Professori Niku Määttänen, sinut nimitettiin 1.4.2023 alkaen seuraavaksi nelivuotiskaudeksi valtioneuvoston asettaman talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtajaksi. Lämpimät onnittelut valinnasta! Mikä on nähdäksesi arviointineuvoston keskeinen merkitys talouspoliittisessa päätöksenteossa ja sitä koskevassa julkisessa keskustelussa? Edellinen neuvostohan oli välillä turhautunut siitä, että sen suositukset kaikuivat kuuroille korville. Miten haluaisit kehittää kaudellasi neuvoston toimintaa?
Arviointineuvoston tehtävänä on minusta lyhyesti sanottuna edesauttaa tutkimuksen hyödyntämistä talouspolitiikassa ja tarjota kansalaisille puolueista ja etujärjestöistä riippumaton arvio toteutetusta politiikasta. Neuvostoa koskeva asetus ohjaa meitä tarkastelemaan erityisesti julkisen talouden kestävyyteen, vakaaseen talouskasvuun ja hyvään työllisyyskehitykseen liittyviä asioita. Neuvosto on aika pieni eikä meillä ole suuria resursseja tutkimusten tilaamiseen ulkopuolelta. Toisaalta sillä on hyvin itsenäinen asema ja väljästi muotoiltu mandaatti. Nämä yhdessä tarkoittavat, että voimme varsin vapaasti nostaa esiin talouspolitiikkaan ja sen valmisteluun liittyviä asioita, joihin mielestämme olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota.
Mahdollinen vaikutusvaltamme perustuu kuitenkin vain siihen, että esitämme näkemyksemme selkeästi ja hyvin perustellen. Päättäjillä on aina oikeus sivuuttaa se. En kaavaile ainakaan huomattavia mullistuksia neuvoston toimintaan. Jokainen neuvoston nimissä julkaistava lausunto, kannanotto ja vuosiraportti edellyttää neuvoston jäseniltä paneutumista. Ensimmäinen tavoite on ylläpitää niissä aikaisempaa hyvää tasoa. Mietin kuitenkin, voisimmeko osallistua julkiseen keskusteluun vähän aktiivisemmin muulloinkin kuin valtioneuvoston asetuksessa mainitun vuotuisen talouspolitiikkaa koskevan arvion yhteydessä. Kysymys on minusta osin ulostulojemme ajoituksesta. Osa vuosiraporttien sisällöstä ei ehkä aina ole saanut ansaitsemaansa huomiota.
Kyselytutkimusten mukaan suomalaiset ovat hyvin huolissaan julkisen talouden tilasta ja etenkin velkakestävyydestä. Eduskuntavaalikampanjoinnin keskittyminen talouden sopeuttamistoimiin vahvisti entisestään kriisitietoisuutta. Jotkut taloustieteilijät, kuten kollegasi Hannu Vartiainen, arvostelivat puolueita keskittymisestä epäolennaisuuksiin ja suoranaisen velkapaniikin lietsomisesta (Ylen uutinen). Millaisella mielellä seurasit itse vaalien talouskeskustelua: keskityttiinkö siinä oikeasuhtaisesti keskeisiin kysymyksiin ja mitkä olivat puolestaan merkittävimpiä katvealueita?
Julkiseen velkaan liittyvä julkinen keskustelu on minustakin ollut usein ikävän kärjistynyttä. Luulen, että se johtuu ainakin osittain hallitus–oppositio-asetelmasta. Tilanteessa, jossa julkinen velka on kasvanut, oppositiopuolueet esittävät mielellään velkaantumisen lyhytnäköisenä politiikkana ja korostavat siihen liittyviä riskejä. Hallituspuolueet puolestaan mielellään painottavat sitä, miten paljon huonommin asiat olisivat menneet ilman velkaantumista ja ehkä myös vähättelevät sen kustannuksia. Tällainen asemoituminen ei edesauta analyyttista keskustelua.
Minusta on luontevaa, että julkisen talouden kestävyys oli tärkeä vaaliteema. Mutta kyllähän moni muu tärkeä asia jäi valitettavan vähälle huomiolle vaalikeskusteluissa. En osaa laittaa katvealueita tärkeysjärjestykseen, mutta julkisen talouden kestävyyden osaltakin olisin toivonut, että vaalien alla olisi keskusteltu enemmän julkisten menojen priorisoinnista tai siihen liittyvistä periaatteista. Kaikki menokohteet eivät voi olla yhtä tärkeitä. Menoleikkauksia tullaan luultavasti ennemmin tai myöhemmin tekemään joka tapauksessa, sillä suuri osa kansalaisista ei näytä ole valmis niin mittaviin veronkorotuksiin kuin leikkausten välttäminen kokonaan edellyttäisi.
