupunki.
Miksi mainitsen atomipommin tässä yhteydessä? Se liittyy mittakaavaan. Hiroshimassa 13 neliökilometrin alueella tuhoutui noin 90 prosenttia rakennuskannasta. Voima oli aivan käsittämätön. Toisessa maailmansodassa siviilikohteisiin kohdistetut mattopommitukset, esimerkiksi Hampuriin 1943 ja Dresdeniin 1945, tuhosivat pahimmillaan 60-70 prosenttia kaupunkien rakennuksista. Atomipommeja tarvittiin vain yksi kappale ja tuho oli monta kymmentä prosenttiyksikköä korkeampi.
No, meidän aikanammehan sodankäynnin piti muuttua toisenlaiseksi. Teknologisen tarkkuuden avulla niin sanotuksi “kirurgiseksi”!
Senhän piti tarkoittaa täsmäpommeja sotilaskohteisiin. Tällä tavoin tulisi vain vähän sivullisia uhreja. Muistatteko, ohjuksissa alkoi olla oli videokameroita, jolla oli mahdollista vahvistaa “kirurgisen” tarkka osuma.
Mutta mitä vielä!
Me olemme nähneet hiljan Assadin hallinnon käyttävän kemiallisia aseita ja tynnyripommeja siviileitä vastaan Homsissa, olemme nähneet Venäjän tekevän sairaaloihin ja siviilikohteisiin jatkuvasti ohjus- ja droneiskuja sekä Ukrainassa että Syyriassa.
Ja Gaza… Tuho yltää tällä hetkellä suhteellisesti ottaen Hiroshiman tasolle. Yli 90 prosenttia Gazassa sijaitsevista kodeista on tuhoutunut tai vaurioitunut, tällä 360 neliökilometrin kaistaleella. Kaksi kolmasosaa kaikesta yhteiskunnan infrasta on pirstaleina. Raunioitunutta rakennusromua on arvioitu olevan lähes 50 miljoonaa tonnia. Sen seassa tuhansia vainajia ja loputon määrä räjähtämättömiä pommeja ja ammuksia.
Suoraan sanottuna, en ole tällä pitkällisellä kriisi- ja sotakokemuksellani varustettuna nähnyt omana aikanamme yhtään mitään vastaavaa.
…Ja itse asiassa on väärin puhua näkemisestä. Kukaan meistä ei käytännössä näe kovinkaan paljon Gazasta, koska Israel ei päästä ulkomaisia journalisteja paikalle. Jopa AFP:n kaltaiset uutistoimistot evakuoivat gazalaisetkin toimittajansa pois alueelta, koska heitä odottaa joko ilmeinen kuolema pommeihin tai nälkään. Me emme siis näe tai koe juuri mitään, mitä oman aikamme siviileihin kohdistuvassa järisyttävässä murhenäytelmässä parhaillaan tapahtuu. Kun tämä ymmärrys ja tunne puuttuu, ei voi syntyä riittävää kansainvälistä painetta lopettaa siviiliväestön tappaminen ja näännyttäminen. Edes Euroopan komission edustaja ei pääse tällä hetkellä Gazaan arvioimaan tilannetta.
Gazan kohdalla keskustelu typistyy helposti identiteettipoliittiseksi puuroksi: siihen kuka on oikeistolainen tai vasemmistolainen. Kysymys ei kuitenkaan ole meistä vaan gazalaista siviileistä, ylipäätään ihmisten oikeudesta elää. Muutama viikko sitten brittiläinen the Guardian -lehti kiinnitti huomionsa lapsiin.
Sen pääkirjoituksessa otettiin kantaa edeltäneen viikonlopun tapahtumiin, jolloin Israelin ilmaisku oli tappanut kuusi palestiinalaislasta – ja neljä aikuista – heidän jonottaessaan vettä pakolaisleirillä. Lehti painotti, että sodan alusta lähtien on joka päivä kuollut koululuokallisen verran lapsia. Yhteensä 17 000 lasta on kuollut. Sen lisäksi kymmeniä tuhansia lapsia on loukkaantunut vakavasti; monet heistä ovat menettäneet raajojaan.
Lehti jatkaa, että samaan aikaan israelilaiset vanhemmat vaativat perustellusti panttivankien vapauttamista ja tulitaukosopimusta, joka lopettaisi tämän konfliktin – sopimusta, jota pääministeri Benjamin Netanjahu on vastustanut. Luen pääkirjoituksen lopun teille alkuperäiskielellä:
“Allies, including the EU and Britain, remain complicit in this war. They should ask themselves what they would do if their children faced for even one day what those in Gaza have endured for month after month. The children of Gaza have the same rights as children anywhere – to water, to food, to shelter, to education, to play, to hope, to joy. To life. Yet on Sunday, Israel killed: Abdullah Yasser Ahmed, Badr al-Din Qarman, Siraj Khaled Ibrahim,Ibrahim Ashraf Abu Urayban, Karam Ashraf al-Ghussein and Lana Ashraf al-Ghussein. They were children. They were loved.”
