Suomen tunnetuimpiin kuulunut yhteiskuntatieteilijä Erik Allardt on kuollut

Sosiologi Erik Allardt on kuollut 95 vuoden iässä Helsingissä tiistaina 25. elokuuta.  

Erik Allardt toimi Helsingin yliopiston sosiologian professorina yli kolme vuosikymmentä, vuodet 1958–1991. Hän oli myös valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanina vuosina 1969-1970. 

Suomen Akatemian tutkijaprofessorina Allardt oli kymmenen vuotta. Lisäksi hän toimi Åbo Akademin kanslerina 1992–1994. Hän sai akateemikon arvonimen vuonna 1995. 

Allardt oli Suomen ja Pohjoismaiden tunnetuimpia ja merkittävimpiä yhteiskuntatieteilijöitä. Hänen päätutkimuskohteitaan olivat yhteiskunnan rakenne ja sen muuttuminen, hyvinvointi, poliittinen radikalismi sekä kielelliset vähemmistöt.

Jaa muistosi Erik Allardtista

Professori Erik Allardt ehti vaikuttaa pitkällä urallaan monen eri opiskelijan ja tutkijan elämään. Jaa muistosi hänestä oheisen E-lomakkeen kautta. Julkaisemme muistot tällä sivulla.

Muistot

"Erik Allardt veti proseminaarini, ohjasi minut ensimmäiseen työpaikkaani (Helsingin yleiskaavapäällikkö tiedusteli Allardtilta tutkijaa osastolleen ja sain tehtävän), arvioi graduni ja olimme yhteyksissä myöhemminkin. Viimeinen kohtaaminen oli, kun istuin hänen vieressään illallisilla ja Allardt kertoi, miten kuulon heikkeneminen vaikutti kiusallisesti hänen sosiaaliseen elämäänsä. Uraauurtava, säkenöivä, avarakatseinen, kannustava ja lämpimän ystävällinen ihminen. Suuri ihminen on poistunut keskuudestamme." -Jouko Kajanoja

Turun yliopistossa sosiologiaa opiskelleena en saanut nauttia Erik Allardtin opetuksesta, mutta Allardt oli meille 1970-luvun lopun yhteiskuntatieteiden opiskelijoille hyvinkin tuttu etenkin sosiologian perusoppikirjansa (tunnettiin yleisesti nimellä "Allardt-Littunen") kautta. Sosiologiassa oli tenttikirjana myös Allardtin "Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine", joka monista muista tentikirjoista poiketen on jäänyt mieleen. Silloisena teoreettisen puhdasoppisuuden aikana sitä piti erikoisen eklektisenä yhdistelmänä mitä erilaisimpia elementtejä klassisesta sosiologiasta peliteoriaan. Sittemmin olen ajatellut, että kysymyksessä on omaperäinen teoreettinen synteesi, joka turhaan on jäänyt unohduksiin. Lisäksi siinä kirjassa esitetty käsitys sosiologisen selittämisen luonteesta on nähdäkseni erityisen nykyaikainen ja kestävä. Sosiologinen selittäminen on muutenkin teema, johon Allardt toistuvasti palasi.   Omat kontaktini Allardtiin jäivät olemattomiksi siitä huolimatta, että päädyin yliopistososiologiksi. Allardtin asemasta etenkin helsinkiläisten sosiologien keskuudessa kertoo jotain mieleeni jäänyt kokemus Sosiologia-lehden toimituskunnasta. Sosiologia ei ollut silloin nykyisen kaltainen referee-julkaisu vaan käsikirjoituksia arvioi pääsääntöisesti kaksi toimituskunnan jäsentä. Sain tehtäväkseni  arvioida Allardtin kansalaisyhteiskuntaa koskevaa artikkelia. Kritisoin sitä siitä, että kansalisyteiskunnan käsitettä ei lainkaan ollut määritelty. Kun tästä keskusteltiin, toisena arvioijana toiminut helsinkiläinen toimituskunnan jäsen sanoi, että artikkelin puutteitten kaivelun sijasta häntä enemmän kiinnostaa, "mitä se nykyään ajattelee". Kriittinen kommenttini toki välitettiin Allardtille, ja artikkeliin tuli alaviite, jossa kansalaisyhteiskunta määriteltiin." -Hannu Ruonavaara

