Laura Perälä, tarkastelet kandidaatintutkielmassasi perusteita ja prosesseja, joiden pohjalta päätökset opetussuunnitelmista ja tutkintovaatimuksista tehdään valtiotieteellisen tiedekunnan yleisen valtio-opin tieteenalalla. Miten kiinnostuit tällaisesta aiheesta ja mitä tavoitteita asetit tutkielmallesi?
Kiinnostuin aiheesta ennen kaikkea omien kokemuksieni kautta. Huomasin kandin opintojeni aikana, että olin usean kurssin kohdalla tyytymätön siihen, millaisiin näkökulmiin ja teemoihin opetus rajautuu. Voiko todella olla niin, että lähes kaikki lukemamme ”klassikot” on kirjoittanut valkoinen, eurooppalainen mies? Ei-länsimaisia ja esimerkiksi feministisiä näkökulmia opintoihin sain pääasiassa valinnaisten opintojeni kautta sellaisilta kursseilta, jotka eivät kuulu yleisen valtio-opin opetukseen.
Politiikan tutkimusta opetettaessa meitä tulisi mielestäni kouluttaa ymmärtämään yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä monenlaisista tulokulmista käsin, kyseenalaistaen omat lähtökohtamme ja sijoittumisemme suhteessa käsittelemiimme teemoihin. Koin, että tämä ajatus ei läheskään aina toteudu.
Samalla kun olin tyytymätön tiettyihin sisällöllisiin valintoihin opetuksessa, olin vakuuttunut siitä, että sekä opetushenkilökunta että opiskelijat ovat hyvin perillä monimuotoisuuden, representaation ja esimerkiksi tiedon hierarkian kysymyksistä. Nehän ovat tieteenalamme ytimessä. Tästä syystä päätin tutkia juuri niitä perusteita ja prosesseja, joiden kautta opetussuunnitelmia koskevat päätökset muodostuvat. Mikä johtaa siihen, että opiskelemamme tieto ja poliittinen ajattelu ovat sellaisia, miltä ne nyt näyttäytyvät? Tutkielmani tavoitteena oli ennen kaikkea herättää keskustelua ja osallistua siihen.
Kandidaatintutkielma on lähtökohtaisesti sen verran suppea, ettei ole mielekästä yrittää hahmottaa kokonaiskuvaa politiikan tutkimuksen opetuksen sisällöistä. Sen sijaan toivoin, että kysymällä oikeita kysymyksiä voisin valottaa niitä tilanteita, joissa olisi mahdollista toimia toisin ja päätyä eri valintoihin.
Tutkielmasi laajempana kehyksenä toimii etenkin viimeisen vuosikymmenen aikana voimistunut keskustelu, jossa yliopistoinstituutiota vaaditaan tunnistamaan edelleen tiedontuotannon epätasa-arvoisissa rakenteissa ja käytännöissä heijastuva kolonialistinen historiansa. Mistä tällaisessa "länsimaalaistunut yliopisto" -kritiikissä on nähdäksesi kyse, miten se on rantautunut meille ja millä tavoin pyrkimykset opetussisältöjen dekolonisaatiosta istuvat suomalaiseen kontekstiin?
Ehkä tässä kritiikissä on ennen kaikkea kyse sen ymmärtämisestä, että opetuksen sisällöillä on todella yhteiskunnallista, ajattelua ja arvoja muokkaavaa merkitystä. Samalla on kyse sen myöntämisestä, että vaikka miten paljon sitä toivoisimmekin, kolonialismi ei ole vain historiaa, vaan perittyjä sortavia rakenteita pidetään yllä ja uusinnetaan jatkuvasti myös yliopistoissa.
Vaatimukset opetuksen dekolonisaatiosta eivät ymmärrettävästi sovellu saumattomasti konteksteihin, jotka poikkeavat huomattavasti toisistaan historialtaan ja kulttuuriltaan. Sellaisissa tilanteissa, joissa kolonialismi on suoraviivaisemmin tunnistettavissa osaksi yliopiston historiaa, keskeistä saattaa olla esimerkiksi kolonialistisen kuvaston poistaminen.
