Isäni on kertonut, että vaikkei museoammattilainen olekaan, hänkin oli 1970-luvun puolivälissä hetken aikaa työllistettynä Suomen Kansallismuseon kokoelmatyöhön. Kansallismuseon etnografisiin kokoelmiin kuuluu A. A. Etholénin 1800-luvulla Alaskasta keräämää esineistöä, ja museolla oli vieraillut silloisesta Leningradista aleutti- ja inuittitutkijoita, jotka olivat kirjoittaneet esineistä oman tietämyksensä pohjalta tarkempia kuvailutietoja – mutta venäjäksi. Venäjäntaitoisena isäni työnä oli kääntää nämä suomeksi. Välillä kuvailutiedot eivät olleet täysin ymmärrettäviä, ja isäni ja kokoelmista vastaava intendentti yrittivät yhdessä pohtia, mitä vierailevat tutkijat olivatkaan mahtaneet tarkoittaa. Joskus sanat saivat merkityksensä vasta silloin, kun he kävivät kaivelemassa esineet esiin laatikoistaan. Välillä museon intendentti ei ollut tyytyväinen käännettyihin luettelointitietoihin, ruksasi ne yli ja käski kirjoittamaan uusiksi, sillä ne sisälsivät hänen mielestään turhan arvottavia määreitä. Tutkijat olivat esimerkiksi kuvailleet esineitä kauniiksi, mikä oli hänen mielestään liian subjektiivinen näkemys, sillä museotyössä kuten tutkimuksessakin tulisi pyrkiä neutraaliuteen.
Sanna Särkelä (2020) on kirjoittanut Museoliiton blogissa siitä, miten museoesineiden kuvailussa käytettävä kieli ja termit ovat aikasidonnaisia ja välillä myös ongelmallisia. Jotkin käsitteet vanhenevat huonosti, ja toisessa ajassa ja kontekstissa ne voivat saada rasistisia tai loukkaavia merkityksiä. Ongelmallista tämä on, jos vanhat kuvailutiedot – jotka ovat historian tutkijalle itsessään mielenkiintoisia ja kertovat esineen museointikontekstista – viedään sellaisenaan ja suodattamattomana Finna-hakupalveluun. Museoita pidetään yleensä luotettavina tiedonlähteinä, ja julkisina toimijoina niiden tulee pyrkiä siihen, että ne eivät loukkaa tai sorra ketään. Mutta jos kielen merkitykset muuttuvat koko ajan, onko neutraaliuden tavoittelu edes mahdollista?
Margaret Wetherellin, Laurajane Smithin ja Gary Cambellin (2018, 7–8) mukaan museo- ja kulttuuriperintökentällä on pitkään vallinnut ”teknisen asiantuntijuuden” vaade, joka on tarkoittanut, että asiantuntijoiden tulee nojautua neutraaliuteen ja objektiivisuuteen. Teknisellä ja todennettavalla asiantuntijatiedolla on pyritty suojaamaan kulttuuriperintökohteita politisoitumisen ja kaupallistumisen kohteiksi joutumiselta. Yhä edelleen Finnassa seikkaileva lukija saadaan objektien teknisten kuvailutietojen avulla vakuuttuneeksi siitä, että museot tarjoavat varmaa ja tutkittua tietoa.
Wetherell, Smith ja Cambell kuitenkin huomauttavat, että ammattilaisten neutraaliuus ja heidän menneisyydentulkintojensa ”latteat affektit” (flat affect) ovat itsessään eräänlainen emotionaalinen asennoitumistapa kulttuuriperintöön. Heidän mukaansa affektiivisen kokemuksen ei välttämättä tarvitse edes olla voimakas ollakseen vaikuttava, vaan myös välinpitämättömyys, piittaamattomuus tai sitoutuminen rationaalisuuteen ja emotionaaliseen neutraaliuteen voivat saada aikaan sosiaalisia ja poliittisia seurauksia (Wetherell ym. 2018, 16).
Voi ajatella, että museoesineillä ja niiden tutkijoilla on jo lähtökohtaisesti jokin affektiivinen yhteys, sillä tutkijoiden työtä on löytää ja dokumentoida esineen merkityksellisyys. Tutkija voi vedota tekniseen asiantuntijuuteensa, mutta kuten Särkelä (2020) toteaa, jopa esineen materiaaliin ja valmistustekniikkaan pitäytyvä ja mahdollisimman neutraaliksi tarkoitettu kuvailu ”on kuitenkin aina luetteloijan tulkinta siitä, mikä esineessä on oleellista”. Jopa silloin, kun esineellä ei tunnu olevan mitään merkitystä ja se päätetään rationaalisin perustein poistaa kokoelmista, museo ja sen tutkijat ottavat kantaa siihen, mikä on merkityksellistä.