Läpi puoluekentän tuntuu vallitsevan valtiovarainministeriön pohjustama konsensus siitä, että Suomen julkisen talouden sopeuttaminen on aloitettava tulevalla vaalikaudella. Erimielisyys liittyy lähinnä keinoihin ja aikatauluun: toteutetaanko sopeuttaminen etu- ja leikkausvetoisesti vai jotenkin muuten. Löytyisikö perusteita, joilla tätä konsensusta voisi lähtökohtaisesti haastaa? Mitä nähdäksesi tapahtuisi ja millä aikajänteellä, mikäli sopeuttamistoimiin ei nyt ryhdyttäisikään?
Minusta on epätodennäköistä, että valtio ja kunnat ajautuisivat jonkinlaiseen rahoituskriisiin alkavalla vaalikaudella, vaikka seuraava hallitus ei tekisi mitään julkista taloutta vahvistavia päätöksiä. Tässä mielessä voi hyvin sanoa, että ”velkapaniikkiin” ei ole aihetta. Tämä ei kuitenkaan ole minusta hyvä perustelu lykätä julkisen talouden vahvistamista tulevan vaalikauden yli, sillä meillä ei ole näköpiirissä selkeästi parempaakaan aikaa sen aloittamiseen. Ja lykkääminen toisaalta lisäisi sopeutustarvetta tulevaisuudessa ja kasvattaisi erinäisiä riskejä vähitellen. Yksi niistä on se, että joudumme joskus rajoittamaan velanottoa nopeasti tilanteessa, jossa mahdollisuus ottaa lisää velkaa olisi erityisen hyödyllinen. Ekonomistit ovat jankuttaneet ainakin 20 vuotta väestön ikääntymisen aiheuttamista ongelmista julkiselle taloudelle. Onneksi korjaustoimiakin on jo tehty. Niistä nähdäkseni tärkein on eläkejärjestelmän uudistaminen viimeisen noin 20 vuoden aikana. Tilanteemme olisi nyt selvästi hankalampi, jos sitä ei olisi toteutettu.
Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että olemme kuitenkin jo pikkuhiljaa tinkineet joistakin julkisesti rahoitetuista palveluista, jotka ovat tärkeitä varsinkin heikossa asemassa oleville ihmisille. Esimerkiksi vanhusten pitkäaikaishoivan saatavuus ja joskus laatukin vaikuttaa olevan aika huonolla tolalla. Pelkään, että tällaista kehitystä on vaikea pysäyttää, mikäli emme pysty tekemään julkista taloutta selkeästi vahvistavia valintoja. Siksi en näe mitään syytä lykätä tällaisia valintoja kokonaan hamaan tulevaisuuteen.
Euroopassa käydään parhaillaan vilkasta keskustelua siitä, miten EU:n tulisi vastata Yhdysvaltojen ja Kiinan pyrkimykseen edistää teollisuuttaan ja ohjata markkinoita tukemalla kansallisia yrityksiään. Valtiontukisäännösten höllentäminen unionin sisällä voi puolestaan johtaa sisämarkkinoiden asteittaiseen murentumiseen, mikä olisi hallaa Suomen kaltaiselle pienelle avotaloudelle. Tästä ei meillä vaalien yhteydessä juurikaan puhuttu, kuten ei myöskään EU:n suvereniteettirahastosta ja mahdollisuudesta rahoittaa vihreään siirtymään vaadittavia massiivisia investointeja yhteisvelalla. Millaisina hahmotat EU:n kauppapolitiikan tulevat näkymät ja Suomen asemoitumisen osana sitä yhä protektionistisemmaksi käyvässä globaalissa kilpailussa?
Minusta on hyvä yrittää vähentää taloudellista riippuvuuttamme Kiinasta, sillä Kiina näyttää suhtautuvan yhä aggressiivisemmin moniin länsimaihin. On kuitenkin perin harmillista, että Yhdysvallat harjoittaa entistä protektionistisempaa politiikkaa myös suhteessa EU:hun, mikä sitten lisää painetta valtiontukien kasvattamiseen EU:ssa. Tällainen kehitys on tosiaan huolestuttavaa Suomen kaltaisille pienille maille, joille kansainvälisen kaupan tarjoama mahdollisuus erikoistumiseen tuotannossa on elintason kannalta erityisen tärkeä asia. Tämän voi ehkä ymmärtää miettimällä, millaista Suomessa olisi elää, mikäli meidän pitäisi tuottaa itse kaikki ne tavarat ja palvelut, joita kulutamme.
Suomen kannattaa minusta yrittää mahdollisuuksiensa mukaan rajoittaa valtiontukisääntöjen hölläämistä EU:n sisällä. Ja meidän on minusta syytä huomata, että se, että joku valtio subventoi jonkin tietyn hyödykkeen tuottamista, ei vielä tarkoita, että meidänkin pitäisi subventoida sitä ainakaan yhtä paljon. Voi olla fiksumpaa ostaa kyseisiä tuettuja hyödykkeitä edullisesti ulkomailta ja keskittyä itse muiden hyödykkeiden tuottamiseen.