Tappaminen Gazassa on saatava loppumaan heti!
Sodat loppuvat - jälleenrakennus on mahdollista
Vuosi sitten Tallinnassa yhdessä Delphi-meedian kanssa järjestämässämme Ukrainan jälleenrakennusseminaarissa eräs ukrainalaisministeri muistutti paneelikeskustelussa, että maailmanhistoria ei tunne yhtään sotaa, joka ei olisi joskus loppunut.
Siksi sodan sumun keskellä on hyvin tärkeää uskaltaa katsoa pidemmälle ja alkaa jo rakentaa tulevaisuutta – silloinkin kun optimismi tuntuu täysin kuolleen. Ukrainassa kiinnostavaa on se, kuinka nuorisoa on yritetty suojella rintamalta nimenomaisesti tulevaisuutta vasten. Lienee ainoita kertoja maailmanhistoriassa, kun sotakentille ei ole ensimmäisenä lähetetty 18–19-vuotiaita nuoria, vaan pikemminkin meikäläisiä keski-ikäisiä miehiä.
Rintamakysymys on akuutti huoli. Siksi nuorison pitäminen pois rintamalta ei ole helppo valinta. Sodan pitkittyessä uusia sotilaita tarvitaan lisää puolustamaan Ukrainaa ja sitä kautta koko Eurooppaa.
Jälleenrakennusta ajatellen Ukrainassa yksi suurimmista huolista on itse asiassa aivokato. Ulkomaille on paennut yli Suomen väkiluvun verran ihmisiä. Kun taistelut joskus loppuvat, pelkona on, että rintamalla palvelleista ihmisistä merkittävä osa muuttaa ulkomaille paenneiden perheidensä luokse.
Millaista yhteiskuntaa silloin rakennetaan?
Tässä kohdin nousee esiin kysymys rauhan voittamisesta. Entiset konfliktialueet ovat hyvin alttiita poliittiselle epävakaudelle, korruptiolle, autoritaarisuudelle. Weimarin Saksa lienee klassisin esimerkki ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä täydellisestä epäonnistumisesta, joka kivesi tien natsismin nousulle Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen asiat tehtiin toisin, suunnitelmallisesti, paljon rahaa jälleenrakentamisen varmistamiseen käyttäen, tosin kylmän sodan varjossa.
Onnistunut jälleenrakennus edellyttää poliittista viisautta, malttia ja varoja. Se edellyttää kansainvälistä tukea ja samalla paikallisen yhteisön voimakasta toimijuutta. Esimerkiksi Gazan jälleenrakennussuunnitelmia on monia suunnittelupöydillä, merkittävimpänä tällä hetkellä Arabiliiton esitys. Valitettavasti se ohittaa Gazan asukkaiden omat näkemykset, muistuttaa aihetta Tampereen yliopistossa tutkinut arkkitehti ja tutkijatohtori Abdalrahman Kittana.
Osallisuus on välttämätöntä. Kosovossa oli aikoinaan hätkähdyttävää huomata, kuinka albaanisiirtolaisten joukko rahoitti itse sukulaistensa kotitalojen kunnostusta ulkomailta käsin sisällissodan sekä Naton ilmapommitusten jälkeen. Kun yli 800 000 albaanipakolaista oli palannut Kosovoon loppuvuoteen 1999 mennessä, jo seuraavana vuonna monilta alueilta oli enää hyvin vaikeaa löytää sodan jälkiä.
Rauhan voittaminen on siis mahdollista, mutta helppoa se ei ole. Venäjän kaltaiset maat tietävät, että se on myös sodasta jaloilleen pyrkivien maiden heikko kohta. Se on sisäpoliittisen vaikuttamisen paikka, joka onnistuu yhä tehokkaammin uuden teknologian avulla. Me näemme sen selkeästi esimerkiksi Georgiassa, Moldovassa ja Serbiassa. Jos ja kun hyökkäyssota Ukrainaa vastaan joskus loppuu, Venäjän voi odottaa tekevän kaikkensa Ukrainan sisäisen koheesion vavisuttamiseksi.
Siksi Ukrainaa tulee avustaa kaikin tavoin: se tarkoittaa sotilaallisen avun lisäksi myös siviili- ja kansalaisyhteiskunnan voimakasta tukemista. Investoinneilla luodaan hyvinvointia, joka puolestaan tuottaa vakautta.
