Esineet ja niistä muodostuvat kokoelmat voidaan historiallisesti nähdä museon perustana. Museoiden olemassaoloa onkin kautta aikojen määritellyt erilaisten objektien keruu, tallettaminen ja esittäminen. Kokoelmien kautta on puolestaan pyritty hahmottamaan maailmaa ja ihmistä sen osana, kertomaan tarinoita ja luomaan kansallisia identiteettejä. Museoesineet nähdään todisteina menneisyydestä. Vanhat esineet kertovat meille: tällaistakin on joskus ollut. Esineiden kautta menneisyys ikään kuin konkretisoituu ja samalla ne muistuttavat meitä menneistä ajoista, tapahtumista ja henkilöistä. Tarinoihin liitettyinä ne tuovat näkyväksi yhteisöjen toiminnan ja kulttuuriset ideat, joita ilman ei itse esineitäkään olisi. Onkin helppo ajatella, että ihmisellä on valta esineisiin ja niiden merkityksiin. Esineitä ei olisi, jos emme valmistaisi ja käyttäisi niitä. Kehollisesti aistittavina, fyysisenä materiaalina esineillä on kuitenkin kyky vaikuttaa myös meihin ja synnyttää meissä erityisiä tunnekokemuksia (Dudley 2012, 6).
Sosiaaliantropologi Sandra H. Dudley (2012) on kirjoittanut, että esineen materiaaliset ominaisuudet ovat perusta sille mitä esine on ja miten se koetaan. Jo materiaalin tuntu, paino, muoto ja väri kertovat esineestä itsestään. Ennen kuin luomme kulttuuriin tai historiaan sidottuja käsityksiä esineestä, voimme Dudleyn mukaan kokea perustavanlaatuisia fyysisiä ja tunteenomaisia reaktioita esinettä kohtaan. (Dudley 2012, 7.) Kaikessa konkreettisuudessaan esineillä itsessään on siis voima saada meidät reagoimaan. Vaikutumme nähdessämme jotain kaunista ja taidokkaasti tehtyä tai hämmennymme itselle vieraan esineen äärellä. Toiset esineistä voivat saada meissä aikaan puistatuksen tai kammotuksen tunteen.
Konservaattorina museossa, käsieni kautta on kulkenut monenlaisia objekteja. Tuttuja arkisia esineitä ja taidokkaasti tehtyjä käsitöitä, hiuksista tehtyjä koruja ja paksusti veren tahrimat housun riekaleet, omaan kansallisuuteeni viittaavia symboliesineitä ja itselleni vieraaseen uskontoon kuuluvia pyhiä tekstiilejä… Näistä jokainen on näyttäytynyt minulle omalla tavallaan erityisenä. Joskus niihin liittyvän raskaan historian takia, toisinaan puhtaasti ulkoisen olemuksen kautta. Joskus käsiteltävään esineeseen ei tekisi mieli koskea, usein ne kuitenkin kutsuvat ihailemaan ja ihmettelemään itseään.
Kokoelmatyötä voisi kuvailla muun muassa vastuuksi menneisyyden todisteiden säilymisestä. Käytännössä se on mielestäni myös tiedon, taidon ja tunteiden vuoropuhelua. On tunnistettava materiaalit, ajoitettava esineet oikeaan historiakontekstiin, nähtävä niiden arvo ja merkitys osana kokoelmaa ja usein – siirrettävä omat tunteet syrjään. Tunteet ovat kuitenkin se, mikä monesti ohjaa käyttäytymistämme museossa. Erilaiset tunnekokemukset saavat meidät pysähtymään esineiden äärelle, tai kävelemään niiden ohi.
Käytön myötä esineet muuttuvat hauraiksi, mutta samalla niistä tulee affektien, eli tunnekokemusten, kohteita ja lähteitä (Frykman ja Povrzanović Frykman 2016, 24). Museoesineet, kokoelmiin tallennetut objektit, ovatkin sekä materiaalisia jäännöksiä, että muistojen paikkoja. Ne ovat myös ”tunnepaikkoja”, kuten etnologi Maja Povrzanović Frykman (2016, 90) kiteyttää. Vanhat esineet saavat meidät kokemaan häivähdyksen mennyttä aikaa ja vaipumaan nostalgiseen muisteluun. Tutut ja tunnistettavat esineet voivat myös voimistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja juurruttaa omaksi kokemaan kulttuuriin. Samalla ne voivat nostattaa pintaan myös surua, ahdistusta ja jopa menneisyyden traumoja.
Muistan, kun 15-vuotiaana katsoin museovitriinissä omasta lapsuudenkodistani lainassa ollutta esinettä. Puinen urkuharmoni, joka oli mielestäni ollut lähinnä jatkuvasti väärässä paikassa oleva kömpelö ja epäkäytännöllinen objekti, nousi Kymenlaakson museon lasivitriiniin asetettuna arjen yläpuolelle: tulkinnan, tutkimuksen ja ihailun kohteeksi. Äkkiä puinen mötikkä sai minut kokemaan ylpeyttä sukujuuristani ja näyttäytyi identiteettiäni vahvistavana symbolina.
Vain harvalla on mahdollisuus päästä koskettamaan museoesinettä, mutta museoesineellä on kyky koskettaa meistä jokaista. Vaikka museossa esineitä tarkastellaan kulttuuristen tulkintojen kautta, niihin liitetyt kokemukset, tunteet ja affektit vaikuttavat myös osaltaan siihen, miksi ne nähdään ja koetaan tärkeiksi, merkityksellisiksi ja säilyttämisen arvoisiksi. Museologi Susan M. Pearce on kirjoittanut, että esine tulee näkyväksi vasta, kun se saa merkityksensä jonkun ollessa vuorovaikutuksessa sen kanssa (Pearce 1992, 220). Voidaankin ajatella, että happovapaisiin pahvilaatikoihin ja pimeisiin kokoelmatiloihin säilytettyinä museoesineet ovat mykkiä ja merkityksettömiä. Aivan kuten taide tapahtuu vasta kun se jaetaan, myös esine saa merkityksensä vasta, kun se nähdään, kohdataan ja koetaan. Tällöin museoesineet eivät ole vain kulttuuristen tulkintojen kohteita, vaan myös tunteiden kohteita.
LÄHTEET:
Dudley, Sandra H. 2012. “Encountering a Chinese Horse. Engaging with the thingness of things. Teoksessa Museum objects, Experiencing the Property of Things. toim. Sandra H. Dudley. 2–15. Lontoo: Routledge.
Pearce, Susan M. 1992. Museums, Objects and Collectioins: A Cultural Study. Washington, D.C.: Smithsonia Institution Press.
Frykman, Jonas ja Maja Povrzanović Frykman. 2016. Sensitive Objects. Affect and Material Culture. Lund: Nordic Academic Press.
Povrzanović Frykman, Maja. 2016. “Sensitive Objects of Humanitarian Aid. Corporeal Memories and Affective Continuities”. Teoksessa Sensitive Objects. Affect and Material Culture. toim. Jonas Frykman ja Maja Povrzanović Frykman. 79–104. Lund: Nordic Academic Press.