Kontekstisidonnaisten vaatimusten lisäksi kritiikki kohdistuu keskeisesti myös yliopiston rooliin tiedontuottajana. Opetuksen dekolonisaatio tarkoittaa tällöin esimerkiksi yliopistoissa tuotetun ja opetetun tiedon eurosentrisyyden tunnistamista ja purkamista. Tällaisia episteemisiä kysymyksiä voi kohdistaa universaalimmin yliopistoihin, sillä tieteellisen tiedon tuottamiseen liittyy aina erilaisia hierarkiaa rakentavia normeja ja vaatimuksia. Suomalaiseen kontekstiin ei siis tietenkään voida suoraan istuttaa samoja vaatimuksia yliopistojen ja opetuksen dekolonisaatiosta kuin esimerkiksi amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Sen sijaan olisi hedelmällisintä, mikäli kansainvälinen keskustelu johtaisi itsereflektioon myös meillä.
Suomessa opetuksen dekolonisaation lähtökohtina tulee olla suomalaiselle historialle ja nykyhetkelle ominaiset tekijät, kuten saamelaisiin ja Saamenmaahan kohdistettu kolonialistinen politiikka. Samalla ei kuitenkaan tule unohtaa sitä, että suomalaiset yliopistot on perustettu seuraten kansainvälisiä malleja ja vaikutteita. Helsingin yliopistolla on pitkälti samat episteemit ja tiedontuotannon konventiot kuin millä tahansa yliopistolla.
Tutkimuksesi empiirinen aineisto muodostuu koulutusohjelmien johtajien ja tieteenalavastaavan haastatteluista. Mitä halusit haastatteluissa selvittää ja millaisia keskeisiä havaintoja niissä nousi esiin?
Valitsin koulutusohjelmien johtajat ja tieteenalavastaavan haastateltaviksi siitä syystä, että he ovat avainasemassa tekemässä päätöksiä opetuksen sisällöistä. Tehtäviensä puolesta heillä on käsitys koko politiikan ja viestinnän kandiohjelman opintojaksoista. Toivoin haastatteluissa saavani virallisen päätöksentekojärjestyksen vierelle ymmärryksen siitä, millaisia keskusteluja opetuksen sisällöstä käydään ja millaisten tekijöiden haastateltavat itse kokevat vaikuttavan tehtyihin valintoihin.
Yksittäisen opetushenkilön rooli ja vastuu nousivat haastatteluissa keskeisiksi tekijöiksi opetuksen sisällöistä päätettäessä. Yksittäisen opetusjakson vastuuopettaja päättää esimerkiksi lukemistoista, oppimistavoitteista ja kurssin tarkemmasta sisällöstä. Opetusjakson otsikon alle saa sovitettua hyvin monenlaisia näkökulmia ja lähestymistapoja. Toisaalta samojen opetushenkilöiden työntekoa määrittää jatkuva kiire. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa opetusjaksojen sisältö ja vaadittavat lukemistot valitaan usein nopealla aikataululla, jo olemassa olevaa materiaalia hyödyntäen.
Haastateltavien puheessa toistui myös ymmärrys eräänlaisesta politiikan tutkimuksen ytimestä: keskeisistä teorioista, ajattelijoista, jakolinjoista ja ajankohtaisesta keskustelusta, jotka on syytä sisällyttää opetukseen. Haastateltavien vastauksista välittyy kuva yhtenäisestä tiedeyhteisöstä, politiikan tutkijoista, jotka kaikki tietävät ja ovat verrattain samanmielisiä siitä, mikä on tällainen politiikan ydin.
Eräs mielenkiintoinen havainto liittyi "substanssi vs. representaatio" -jaotteluun. Kuvaan tällä ilmaisulla haastateltavien kokemusta siitä, että kun opiskelijoille halutaan esitellä opetuksen ja lukemistojen sisältöjen kannalta paras mahdollinen substanssi, ei välttämättä voida huomioida erilaisia representaation kysymyksiä. Esimerkiksi tenttikirjallisuuden suhteen joudutaan tyytymään yksipuoliseen kirjoittajakaartiin, sillä nämä tenttikirjat on todettu sisällöltään parhaiksi.