"Tapasin Erik Allardtin lukuisia kertoja, vaikka olinkin oikestaan hänen oppilaidensa oppilas sosiologisukupolvissa mitattuna. Kerran ollessani jatko-opintojeni alussa keskustelimme suomalaisen hyvinvointimallin elinehdoista globalisaatiossa Duke Universityn amerikkalaisprofessori Edward Tiryakianin Suomen vierailun yhteydessä. Sovelsimme myöhemmin Leo Granbergin kanssa Allardtin klassista ja kansainvälisesti tunnettua hyvinvointitutkimuksen mallia Suomen saamelaisalueen tutkimukseen. Erik Allardt oli myös lisensiaattityöni tarkastajana yhdessä Paavo Uusitalon kanssa, ja kirjoitti suosituskirjeen LSE:hen kun hain ja pääsin sinne 90-luvun lopulla. Allardt & Littunen on minulle kaikista lukemistani sosiologian oppikirjoista selkeästi tehnyt suurimman vaikutuksen tieteenalan ominaislaadun ymmärtämisessä. Allardtilla oli valtava merkitys minun ammatinvalinnalleni! " -Mika Helander

"Minulla on 60-lukulaisena valtavasti muistoja Erikistä.  Pääasiallisesti hyvin myönteisiä. Hän oli erittäin kannustava ja aina valmis auttamaan. Se on pakko sanoa että pitkästä elämästä, joka on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, on se haitta, että kun ihminen lopulta kuolee, niin häntä ei enää juuri muisteta. Näin näkyy olevan Erikinkin kohdalla. Nykyiset sosiologit eivät ehkä ole edes tavanneet häntä. Ja me jotka olemme, olemme itsekin jo liian vanhoja. Surullisin muisto oli kun tapasin hänet kadulla kävelemässä kohti yliopistoa ja hän sanoi heti ettei kuule mitään.  Ja jatkoi matkaansa.  Omalta kohdaltani tärkein oli se, että hän oli vastaväittäjäni, joka pani minut todella ahtaalle. Toisena vastaväittäjän oli O.E.Niitamo, joka oli paljon kiltimpi. Erik teki hankalia kysymyksiä ja yhdessä vaiheessa suutahti kun yritin sivuuttaa kysymyksen vieraantumisesta liian köykäisesti. Minun oli pakko kun olin todella heikoilla jäillä. Erik oli pelottava vastaväittäjä.  Mutta erittäin reilu.  Ja sitten se tärkein muisto, joka liittyy Having, loving, being -jaotteluun!  Olimme Suomalais-neuvostoliittolaisen TT-komitean seminaarissa Erik piti esityksen jonka lopuksi hän sanoi että oikeastaan mukana pitäisi olla vielä yksi ulottuvuus, nimittäin doing. Mikä on itsestään selvää kun ajattelee että kyse on hyvinvoinnista.  Hän ei ilmeisesti koskaan julkaissut esitystä artikkelina, koska siitä ei ole mitään jälkeä missään. Meitä oli paikalla melko paljon väkeä, mutta kaikki alkavat olla jo vanhoja... Ehkä joku muukin kuitenkin vielä muistaa tämän.  Joka tapauksessa se oli ja on puute. Doing ON hyvinvoinnin tärkeä ulottuvuus." -J P Roos

