Sosiologian professori emeritus Risto Alapuro menehtyi 6.12.2022, Suomen itsenäisyyspäivän iltana. Sovelias päivä lähteä miehelle, joka on kirjoittanut kirjan Suomen synnystä – ja rakentanut kokonaisen huikean kansainvälisen akateemisen uran, jonka keskeisin tutkimuskohde oli suomalaisen yhteiskunnan synty, historiallinen kehitys ja näiden kautta ajateltuna myös sen nykyisyyden ja tulevaisuuden haasteet.
Alapuro syntyi Ruokolahdella 28.4.1944. Hän valmistui valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja väitteli tohtoriksi 1973 Akateemista Karjala-Seuraa käsitelleellä väitöstutkimuksella. Ennen yliopistouraa Alapuro oli työskennellyt Uuden Suomen toimittajana harkiten journalistin uraa, mutta valitsi mentorinsa ja opettajansa Erik Allardtin kannustamana jatko-opinnot. Alapuro nimitettiin vuonna 1986 Jyväskylän yliopiston sosiologian professoriksi. Vuonna 1991 hän siirtyi Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan sosiologian professoriksi, jossa virassa hän työskenteli eläkkeelle jäämiseen saakka. Professuurinsa aikana hän toimi sosiologian laitoksen johtajana sekä ennen eläkkeelle siirtymistään akatemiaprofessorina vuosina 2005–2009.
Erik Allardtin vertailevan sosiologian tutkimusryhmä oli Alapuron tutkijanuran varhaisvaiheen keskeisimpiä kiintopisteitä. Sen piirissä hän loi myös elinikäisiä yhteistyö- ja ystävyyssuhteita, joiden pohjalta syntyi vuosien mittaan lukuisia tutkimushankkeita ja kirjoja esimerkiksi Hannu Uusitalon ja Matti Alestalon kanssa. Alapurolla oli merkittävä rooli monien sosiologian perusoppikirjojen synnyssä, kuten Suomalaisen sosiologian juuret, jota hän oli sekä toimittamassa että kirjoittamassa (1973; teoksen toinen painos ilmestyi nimellä Suomalaisen sosiologian historia vuonna 1992) sekä pitkään tenttikirjana luettu, suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteiden historiallista kehitystä analysoiva Suomalaiset. Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana (1980). Alapuro aloitti 1980-luvulla keskeisten yhteiskunnallisten järjestöjen, kansanliikkeiden ja kansakuntien synnyn aiheuttamien muutosten tutkimisen. Vuonna 1987 hän julkaisi tutkimusalueen suomalaisen perusteoksen Kansa liikkeessä yhdessä Ilkka Liikasen, Kerstin Smedsin ja Henrik Steniuksen kanssa. Myöhemmin hän jatkoi tämän aihealueen käsittelyä analyyseillä muista Pohjoismaista ja kehityksestä Venäjällä.
Alapuron lähestymistapa tutkimuksen tekemiseen oli hyvin vahvasti kansainvälinen. Suomeakin hän pyrki aina ymmärtämään nimenomaan kansainvälisessä kontekstissa. Hänen tunnetuin teoksensa State and Revolution in Finland (1988) sijoitti Suomen vuosien 1917–18 tapahtumat historialliseen ja vertailevaan kontekstiin, ja tuotti näin ymmärrystä paitsi Suomesta, myös yleisemmin kansakuntien rakentumisen prosesseista ja niihin liittyvistä katkoksista ja jatkuvuuksista. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933 (1994) puolestaan tarkastelee samaa aikakautta mikrohistoriallisesta perspektiivistä ja näyttää miten tiettyjen yksilöiden, heidän yhteenliittymiensä ja sosiaalisten verkostojensa kohtalot kietoutuvat kansakunnan syntyyn.
Alapuron viimeiseksi jäänyt teos Vallankumouksessa: Moskovan päiväkirjat 1990–1991 (2021) on kuvaus paitsi venäläisestä sosiologiasta myös konkreettinen ja venäläisten arkea tavoittava silminnäkijäkuvaus Neuvostoliiton romahtamisen aatosta. Sen päiväkirjatyyli tuo kirjoittajan omat kokemukset jonottamisesta, ruoan hamstraamisesta ja byrokratian mielipuolisuuksista lukijalle käsinkosketeltavan lähelle. Samoin konkretisoituvat katunäkymätasolla perestroikan ja neuvostoyhteiskunnan varovaisen avautumisen tuomat uutuudet ja niiden yllättävyys, ehkä tietynlainen vaivaannuttavuuskin: hevimusiikki, porno, self-help-kirjallisuus.
Alapuron laaja julkaisutoiminta käsitti lukuisia artikkeleita suomen, ruotsin, ranskan, viron, englannin, italian ja venäjän kielillä sekä kahdeksan toimitettua ja viisi omaa tieteellistä monografiaa. Monet hänen merkittävimmistä tutkimuksistaan ovat vertailevia, ja niissäkin, joissa ei suoraan tutkita kahta tai useampaa maata, pyritään ymmärtämään tutkimuskohdetta hahmottamalla mikä siinä on yhteistä muiden tapausten kanssa ja mikä puolestaan erityistä nimenomaan tutkittavalle tapaukselle – esimerkiksi Suomelle. Alapuron vertailevan tutkimusotteen erityispiirteenä on hänen kykynsä pitää analyyttisesti mukana yhtä aikaa suuret yhteiskunnalliset kehityskaaret ja niitä heijastelevat – tai kyseenalaistavat – “pienet” paikalliset ja arjen tason ilmiöt. Tämä yhdistelmä tuotti useita oivaltavia analyyseja muun muassa yhteiskuntien historiallisen kehityksen ja niiden nykypiirteiden yhteyksistä. Yhtenä esimerkkinä on Alapuron tulkinta suomalaiselle kansalaisyhteiskunnalle ominaisen yhdistyspohjaisuuden läpinäkyvästä, mutta aina edustuksellisen rakenteen välittämästä kansa-valtiosuhteesta. Sen vaikutukset näkyvät yhä tämän päivänkin mielenosoitus- ja kansalaistottelemattomuuskulttuurissa.