Museoammattilaisten on mahdotonta toimia omasta kulttuuristaan irrallisina, mikä on myös esimerkiksi Museoviraston nykyisessä kokoelmapolitiikassa tunnustettu. Kokoelmapolitiikka tai kokoelmapoliittinen ohjelma on asiakirja, joka ohjaa museon kokoelmatyötä ja määrittelee muun muassa, miten kokoelmia kartutetaan ja millaisin periaattein museo-objekteja dokumentoidaan. Kokoelmapoliittisten ohjelmien kirjaaminen yleistyi museoissa 2000-luvun alkupuolella (esim. Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikka vuodelta 2004 oli yksi ensimmäisiä). Museoviraston vuonna 2014 julkaisemassa kokoelmapolitiikassa todetaan, että esineiden tallennuskriteereiden ja merkittävyyden määrittely on ”subjektiivista ja riippuvaista määrittelyajan arvoista ja arvottamisesta. Sama asia voidaan katsoa eri aikoina eri tavalla merkittäväksi, joten tämän kirjaaminen kartunta-ajankohdasta lähtien on tärkeää ja muuttuvat merkitykset eivät saa vaikuttaa aineistojen myöhempiin vaiheisiin.” (Museovirasto 2014, 9.) Miksi museot silti ulospäin viestiessään pitävät yllä objektiivisuuden hyvettä?
Esimerkiksi Etholénin kokoelmiin kuuluvaa Chilkat-viittaa (VK44) kuvaillaan Finnassa tiedoin, jotka osoittavat asiantuntijuutta ja valtavaa teknistä tietämystä:
Viitta, kudottu lumivuohen (Oreamnos americanus) villasta, jossa loimilanka on värjätty keltaiseksi, vihreäksi ja mustaksi ja siihen on lisätty nootkansypressin (Callitropsis nootkatensis) kuoren kuituja, viitan taustavärinä on villan valkea. Viitan keskiosan kuviot esittävät ehkä karhua ja sudenkorentoa, sivujen kuviot korppia. Viitan yläosaa reunustaa valkea nahkanauha, joka kulkee loimen silmukoiden läpi; yläreunassa on myös kaksi nahkahihnaa, nyt katkenneet, joiden läpi vaipan kantaja on pujottanut käsivartensa. Viitan sivuja ja alaosaa reunustaa kaksinkertainen kerros hapsuja: ylempi kerros koostuu loimen villalangasta ja kasvikuidusta, alempi on pelkästään villaa.
Kuvailutiedoissa todetaan myös, että ”Venäjänkielisen luettelon mukaan kyseessä on ’Sitkan kolosh-intiaanien nakidki-mantteli’. Etholén piti kuvernööriaikanaan joka vuosi juhlat, joissa vaihtoi lahjoja intiaanipäälliköiden kanssa, joten tämä Chilkat-viitta voi olla joltakin korkea-arvoiselta tlingitiltä saatu lahja.” Kyseinen ote paljastaa jotain esineen menneisyydestä ja siitä, miten se on kohdattu eri aikoina. Samalla se on yksi esimerkki Särkelän kuvailemasta ilmiöstä: Finnassa ei mainita, miltä ajalta venäjänkielinen luettelo on, mutta intiaani ei nykykielessä ole enää neutraali termi.
Viitan merkityksellisyyttä ja erityisyyttä perustellaan sillä, että ”vihreine väreineen [se] edustaa vanhimpia tunnettuja viittoja”, ja että siitä puuttuu tyypillinen keskiosan kasvokuvio. Kuvailun ”latteuteen” (Wetherellin ym. merkityksessä) sisältyy ristiriita: viitta on kuvan perusteella sävähdyttävä, ja ehkä sen luetteloijakin olisi halunnut sanoa ”katsokaa, miten upea ja taidokas tämä esine on”, mutta on verhoillut sanomansa tieteelliseen neutraaliuteen. Viitan esimerkki valaisee myös sitä, mikä meitä omassa tutkimushankkeessamme kiinnostaa: miten museotyöntekijät tasapainoilevat sen kanssa, että kokoelmien merkitykset tunnetaan, mutta ne pitää silti pystyä ilmaisemaan ja perustelemaan neutraalisti ja rationaalisesti, jotta tietoa voi pitää luotettavana? Tarkalla teknisellä kuvailulla ei voida todistaa, että esine on objektiivisesti kaunis, mutta silläkin voidaan osoittaa arvostusta ja jopa huolenpitoa esinettä kohtaan. Tiedon läpinäkyvyyden kannalta museoesineiden merkitysten kerrostumat ja niitä kohtaan koetut tunteet – myös niiden museoimisen jälkeen – tulisi tuoda vielä selvemmin esiin, jotta ne auttaisivat tajuamaan esineiden merkityksellisyyden.
Lähteet:
Museovirasto 2014: Museoviraston kokoelmapolitiikka 2014. Museoviraston selvityksiä 2.
Särkelä, Sanna 2020: Sanoilla on väliä – ongelmallinen kieli kokoelmatyössä. MuseoPro 5.5.2020.
Wetherell, Margaret, Smith, Laurajane & Campbell, Gary 2018: Introduction. Affective heritage practices. Teoksessa: Smith, Laurajane, Wetherell, Margaret & Campbell, Gary (toim.): Emotion, Affective Practices, and the Past in the Present. Routledge.