"Sosiologian approbatur 23.9. 1964 L. Grönholm/Erik Allardt. Tämä oli ensimmäinen suoritusmerkintä opintokirjassani. Allardtin työhuone oli silloin Porthaniassa ja hieman jännittäen koputin sen oveen. Miltä näyttäisi elävänä kuuluisa professori, jonka Allardt-Littusen olin lukenut jo lukiolaisena? Vaikutelma oli: vaatimattoman ja hieman hajamielisen tuntuinen. Erityisesti jäi mieleen allekirjoitus  ei mikään pikaisesti sutaistu lääkärin käsialanäyte, vaan joka kirjain huolellisesti piirretty, miltei kuin kansakoululaisen kaunokirjoitusvihosta. Viisi vuotta myöhemmin Erik Allardt oli graduni toinen tarkastaja. Kun olin väitellyt, sain Erikin omakätisellä omistuskirjoituksella varustetun sosiologian laitosmonisteen no 22 /1981, Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen ensimmäinen vuosikymmen. Siinä Erik kertoo syksyltä 1967 (vähän julkaisun aikarajauksen ulkopuolelta) tapauksen, joka havainnollistaa sosiologian tuolloista valtavaa suosiota. Hieman sinisilmäisesti olin ilmoittanut, että yksi [laudatur]seminaareista käsittelee vallan ongelmia. Siihen (ja Franzenian B-saliin) tuli 120 pyrkijää! Matti Alestalon kertoman mukaan olin ensimmäistä kertaa ovesta tultuani lyönyt kädellä otsaani ja huudahtanut: Herra jumala!. Mikäli oikein muistan, Erik kertoi monisteen minulle antaessaan huudahtaneensa tuolloin Herre Gud!.  Vuoden 1986 promootiossa katselin Erikiä yleisömeren laidalla seuraamassa kun promoottoria, Kullervo Rainiota, kannettiin kultatuolissa. Allardtille olisi tiedekunnan virkaiässä vanhimpana professorina kuulunut promoottorin tehtävä, mutta hän oli ehdottanut, että seremonioita yksinkertaistettaisiin niin että osallistumiskynnys olisi matalampi. Perinteiden tunnontarkka noudattaminen ei hänen mielestään muutenkaan sopinut yhteiskunnan muuttumista ja muuttamista tutkivan tiedekunnan identiteettiin. Tiedekunta oli äänestänyt Allardtin kumoon, ja promoottoriksi oli niin ollen tullut Rainio (joka oli suostutellut minut yliairueeksi). Olin hieman yllättynyt siitä, että Allardt oli tullut promootioon (kuinka moni kumoon äänestetty olisi tullut?) ja mietin, mitä hänen mielessään liikkui  haikeutta, harmia? Kunniatohtoreina olivat muiden muassa presidentti Mauno Koivisto ja kuuluisa diplomaatti George F. Kennan, jotka Erik varmaan olisi mielellään vihkinyt kunniatohtoreiksi. En kuitenkaan pystynyt lukemaan Erikin kasvoilta hänen tunteitaan. Joskus 1990-luvun alkupuolella, kun Allardt oli tieteen keskustoimikunnan puheenjohtaja, (käytännössä Suomen Akatemian pääjohtaja), satuimme samaan illanviettoon Veronika Stolte-Heiskasen kotona. Mukana oli myös Suomessa vierailulla ollut brittiyliopiston sosiologian professori. Kun Erik oli lähtenyt, brittivieras kommentoi spontaanisti jotain tämän suuntaista: Hämmästyttävää, kuinka noin korkeassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy noin tavallisen-vaatimattomasti. Ei varmaan tapahtuisi monessa muussa maassa.Vaatimaton joukkuepelaaja, sellainen oli Erik Allardt minun muistoissani." - Klaus Helkama

