Olet ollut eri rooleissa mukana yli kymmenessä Helsingin ylipistossa järjestetyssä promootiossa. Sinua voinee luvan kanssa kutsua promootiohulluksi. Mikä promootiossa kiehtoo?
Saa mielellään nimittää näin. Olen osallistunut vuodesta 2000 alkaen vähintään kertaalleen kaikkien Helsingin yliopistossa promootioita järjestävien tiedekuntien promootioihin ja lisäksi yhteen Taideteollisen korkeakoulun promootioon ennen kun siitä tuli osa Aalto-yliopistoa. Piti ihan laskea, mutta taitaa olla nyt jo yhteensä 14 promootiota takana.
Promootiossa kiehtoo sen aina uudistuva tapa soveltaa vuosisataisia perinteitä ja siirtymäriitin luonne: promootioon osallistuva maisteri tai tohtori saa valmistumisjuhlassaan unohtumattoman, sekä henkilökohtaisen että hyvin yhteisöllisen kokemuksen aikalaistensa ja vertaistensa kanssa. Promootiot ovat hieno tapa juhlistaa omia akateemisia saavutuksia ja panostaa useamman päivän verran sen pohtimiseen, mikä merkitys koulutuksella, sivistyksellä ja tieteellä on valmistuville henkilökohtaisesti ja yhteiskunnallisesti.
Meidän aikamme on yhä kiihtyvä virta erinäistä syötesilppua, mutta promootioperinne edustaa jotakin hidasta, ajatonta ja tyystin toisenlaista. Järjellä katsottuna on pähkähullu idea juhlia monta päivää vuosisataisella kaavalla, mutta juuri siksi se kannattaa tehdä. Käytin vuoden 2011 valtiotieteellisen tiedekunnan promootion yhteydessä elokuvaviitteistä ilmausta "Promootio on kuin Matrix. Sitä ei voi selittää, vaan se täytyy itse kokea", jota on sittemmin lainattu usein.
Pureudutaan tarkemmin promootioon akateemisten traditioiden näkökulmasta. Promootio on osa pitkää historiallista jatkumoa. Mikä promootioperinteessä on merkityksellistä ja vaalimisen arvoista?
Promootion ensikertalaiset usein ihmettelevät sen pituutta ja muodollisuutta, ja pohtivat, että eikö vähempikin riittäisi. Idea on juuri siinä, että aidosti monipäiväisessä toteutuksessa alkaa tapahtua asioita, jotka eivät yksinkertaisesti ehdi syntyä yhden päivän juhlissa. Promootiossa osanottajien tunnelman kehittyminen jatkuu seuraavana päivänä siitä, mihin se edellisenä päivänä jäi, ja siksi tällä kaavalla voidaan tavoittaa ajatuksia ja tunteita, jollaisia kiireessä juokseva nykyihminen ei muuten voi enää oikein missään muualla kokea.
Promootio etenee siten, että Floran päivänä 13.5. tavataan ja tutustutaan, toisena seppeleensitojais- ja miekanhiojaispäivänä valmistaudutaan ja harjoitellaan, kolmannen päivän aktissa maisterit ja tohtorit saavat akateemisten arvojensa ulkoiset tunnusmerkit, seppeleet ja maisterinsormukset sekä miekat ja tohtorinhatut, joita sitten juhlistetaan promootiopäivällisillä, ja neljännen päivän retkellä tai valtsikassa purjehduksella vedetään rennommassa tunnelmassa henkeä. Tämän jälkeen kaikki huipentuu karnevalisoituviin promootiotanssiaisiin ja niitä seuraavaan yökulkueeseen, joka kestää vähintään auringon viralliseen nousemishetkeen asti.
Erityisesti maisterien promovointi on osa vanhaa eurooppalaista perintöä, joka on päässyt Pohjoismaita lukuun ottamatta lähes täysin katoamaan muualta Euroopasta. Maisteripromootioperinnettä onkin haettu osaksi Unescon aineetonta kulttuuriperintöä, ja hyvästä syystä, sillä niin erikoisista juhlamenoista on kyse kansainvälisestikin vertailtuna.
Promootio ei kuitenkaan ole pelkkää laakerilehtien historiahavinaa, vaan jokainen promootio heijastaa omaa aikakauttaan. Promootio toimii siten myös yliopiston näyteikkunana yhteiskuntaan. Tänä vuonna valtsikan promootiossa esimerkiksi päätettiin luopua Ukrainan sodan vuoksi tykinlaukauksista tohtoreiden ja maistereiden promovoinnin jälkeen. Mitä promootio kertoo laajemmin yliopistosta, sen arvoista, ihmisistä ja yhteisöllisyydestä?
Juuri tässä on promootion kiehtova "always same, but different" -kulma. Promootioperinteemme on vuosisatainen ja juontaa juurensa yliopiston ensimmäiseen promootioon vuonna 1643, jolloin Alma Materimme toki oli vielä Kuninkaallinen Turun Akatemia. Perinne jatkui, kasvoi ja jalostui yliopiston mukana läpi 1800-luvun Helsinkiin siirretyssä Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa, joka Suomen itsenäistyttyä sitten muutti nimensä Helsingin yliopistoksi, ja yliopiston kasvaessa myös promootiot ovat vähitellen laajentuneet akateemisista juhlista suurimmiksi.