Kun asetetaan Suomi tähän laajempaan kansainväliseen ympäristöön, miten ehkäistään se riski, että emme sopeuta talouttamme taantumaan ja jätä tulevaisuuden tuottavuuskehityksen kannalta keskeisiä investointeja tekemättä? Mitä muita mahdollisia ongelmia voimakkaaseen sopeuttamiseen liittyy ja miten ne tulisi mielestäsi huomioida hallitusohjelmaa ja julkisen talouden suunnitelmaa laadittaessa?
Ainakin veronkorotukset ja menoleikkaukset kannattaa jakaa usealle vuodelle, jotta talous ehtii sopeutumaan niiden aiheuttamaan kokonaiskysynnän laskuun. Tällainen sopeutuminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tuotanto suuntautuu enemmän vientiin. Olisi myös hyvä varautua keventämään finanssipolitiikkaa tilapäisesti, mikäli suhdannetilanne kääntyy hallituskauden aikana odotettua selvästi heikommaksi.
Mitä tulevaisuuteen suuntautuviin investointeihin tulee, niin tietenkin pitää ymmärtää, että esimerkiksi koulutus, joka Suomessa rahoitetaan pääosin verotuloilla, voidaan laskea niihin mukaan. Julkisen talouden säästöjä ei yleensä kannata hakea tulevien verotulojen kannalta tärkeistä investoinneista. Tämä ei tarkoita, etteikö joitakin koulutukseenkin liittyviä panostuksia kannattaisi tarkastella kriittisesti. Osa nykyisistä investoinneista saattaa olla huonosti tuottavia.
Toisaalta monet tulevaisuuden tuottavuuskehityksen kannalta oleelliset investoinnit ovat yksityisiä. Tämä pätee myös vihreään siirtymään. Julkisen talouden vahvistaminen ei mitenkään väistämättä vähennä yksityisiä investointeja. Veronkiristykset saattavat pienentää esimerkiksi investointeja ja työllisyyttä pysyvästi, mikä pienentää niiden hyötyä julkisen talouden kannalta ainakin jonkin verran. Menoleikkauksiin puolestaan liittyy ilmeinen riski siitä, että ne heikentävät erilaisten tärkeänä pidettyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumista. Näitä haittoja tuskin voidaan kokonaan välttää, mutta ne voidaan minimoida hyödyntämällä tutkimustietoa eri aloilta. Olisi tietenkin parempi, että esimerkiksi menoleikkaukset tehdään huolellisen harkinnan pohjalta huomioiden tärkeimpänä pidetyt yhteiskunnalliset tavoitteet kuin leikkaamalla tasaisesti kaikesta tai antamalla joidenkin palveluiden rapautua asteittain.
Talouspolitiikan arviointineuvosto työskentely vaatii sekä käytännön politiikan että taloustieteen tutkimuskentän aktiivista seuraamista. Miten pysyt kärryillä kaikesta ja millaisia tiedonhankintarutiineja sinulla on? Mistä koet eniten riittämättömyyden tunteita?
Luulen, että neuvostossa uusimpien tutkimustulosten tuntemista tärkeämpää on osata selittää keskeisiä talouteen liittyviä vaikutusmekanismeja tavalla, joka voi aueta myös ei-taloustieteilijälle. Yliopistosta saatu opetuskokemus saattaa auttaa siinä. Meillä on myös neuvostossa hyvä kokoonpano ihmisiä, jotka ovat seuranneet omaan tutkimusalaansa liittyvää politiikkaa ja tuntevat hyvin suomalaisia instituutioita. Riittämättömyyden tunteet liittyvät minulla useimmiten oman tutkimuksen edistämiseen ja jatko-opiskelijoiden ohjaamiseen.
Arviointineuvoston tyyppiset riippumattomat toimielimet ovat merkittäviä politiikan ja tutkimuksen kohtauspaikkoja. Millaisena näet tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden? Onko tutkijalla paitsi oikeus myös vähän velvollisuuskin osallistua asiantuntemusalueeltaan julkiseen keskusteluun ja antaa tarvittaessa politiikkasuosituksia?
Todennäköisyys, että yksittäinen tutkijapuheenvuoro tai vaikkapa talouspolitiikan arviointineuvoston lausunto vaikuttaa suoraan konkreettisiin päätöksiin jälkikäteen todennettavissa olevalla tavalla, lienee tyypillisesti hyvin lähellä nollaa. Tutkijapuheenvuorot vaikuttavat usein epäsuorasti osana laajempaa julkista keskustelua. Ja hirvittää ajatellakin miltä yhteiskuntamme näyttäisi, jos tutkijat eivät koskaan osallistuisi julkiseen keskusteluun! Minusta tutkijayhteisöllä on jonkinlainen kollektiivinen velvollisuus osallistua julkiseen keskusteluun. Mutta eihän tällainen velvollisuus voi koskea jokaista yksittäistä tutkijaa, ja tässäkin lienee järkevää harjoittaa työnjakoa.