Jos asiaa katsoo Ukrainan näkökulmasta, jokainen ulkomainen investointi luo heille turvaa tulevaisuutta vasten. Päättäjät Kiovassa ovat väsyneitä niihin johtajiin ja poliitikkoihin, jotka vain käväisevät siellä, ottavat selfiet paikallisten kanssa, postaavat kuvat Instagramiin ja lähtevät tiehensä. Se mikä merkitsee on pitkäjänteinen yhteistyö, joka luo työtä ja mahdollisuuksia pystyttää yhteiskuntaa entistä parempana. Tämän takia Ukrainassa ei mielellään puhuta jälleenrakennuksesta vaan “uudelleenrakennuksesta”. He haluavat hypätä suoraan neuvostoliittolaisen perinnön yli ja modernisoida toimintansa yhdeksi eurooppalaisista edelläkävijävaltijoista.
Ja todellakin: jos Kiovassa käy ultratrendikkäässä kaupunginosassa nimeltään UNIT.city, ei voi uskoa olevansa sodan keskellä. Siellä toimii 110 startupia ja kasvuyritystä, joissa työskentelee yhteensä 3000 ihmistä. Se on uuden Ukrainan näyteikkuna.
Syylliset ja puhdistautuminen
Tänä kesänä ajoimme perheen kanssa Saksan Schwarzwaldista Strasbourgiin. Olimme siis entisen länsirintaman ytimessä: ensimmäisen maailmansodan tantereilla ja toista maailmansotaa vasten rakennetun Maginot-linjan tasalla. Onneksi vain vanhat betonilinnakkeet ja sotilashautausmaat muistuttivat menneisyydestä. On melko hätkähdyttävää, kuinka vähän aikaa on kulunut siitä, kun Ranska ja Saksa olivat verivihollisia. Maailmansodissa tällä länsirintamalla kuoli yhteensä yli 3 miljoonaa ihmistä. Nyt Strasbourgista pääsee raitiovaunulla Reinjoen yli Saksaan Kehlin kaupunkiin ilman sen kummempia pysähdyksiä.
Arkinen tylsyys tätä veristä historiaa vasten on onnistuneen jälleenrakennuksen parasta antia.
Kuten aiemmin mainitsin, sen saavuttamiseen on paremmat mahdollisuudet, jos sotarikoksiin syyllistyneet ihmiset saavat ansaitsemansa tuomion. Pääsin aikoinaan seuraamaan entisen Jugoslavian liittovaltion presidentin Slobodan Milosevicin oikeudenkäyntiä Haagin kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa. Siellä oivalsin muutaman asian:
- Siviileitä murhaavien sotajoukkojen poliittinen johtaja - niin itsevaltainen kuin on ollutkin - on lopulta epävarma pieni ihminen istuessaan panssarilasin takana vastaamassa syyttäjien kysymyksiin.
- Systemaattinen todistusaineiston kerääminen merkitsee autokraateille riskiä joutua telkien taakse. Siksi oikeushammaslääkäri Helena Rannan kaltaisten ihmisten työ mahdollisten sotarikosten selvittämisessä on tavattoman tärkeää. Tästä esimerkkinä vaikka Rannan työ Kosovossa, jossa hän saattoi kyetä määrittelemään surmatun odottavan äidin tarkan kuolinhetken syntymättömän sikiön hammasaihioista.
- Sotarikollisten tuomitseminen auttaa saattamaan sotainen aikakausi päätökseen henkisellä tasolla. Itse mekaniikka on sama kuin mitä tunnistettujen vainajien hautaaminen merkitsee eloonjääneille perheenjäsenille.
Milosevicin ja esimerkiksi Radovan Karadzicin, Ratko Mladicin, Haradin Balan ja monien muiden sotarikollisten näkeminen tuomioistuimessa tuntui vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina suorastaan mahdottomalta. Mutta niin vain kävi.
Toivottavasti näin tapahtuu myös parhaillaan sotarikoksia tehtaileville johtajille. Se nimittäin on tärkeä osa jälleenrakennusta.
Hyvät ystävät,
jälleenrakennukseen liittyy aina toivo paremmasta. Ja toivoa ei tule heittää pois epätoivoisimmallakaan hetkellä. Siksi meillä valtsikalaistaustaisilla on keskimääräistä paremmat mahdollisuudet kyetä vaikuttamaan omalta osaltamme maailman menoon: virkakuntana, poliittisina päättäjinä, yrityksissä, järjestöissä, journalisteina ja niin edelleen.
Maailman tapahtumat ja suhdanteet voivat olla monimutkaisia.
Mutta ihmisyyden kunnioittaminen, elämän kunnioittaminen jakamattomasti ei ole monimutkaista.
Itse asiassa sitä yksinkertaisempaa ja tärkeämpää asiaa ei ole olemassa.