Sotahistorian opettajani Sampo Ahto on kiteyttänyt ajatuksen, että perinteiden ydin ei koskaan ole menneisyydessä, vaan niiden ydin on aina tulevaisuudessa. Perinteen arvo ei siis ole se, että toistetaan jotain aiemmin tehtyä kaavamaisesti, vaan että ymmärrämme, osaamme arvioida ja soveltaa aiemmin tehtyä omaan aikaamme. Meidän on tunnettava menneisyytemme ja historiamme, jotta voisimme tässä ajassa ymmärtää, keitä olemme ja mihin suuntaan haluamme sen pohjalta tulevaisuutemme rakentaa. Eikä mikään perinne, instituutio tai yliopistokaan voi säilyä, mikäli se ei uudistu ja kulloinkin heijasta sitä aikaa ja yhteiskuntaa, jossa se elää.
Promootio on siten samanaikaisesti osa ikiaikaista perinnettä ja omaa aikaansa ja sen ilmiöitä, toteutustapoja ja tekijöitään. Aina aktiivisesti yhteiskunnallista keskustelua käyvien valtiotieteilijöiden promootioissa kunkin ajan henki, sukupolvi ja aatteet ovat vielä muita promootioita vahvemmin esillä. Tällä hetkellä yliopistosta työelämään ja laajempaan yhteiskuntaan siirtyvien maisterien aatteissa korostuvat yhdenvertaisuuden ja osallisuuden sekä kestävän kehityksen teemat, sotaa Euroopassa unohtamatta.
Monia kiinnostaisi osallistua promootioon, mutta siihen liittyvä etiketti aiheuttaa rimakauhua. Mitä promootion eri tilaisuuksista olisi hyvä tietää ja miten niihin kannattaa valmistautua? Mitä promootion selviytymispaketti sisältää?
Ymmärrettävästi etikettiä pelkäävät vahingossa eniten rikkovansa ne, jotka osallistuvat promootioon ensimmäistä kertaa. Yksityiskohtien määrä esimerkiksi pukeutumiseen liittyen voikin olla häkellyttävä, mutta sen kautta syntyy aisteja hivelevä muodollinen yhdenmukaisuus ja yhteisöllisyys, joka alkaa olla yksilöllisyydessään kipuilevalle nykyihmiselle usein tuntematon kokemus. Promootioissa, kuten elämässä yleensäkin, käsitteen "me" tulisi olla käsitettä "minä" merkityksellisempi. Tärkeintä on uskaltaa heittäytyä promootion vietäväksi, vaikka ei ihan tietäisikään, mihin on osallistumassa, ja kohdata sekä vertaisiaan että jopa aivan muita sukupolvia yhteisessä elämyksessä. Paras valmistautuminen ja selviytymispaketti sisältää ennen kaikkea riittävästi aikaa ja avointa asennetta ottaa vastaan promootion synnyttämät monet kokemukset, tunteet, ajatukset ja riemun.
Promootiokonkarina sinulla on kasapäin promootiotarinoita muistissa. Kerro jokin, joka mielestäsi parhaiten tiivistää sen, mistä promootiossa on ytimeltään kysymys.
Näitä olisi tosiaan loputtomasti, usein anekdotaalisia sattumuksia joka lähtöön, joten olisi mahdoton valita vain yksi. Yleisemmällä tasolla nostaisin esiin inhimilliset kohtaamiset, jotka promootioissa ovat moninaisia ja usein epätavallisella tavalla erikoisiakin.
En koskaan unohda oman maisteripromootioni 2006 vanhinta osallistujaa, tiettävästi maailmanhistorian ensimmäistä riemukunniatohtoria, akateemikko Eino Jutikkalaa, joka vielä 99-vuotiaana itse kävellen osallistui promootioon riemuna eli 50 vuotta kunniatohtoroitumisensa jälkeen. Sain vierailla pariin otteeseen tämän sivistyneen, kokonaisen uuden tieteenalan Suomeen luoneen hengen jättiläisen kotona, ja hän suhtautui itseään 70 vuotta nuorempaan maisteriin ystävyydellä ja tasa-arvoisesti. Hän oli tullut nuoren tiedekuntamme kunniatohtoriksi yhtä aikaa muun muassa Eino Kailan ja Risto Rytin kanssa, jotka olivat minulle tuttuja lähinnä koulun historiankirjoista.
Promootiossamme sitten Englannin pankin johtaja, kunniatohtoriksi vihitty Mervyn King totesi, että hänellä on jatkossa vain yksi tavoite elämässä: elää 108-vuotiaaksi, jotta Jutikkalan tavoin voisi palata vielä vuonna 2056. Sen sijaan hän promootiopuheessaan paljasti ensi kertaa Englannin pankin todella vaikuttavaa, salaista historiallista aineistoa riemupromootiomme 1956 toisesta kunniatohtorista Risto Rytistä, mikä samalla avasi uuden suunnan ja lähteen akateemiselle Ryti-tutkimukselle. King myös pakkasi tohtorinhattunsa matkalle kevyesti ilman sen laatikkoa, joten promootiokansliaa myöhemmin purettaessa se jäi gratistina minulle. Nyt 16 vuotta myöhemminkin vaatekaapissani oleva Englannin pankin johtajan hattulaatikko muistuttaa minua päivittäin eräistä elämäni ikimuistoisimmista päivistä toukokuussa 2006.