"Allardt-Littusen Sosiologia , Yrjö Littusen ja Erik Allardtin vuonna  1958 (luin 1964 laitosta) ilmestynyt oppikirja, sekä Erik Allardtin Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine (1964) saivat minut valitsemaan sosiologian pääaineeksi, kun aikoinaan aloitin opinnot Valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Niissä kiehtoi ajatus siitä, että sosiaalisia faktoja on tulkittava esineinä: onpa kysymys itsemurha- tai avioerofrekvensseistä, rikollisuudesta tai äänestyskäyttäytymisestä, faktojen takana on todellisuus, jota suoraan ei voi havaita. Faktojenkin tuottaminen edellyttää välineitä, menetelmiä, joita arkikokemuksella ole, mutta sellaisenaan ne eivät vielä ole sosiologisen tutkimuksen kohde. Kohde, sosiaalinen, vain ilmaisee itsensä niissä. Sen ymmärtämiseen arkiajattelu ei riitä, siihen tarvitaan yhteiskuntatiedettä. Tämä historiallinen ontologia teki sosiologeille helpoksi omaksua marxilaisen kapitalismiteoriankin lähtökohdat, vaikkakin siinä keskeiset talouden rakenteet ja niistä seuraava luokka-analyysi määrittelivät  sosiaalisen kovin eri tavalla kuin Allardtin amerikkalaisvaikutteinen käsitemaailma. Matka ei ollut pitkä myös muunlaisiin strukturalismeihin. Saatuani nimityksen Allardtin oppituoliin Elina Haavio-Mannilan jälkeen, en kokenut jatkavani edeltäjieni työtä. Marxilaisesta pääomalogiikasta strukturalistiseen antropologiaan ja semiotiikkaan sinkoutuneena koin olevani eri sukupolvea, ja vahvemmin eurooppalaisiin perinteisiin kiinnittynyt kuin niiden amerikkalaisiin muunnelmiin, jotka välillä tuntuivat vierailta ja idealistisilta, jopa psykologisilta. Kulunut aika antaa mahdollisuuden katsoa taaksepäin meitä erottavan laakson yli. Jatkuvuuksia on monia, ja vasta nyt huomaan ne.  Muistuttelin sosiologian kohteen määrittelystä useissa puheenvuoroissani, kun toimin Euroopan sosiologiliiton presidenttinä 2011-2013. Sosiologia ei ole käyttäytymistiede, vaan tiede yhteiskunnasta käyttäytymistä kuvaavien faktojen takana. Muistutukseni olivat kuin kärpäsen surinaa kuulijoiden korvissa. Heitä kiinnosti ihmisten käyttäytyminen, sen syyt ja vaikutukset, usein myös sitä ohjaavat normit ja merkitykset, mutta yhteiskunta lainalaisuuksineen ei oikein tullut esiin niissä sadoissa konferenssiesitelmissä, joita kuulin tuolloin ja olen kuullut sitä ennen ja sen jälkeen. Allardtin sukupolven unohdettu historiallinen ontologia tuntuu tärkeältä juuri nyt. Vaikka luokka ja talous puuttuivatkin Allardtin rakenneteoriasta, se avaa näkökulman sekä modernisaatioprosessiin, jota se abstraktilla tavalla aikanaan 1960-luvulla kuvasi, että sen päätösvaiheeseen, jossa nyt elämme. Erilaisuutta ja yhdenmukaisuuden painetta koskevassa tarkastelussaan Allardt toteaa, että kun jälkimmäinen hellittää mutta kyvyt erilaisuuden tarjoamaan vaihtoon jäävät vähäisiksi, syntyy anomiaa eli normittomuutta. Se aiheuttaa poliittista ennakoimattomuutta, massailmiöitä, tunneperäistä suhtautumista vieraisiin kulttuureihin ja nojautumista keinoihin, joilla ei juuri ole onnistumisen mahdollisuuksia. Se keskittyy asioihin, jotka ovat etäällä arkipäivän askareista ja tehtävistä, esimerkkeinä voimakas kiinnostus maailmanlopun tapahtumista tai Hollywoodin tähtien yksityiselämästä. Epäsuhta voi purkautua myös yhdenmukaisuuden vaatimuksina ja pakkona, usein myös väkivaltana erilaisuutta kohtaan.  Tuttua? Erilaiset ja keskenään ristiriitaiset populistiset ja epädemokraattiset liikkeet näyttävät syntyvän juuri siitä puristuksesta, jota syntyy erilaisuuden hyväksymistä korostavien normien ja vaihtoon osallistumattomuuden välillä. Globalisaatiohyötyjien poliittinen oikeaoppisuus -- eli amerikkalaisittain limousiini-liberalismi -- vaatii sekä kaiken hyväksymistä että tuomioita suvaitsemattomille, häviäjät taas kokevat jäävänsä kaikesta syrjään. Reaktiot muuttuvaan työnjakoon maailman eri osien välillä ja eriarvoisuuksien siirtymiseen rikkaiden maiden sisään ovat tunneperäisiä ja arvaamattomia, pakkoon turvautuvia ja usein itseään rankaisevia. Selitykset, jotka rajoittuvat pelkästään käyttäytymismuotoja koskeviin faktoihin tussahtavat niiden epäjohdonmukaisuuteen ja ristiriitaisuuksiin sekä päämäärien että keinojen valinnoissa.  En ole kuulunut Allardtin lähipiiriin opiskelijana, tohtorioppilaana enkä tutkijana, mutta hänen omiin töihini kohdistuneet havaintonsa, huomautuksensa ja kysymyksensä ovat jääneet mieleen ja vaikuttaneet ajatteluuni myös niiden keskustelujen kautta, joita niistä olen käynyt ikäisteni tutkijoiden kanssa. Kun opiskelijat kyselivät häneltä, eikö sosiologian tulisi tuottaa totuus yhteiskunnasta, jolloin poliittiset ristiriidat voitaisiin ratkaista, hän sanoi, ettei tieteen tehtävänä ole tuottaa vain teoriaa, vaan myös viisautta. Olen tulkinnut tuota vastausta niin, että viisas pysyy etäällä kohteestaan, eikä pyri sanelemaan siihen osallistujien näkemystä totuudesta. Sosiologia voi tehdä interventioita yhteiskuntaan ulkopuolisena tarkkailijana, mutta... lue lisää blogistani." -Pekka Sulkunen