Tutkielmasi keskeinen päätelmä on, että dekolonisaatiokeskustelu ei ainakaan vielä ole meillä keskiössä pohdittaessa opetuksen sisältöjä ja tutkintovaatimuksia. Mistä tämä nähdäksesi johtuu ja mitä se kertoo?
Se, että dekolonisaatiokeskustelu ei ole noussut keskiöön, johtuu nähdäkseni pitkälti yliopiston nykyisen organisaatiomuodon, aikapaineen ja resurssipulan yhteisvaikutuksesta. Näiden tekijöiden seurauksena päätöksiä tekevät ovat tilanteessa, jossa ei juuri ilmene mahdollisuuksia käydä syväluotaavia ja itsekriittisiä keskusteluja opetussuunnitelmista. Sen sijaan päätökset tehdään aikapaineessa ja ilman yhteisön tukea.
Luulen myös, ettei niin sanotusti kauniita ajatuksia osata soveltaa käytännössä. Tieteenalaltamme löytyy tuskin yhtäkään opettajaa, joka ei esimerkiksi ymmärtäisi opettavansa eurosentristä teoriaa. Näiden dekolonialististen näkökulmien ja kritiikin soveltaminen käytännön opetukseen etsii kuitenkin vielä muotoaan.
Toisaalta voidaan ehkä myös kylmästi todeta, että dekolonisaatiokeskustelun esiin tuomia ongelmia ei välttämättä nähdä tarpeeksi tärkeinä. Mikäli tahtotilaa soveltaa dekolonialistisia näkökulmia opetusta suunnitellessa löytyy, löytyisi varmasti myös keinoja.
Olemme järjestäneet tiedekunnassa yhdessä opiskelijoiden kanssa yhdenvertaisuusiltapäiviä keväästä 2022 lähtien. Viime kevään teema oli yhdenvertaisuus opetuksessa, ja siinäkin yhteydessä nousi esiin laajemman dekolonialisaatiokeskustelun suuri merkitys opiskelijoille. Kun katsot tutkielmasi tuloksia opiskelijanäkökulmasta, millaista itsereflektiota tieteenalan tai tiedekunnan yleisemmin olisi mielestäsi hyvä tehdä niiden pohjalta? Millaisilla konkreettisilla toimilla voisimme edistää opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden välistä vuoropuhelua diversiteettikysymyksissä?
Mikäli opetuksen sisältöjä haluttaisiin tarkastella kriittisesti, olisi minusta lähdettävä laajasti kartoittamaan opetuksen ja sen sisältöjen tämänhetkistä tilannetta. Johanna Kantola toteutti yleisen valtio-opin laitoksella vuonna 2005 laajan tasa-arvoraportin, jonka tulokset johtivat vilkkaaseen keskusteluun ja itsereflektioon. Ehkä nyt 18 vuotta myöhemmin voisimme jälleen päivittää käsitystämme yhdenvertaisuuden ja diversiteetin tasosta. Kattavan kartoituksen pohjalta olisi mahdollista hahmotella toimintamalleja ja uusia normeja, joiden kautta tiedekuntamme toteuttaa opetuksen dekolonisaatiota.
Koronavuodet tekivät varmasti valtavan loven yhteisöömme. Keskusteluyhteydet ja tavat pitää yhteyttä opiskelijoiden ja opetushenkilöiden välillä täytyy opetella uudelleen, ja niin on mielestäni kiitettävästi jo tehtykin. Vaatii kuitenkin edelleen kummaltakin osapuolelta ponnistuksia, jotta tieto erilaisista tavoista antaa palautetta ja osallistua keskusteluun tavoittaa kaikki opiskelijat.
On myös asioita, joita jokainen voi tehdä. Usein kuulee sanottavan, että kun täytettäisiin edes jonkinlainen vähimmäisvaatimus: mikäli kurssilla käsitellään vain länsimaisia lähestymistapoja tai teorioita, se voitaisiin ihan avoimesti kertoa opiskelijoille. Näin opiskelijalle jäisi edes sellainen käsitys, että on vielä muutakin. Opiskelijatovereita rohkaisen kysymään ja kyseenalaistamaan, uudestaan ja uudestaan.