Tänä syksynä kulttuurikentällä on riittänyt huonoja uutisia. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalasta leikataan ensi vuonna 60 miljoonaa euroa, ja taiteen ja kulttuurin rahoituksen lisäsäästöistä 10,8 miljoonaa euroa kohdistuu esittävän taiteen ja museoiden valtionosuuksiin. Museovirasto ilmoitti elokuun lopussa lähes koko henkilöstöään koskevista yhteistoimintaneuvotteluista, joiden tavoitteena on säästää ensi vuoden toimintamenoista 3,2 miljoonaa euroa. Neuvottelujen lopputuloksena Museoviraston lähes koko henkilöstö tullaan lomauttamaan eri pituisiksi ajoiksi, määräaikaisuuksia vähennetään ja kausityöntekijöitä jätetään palkkaamatta. Lisäksi kulttuuriympäristöön, kokoelmiin ja museoalaan liittyvät asiantuntija- ja viranomaispalvelut supistuvat ja hidastuvat, ja kehittämishankkeita keskeytetään. Suurimman huomion sai kuitenkin ilmoitus Seurasaaren ulkomuseon, Hvitträskin, Louhisaaren ja Langinkosken keisarillisen kalastusmajan sulkemisesta toistaiseksi.
Vaikka tieto yt-neuvotteluista ja etenkin niiden tuloksista yllätti monet, uutisia kulttuurialan leikkauksista oli osattu odottaa jo pidemmän aikaa, ja tilanne on herättänyt paljon julkista keskustelua sanomalehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Kulttuuria on puolustettu mm. taloudellisen hyödyn näkökulmasta ja järkiperustein: kulttuuriala työllistää, tuottaa rahaa ja hyvinvointia, ja taidetta ja luovuutta tarvitaan, jotta syntyisi uusia innovaatioita. Monissa kirjoituksissa on vedottu myös lukijoiden tunteisiin. Esimerkiksi Jasmin Ojalainen kirjoittaa Kauppalehdessä, että leikkausten myötä Suomen sielu on joutunut silppuriin:
“Meidän pitäisi puhua [taiteesta ja kulttuurista] osana suomalaisuutta yhtä intohimoisesti kuin paasaamme metsistä. Kulttuuriala on tärkeä osa Suomen taloutta. Mutta ennen kaikkea siihen tulee investoida siksi, että se on välttämätöntä. Ilman kulttuuria ei ole meitä.”
Kulttuurialaa puolustavissa kannanotoissa on näkynyt keskeisenä teemana huoli: ei pelkästään katoavien työpaikkojen, vaan myös kulttuuriperinnön tallentamisen ja siitä huolehtimisen puolesta. Museoliiton toimitusjohtaja Petra Havu toteaa Ylen haastattelussa, että eniten hän pelkää nimenomaan suomalaisen kulttuuriperinnön puolesta: ”Jos joku toiminto lopetetaan tai sitä ei tehdä, kulttuuriperintö voi tuhoutua. Silloin vaikutus on lopullista ja peruuttamatonta.”
Pelot ja uhkakuvat ovat vahvoja retorisia keinoja, mutta huolehtiminen ja välittäminen ovat myös museotyön ydintä. Monet museot ovat saaneet alkunsa yksityisten ihmisten kokoelmista, ja yleensä ihmiset keräävät kokoelmia, koska he välittävät jostakin. Kun kokoelmista tulee museokokoelmia, museoiden vastuulla on huolehtia niiden kunnosta, jotta ne säilyvät myös tuleville sukupolville. Kulttuuriperintötyötä kuvataan usein vaalimisena, joka voidaan ymmärtää myös jonkin tärkeän suojelemisena tai arvossa pitämisenä.
Huolehtiminen ja huolenpito (engl. caring) ovat saaneet museologisessa keskustelussa uusiakin merkityksiä (ks. esim. Care-ful Museology). Taustalla ovat muuttuneet käsitykset museoiden ja museotyön tarkoituksesta. Museoiden osoittama huolenpito ei kohdistu enää vain sen kokoelmiin, vaan myös ihmisiin: sen yhteisöihin, yleisöihin ja työntekijöihin. Esimerkiksi Nuala Morse (2021) argumentoi sen puolesta, että museoiden tulisi noudattaa huolehtimisen tai huolenpidon logiikkaa (logic of care). Morsen mukaan huolenpito – care – on elämän perustavia käytäntöjä, joilla ihmiset ylläpitävät ja parantavat itseään ja ympäröivää maailmaa, ja museoiden tulisi toteuttaa tätä tietoisemmin, olemalla läsnä ihmisille ja yhteisöille ja vahvistamalla heidän omanarvontunnon kokemustaan.