Alapuron toimintakenttä oli nimenomaan kansainvälinen tieteellinen yhteisö. Tämä näkyi konkreettisesti siinä, että hän työskenteli useaan otteeseen vierailevana tutkijana ja professorina ainakin Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Venäjällä. Myös Alapuron ajattelu oli aina vahvasti kansainvälistä, ja hänen työnsä kontribuoi niin amerikkalaiseen yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimusperinteeseen kuin ranskalaiseen kulttuuriseen ja poliittiseen sosiologiaankin.
Alapuro työskenteli vuodet 1973–74 Michiganin yliopistossa ja osallistui siellä Charles Tillyn johtamaan tutkijaseminaariin. Tilly vieraili myöhemmin Alapuron kutsumana Suomessa ja osallistui myös tämän 60-vuotisjuhlakirjaan Between Sociology and History. Essays on microhistory, collective action and nation-building (2004). Yhteistyö Tillyn kanssa vaikutti vahvasti Alapuron tutkimusorientaatioon, erityisesti State and Revolution in Finland -teoksessa ja monessa muussa tutkimuksessa näkyvän vertailevan historiallisen lähestymistavan kehitykseen.
Vuosina 1980–81 Alapuro osallistui vierailevana tutkijana Pariisissa Ecole des Hautes Etudes (EHESS) -korkeakoulun tutkijaseminaariin, jossa hän tutustui italialaiseen mikrohistorioija Maurizio Gribaudiin. Tämä kohtaaminen johti loppuelämän kestäneeseen ystävyyteen ja yhteistyöhön, jonka yhtenä ilmentymänä oli Alapuron ja hänen tutkimusryhmänsä osallistuminen Gribaudin vetämään eurooppalaiseen sosiaalisten verkostojen tutkimusprojektiin 1990-luvulla. Tämä projekti elvytti suomalaisessa sosiologiassa pitkään uinuneen sosiaalisten verkostojen tutkimusperinteen.
Toinen merkittävä ranskalainen yhteistyökontakti syntyi 2000-luvulla, samoin seminaaritapaamisessa, EHESSin tutkimusprofessori Laurent Thévenot’hon. Tämäkin tutkijakumppanuus syveni ystävyydeksi ja vuosien mittaiseksi yhteistyöksi, jossa Alapuro tutkimusryhmineen ja myöhemmin hänen oppilaansa ovat jatkaneet ja kehittäneet Boltanskin ja Thévenot’n oikeuttamisteoriaa sekä sen johdannaisia uusiksi tutkimusideoiksi. Thévenot on ollut Alapuron käynnistämän yhteistyön kestäessä ahkera Suomen-kävijä, ja hänestä tuli tämän myötä valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtori kevään 2022 promootiossa.
Ristolla oli erityinen taito luoda hedelmällisiä tiloja keskustelulle. Hänen hyväntahtoinen läsnäolonsa rohkaisi ihmisiä ja rakentava tapansa esittää kritiikkiä toi seminaareihin sympaattisen, hyväksyvän ilmapiirin. Risto esitti vaikuttavimmat akateemiset argumenttinsa usein jonkinlaisina understatementeina, ei koskaan liioitellen tai turhilla ylisanoilla höystettynä. Tämä kirjoittamisen tapa oli tietoinen retorinen strategia, mutta myös heijasti Riston persoonaa: hän oli vakuuttava ja arvostaan tietoinen, mutta ei koskaan itseään korostava, pikemminkin hyvin nöyrä ja vaatimaton. Hänellä oli erityinen taito olla läsnä ja ottaa ihmiset huomioon, eikä tämä taito rajoittunut yliopistoihmisiin.
Ristolle tärkeitä asioita työn ulkopuolella olivat koripallo, jota hän harrasti intohimoisesti teini-ikäisestä saakka, (työmatka)pyöräily ja elokuvat. Elämänkumppaninsa Dominique Peloun kanssa Risto kävi monet kerrat Sodankylän elokuvajuhlilla. Riston ja Dominiquen toinen koti oli Pariisissa, jossa he nauttivat korttelielokuvista, mutta myös konserteista ja muusta suurkaupungin kulttuuritarjonnasta. Risto rakasti hyvää ruokaa, seuraa ja juhlia, tempautuen sille päälle sattuessaan myös tanssilattialle. Perheen – Dominiquen sekä poikien Aappo Kähösen ja Mikko Alapuron – ja ystävien lisäksi Ristoa jää kaipaamaan ja hänen upeaa työtään parhaansa mukaan jatkamaan suuri joukko oppilaita ja yhteistyökumppaneita, joista monille Risto oli myös rakas ystävä.
Markku Lonkila
Eeva Luhtakallio
Tuomas Ylä-Anttila