Ajattelen itse ehkä näin, että vaikka tätä työtä tehdään kokoelmien kanssa, mutta tässä on aika paljon pelissä myös ne ihmisten henkilökohtaiset tunteet ja tottumukset. Ja sellainen puoli, että ei aina pystytä olemaan ihan täysin objektiivisia tässä työssä.” (Anna, 1981)
Vaikka museot mielletään tunteiden paikoiksi, ja museoiden kykyä herättää tunteita on jo pitkään hyödynnetty mm. näyttelysuunnittelussa, pidetään instituution sisällä työskentelevien omien tunteiden näyttämistä epäammattimaisena. Lahjoitustilanteissa ei tule innostua liikaa ja subjektiivisten mieltymysten ei tule vaikuttaa kokoelmien merkityksiä määriteltäessä. Museotyön tulisikin nojata lakeihin, tutkimukseen ja museon omaan kokoelmapoliittiseen ohjelmaan. Samalla kokoelmien ja niihin tallennettujen esineiden herättämät tunteet kuitenkin tiedostetaan ja kokoelmatyö koetaan vahvasti sekä tieto- että tunnetyöksi. Tunteita voivat nostattaa niin itse esineet ja niihin liitetty tieto, kuin työtä koskevat poliittiset ja organisaation sisäiset päätökset ja diskurssit.
Voisin ehkä sanoa tyhjentävästi, että se on tosi laaja tunneskaala siinä käynnissä. Siihen liittyy tosi paljon vastuuta ja sellaista, että ehdinkö minä tehdä kaikkea ja pitäisikö minun tehdä enemmän ja miten tämän asian pitäisi mennä. Toisaalta se on sellaista turhautumista ja riittämättömyyden tunnetta, mutta ne ovat myös sellaisia asioita, joiden kanssa on pakko oppia elämään.” (Jenni, 1981)
Tutkimustyötä, jota kokoelmienkin äärellä tehdään, pidetään rationaalisena toimintana. Leena Rossin (2008, 144) mukaan myös tunteilla on kuitenkin olennainen osa tutkimusprosessissa. Kokoelmien parissa työskentelevät ovat toisinaan kosketuksissa esineiden kanssa pitkäjänteisesti ja jopa mikroskooppisen läheltä. Vaikka kokoelmiin tulee suhtautua objektiivisesti, syvällinen tutkimustyö, pitkään jatkunut konservointi tai koettu vastuu kokoelmista voi muodostaa henkilökohtaisen suhteen tarkasteltavaan esineeseen.
Sanotaan näin, että meidän kokoelmaesineet, ne on aina semmoisia hiljentymisen hetkiä itselle. Ja sitten tavallaan tulee semmoinen tunne, että tietäisinpä teistä enemmän. En ehkä osaa sitä nyt sanottaa, että minkälainen se tunne sitten on -- mutta tuntuu.” (Maria, 1975)
Aivan kuten museokävijöiden aikaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten näyttelyssä esillä olevat esineet nähdään ja koetaan, myös kokoelmien parissa työskentelevillä on oma esiymmärrys ja henkilökohtainen historia, joka väistämättä heijastuu kokoelmien parissa tehtyyn työhön. Esineiden kyky nostattaa voimakkaita tunteita voi toisinaan päätöksenteko hetkellä tuntua jopa epäreilulta. Kokoelmien äärellä on pysyttävä neutraalina , vaikka kokoelma ei tuntuisi neutraalilta.
Sara Ahmedin (2018, 15) mukaan asian havaitseminen hyödylliseksi tai vahingolliseksi riippuu sen vaikutuksesta yksilöön. Esineet ja niihin liitetty tieto itsessään eivät siis ole hyviä tai pahoja, vaan esineen meissä herättämät tunteet vaikuttavat siihen, miten esineeseen suhtaudutaan. Ulkoisesti mitättömältä vaikuttava esine voi siitä kerätyn tiedon kautta näyttäytyä valtavana historian läpileikkaavana kaleidoskooppina. Toisinaan tieto lisää tuskaa ja kauniskin esine voi muuttua äkkiä vastenmieliseksi. Epämukavuutta voi herättää myös oman tiedon vajavaisuus. Tiedon puutteen synnyttämät tunteet voivat kuitenkin innostaa ”salapoliisimaiseksi” kuvailtuun tutkimustyöhön, jolloin tiedon palasten yhteen saattaminen synnyttää innostumisen ja onnistumisen tunteita.
Se on perustunut siihen, että on ollut tosi tunteet auki ja kertonut, että miten itse tuntee siinä tilanteessa. Mun mielestä se, että on uskaltanut näyttää tunteitaan ja pohtia omaa asemaansa ääneen tällaisessa tilanteessa, on auttanut tosi paljon hankalissa tilanteissa.” (Mikael, 1977)
Kuten keholliset affektit, myös sanallistettavat tunteet voidaan ymmärtää yksilöllisinä prosesseina, vaikka niillä tunnistetaan olevan myös sosiaalisia, kulttuurisia ja historiallisia ulottuvuuksia (Rossi 2008, 145). Sara Ahmedin mukaan tunteita ei tulisikaan tarkastella ainoastaan psykologisina tiloina, vaan myös yhteiskunnallisina ja kulttuurisina käytäntöinä (Ahmed 2018, 20). Kuten Margaret Wetherell (2012) näkee affektin merkityksen annon prosessina, myös Ahmed (2018) tarkastelee sitä, mitä tunteet tekevät ja mitä ne saavat aikaan.
Aineistossamme kokoelmat ja niiden parissa työskentely herättävät monissa samoin nimettyjä tunteita. On vaikuttumista, innostumista, vastenmielisyyttä, kunnioitusta, turhautumista ja epävarmuutta, ristiriitaisiakin tunteita. Se, että kokoelmat ja niiden äärellä tehtävä työ herättää työntekijöissä jotakin, on yhteydessä työn kokemiseen merkitykselliseksi ja mielekkääksi. Eri yhteisöjen tunteiden tunnistamisen, tunnustamisen ja heidän kanssaan tunteiden jakamisen on puolestaan koettu tuovan luottamusta museon ja yhteisöjen välille.
Tieto ja tunteet, samoin kuin tiedostettu ja tiedostamaton tai sanallistettavat tunteet ja keholliset affektit, eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan ruokkivia voimia. Museon sisällä koettuja tunteita olisikin aika tarkastella heikkouden sijaan voimavarana kohti kestävämpää toimintaa, tietoa ja ymmärrystä.
Lähteet:
Ahmed, Sara. 2018. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Tampere: Niin&näin.
Rossi, Leena. 2008. ”Tunteet muistitietohaastattelussa”. Sananjalka 50 (2008), 144–158.
Wetherell, Margaret. 2012. Affect and Emotion: A New Social Understanding. London: Sage