Huolehtiminen ja hoivaaminen edellyttävät yleensä myös jonkintasoista tunnetason sitoutumista, ja kulttuuriperintötyöhön sisältyykin paljon tunnetyötä, eli toisten tunteiden kannattelua ja omien tunteiden rajoittamista tai hyödyntämistä organisaation hyväksi. Museotyöntekijöiden tunnetyö ei rajoitu vain vaativiin asiakaskohtaamisiin tai lähdeyhteisöjen luottamuksen rakentamiseen, vaan se näkyy myös esimerkiksi siinä, että ihmiset sitoutuvat tekemään työtään määräaikaisissa työsuhteissa ja heikommalla palkkauksella. Kun itse työ koetaan tärkeäksi ja merkittäväksi, sitä jaksetaan tehdä epävarmemmissakin olosuhteissa.
Oman työnsä rakastaminen voi myös kostautua, jos muut eivät näe sitä yhtä tärkeänä. Museotyöntekijät voivat kokea esimerkiksi eettistä stressiä siitä, että eivät vähenevien resurssien myötä kykene tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisivat. Nykyisessä tilanteessa huoli voi kohdistua myös työn substanssiin: jos meitä ei ole, kuka tästä kaikesta huolehtii? Mitä olemassa oleville kokoelmille tapahtuu, ja kuka kulttuuriperintöä jatkossa tallentaa? Miten saisi muutkin välittämään?
On tunnettu tosiasia, että itsestäänselvyytenä pidettyjen asioiden merkitykset tulevat näkyvimmiksi, kun ne uhkaavat kadota. Koronavuosien aikana pääsy fyysisiin museotiloihin ja -näyttelyihin estettiin, ja museoiden uudelleenavautuminen yleisölle sai monet tajuamaan, mitä olivat olleet vailla. Myös nyt uhka tuttujen museoiden sulkeutumisesta on järkyttänyt ja havahduttanut. ”Mitä jos meillä ei olisikaan Seurasaaren ulkomuseota?” muuttui Museoviraston ilmoituksella retorisesta kysymyksestä mahdolliseksi todellisuudeksi. Esimerkiksi Suomen museoliitto koosti sulkemisilmoituksesta seurannutta mediamylläkkää Facebook-päivityksessään näin:
”Yleisö on noussut puolustamaan museoita mielipidekirjoituksissa ja katugallupeissa. Sulkeminen herättää voimakkaita tunteita. Pinnalla on järkytys mutta myös lämpö ja arvostus, kun tärkeät kulttuuriperintökohteet jäävätkin saavuttamatta.”
Kohun seurauksena tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala on ilmoittanut ehdottaneensa Kansallismuseon ja Museoviraston toimintaan lisärahoitusta. Tämän perusteella voisi toiveikkaasti tulkita, että julkisilla ja painokkailla tunteiden ilmaisuilla voi olla todellista merkitystä politiikassa ja päätöksenteossa. Huolenilmauksia voi pitää myös huolenpidon käytäntöinä, joiden avulla ihmiset osoittavat huolehtivansa museoista ja kulttuuriperinnöstä.
Museoviraston päätös säästää nimenomaan museoiden avoinnapidosta eikä henkilöstöstä (vaikka nytkin laajat lomautukset vaikeuttavat Museoviraston toimintaa ja tulevat alan työntekijät jäävät vaille arvokasta kesätyökokemusta ja verkostoitumismahdollisuuksia) on ymmärrettävä kulttuuriperintötyön jatkuvuuden kannalta. Museoiden perustana on usein kokoelmat, mutta ihmiset tuottavat museoita jatkuvasti oman toimintansa ja uudistuvien käytäntöjensä kautta. Mitä olisi Seurasaaren ulkomuseo ilman ihmisiä, jotka ylläpitävät museota ja huolehtivat museorakennuksista, esineistä, museokävijöistä, tiedon välittymisestä ja tunnelman luomisesta? Loppujen lopuksi museoiden huolenpito ja maailmaa parantava vaikutus – caring – on riippuvaista huolehtivista ja välittävistä museotyöntekijöistä, jotka tarvitsevat myös huolenpitoa ja taloudellisia resursseja toteuttaa työtään.
Kuvalähteet:
Eetu Iston maalaus Hyökkäys, https://suomenkansallismuseo.finna.fi/Record/museovirasto.F2F8D896100D99DD9557C4EAA08DF56E?sid=4797644120, Suomen kansallismuseon Historialliset kokoelmat, kuvannut Ilari Järvinen;
Halikon aarre, https://www.kansallismuseo.fi/fi/digitaalinen-kokoelma/nayttelyiden-helmet/toista-maata, Museoviraston arkeologiset kokoelmat;
Säkkijärven hirvenpää, https://www.kansallismuseo.fi/fi/ajankohtaista/kansallismuseo-saapuu-kylaan-eri-puolille-suomea, Museoviraston arkeologiset kokoelmat, kuvannut Ilari Järvinen.