Etnografisen tutkimuksen menetelmät -kurssi kokosi yhteen kahdeksantoista opiskelijaa harjaannuttamaan etnografisia kenttätyötaitoja: haastattelujen tekoa sekä havainnointia. Tehtävänä oli tarkastella sitä, millaisia tunteita kokoelmat herättivät museoammattilaisissa ja museoyleisössä, Kokoelmien kosketus -hankkeen tutkimuskysymyksiin pohjautuen. Kurssilaiset saivat oman kiinnostuksensa pohjalta valita, kumman ryhmän kanssa ja missä museokohteessa he tekivät kenttätyöosion. Valinnan jälkeen opiskelijat jakautuivat kahteen ryhmään, jotka molemmat työstivät kohderyhmälleen yhteisen haastattelurungon. Lähtökohtaisesti kaikki osallistujiksi kutsutut suhtautuivat siihen myönteisesti. Jonkin verran alkuperäissuunnitelmiin tuli kuitenkin muutoksia matkan varrella aikataulujen yhteen sovittamisen haasteiden vuoksi. Muutaman museoammattilaisen osallistuminen peruuntui ja korvautui museokävijällä. Kurssin lopputuloksena saimme tutkimusaineistoon kuuden eri museoissa työskentelevän ammattilaisen haastattelun ja heidän työpäivänsä havainnointiraportin. Havainnointi- ja haastatteluaineistoa museoyleisön kokemuksista karttui kahdeltatoista tutkimukseen osallistujalta yhdeksästä eri museokohteesta.
Etnografisten kenttätöiden tekeminen edellyttää tutkijalta huolellisten valmistelujen lisäksi läsnäoloa ja heittäytymistä erilaisiin vaihteleviin tilanteisiin. Tärkeää on myös reflektoida tutkijan ja kentän välistä vuorovaikutusta. Millaisia kokemuksia ja oppeja kenttätöiden aikana syntyi ja miltä kentällä olo tuntui? Siitä kertovat seuraavaksi kurssin opiskelijat Eemi Snicker ja Juho-Pekka Salminen.
Museoyleisöstä, tunteella
(Eemi Snicker)
Museot ja tunteet, voi mikä aihe! Näin herkulliseen aiheeseen paneutuvalle tutkimushankkeelle on taatusti helppoa ja mielekästä tuottaa havainnointi- ja haastattelumateriaalia, muistan ajatelleeni. Etnografisten kenttätöiden puolesta lapsenkengissä operoiva opiskelija saattaa kuitenkin huomata, että prosessi voi olla yllättävänkin haastava ja että mielekkyys löytyy kiinnostavan aiheen käsittelyn lisäksi haasteiden voittamisesta, toivottomuuden tunteen selättämisestä sekä - niin kliseiltä kuin se kuulostaakin - oppimisen ilosta.
Oma prosessini oli varsinkin alkuun täynnä yllätyksiä. Lähestyin kahta museota tiedustellen, pääsisinkö haastattelemaan ja havainnoimaan jotakuta museon työntekijää. En innostuneena ja houkuttelevan kuuloisen tiedustelun kirjoittaneena tullut edes harkinneeksi mahdollisuutta, ettei museoiden henkilökunta vyöryisi jonoksi asti kilpailemaan mahdollisuudesta osallistua hankkeeseen kanssani. Pahoittelujen sekä aikatauluihin ja sen sellaiseen vetoamisten saattelemana sain rukkaset molemmilta museoilta, joihin olin ottanut yhteyttä. Hieman epätoivoisena mietin uusia vaihtoehtoja, kunnes aikataulusyistä päätin toteuttaa helpommin järjestettävän version tehtävästä: haastatella ja havainnoida työntekijän sijaan museokävijää. Madalsin siinäkin mielessä aidasta kulkemaani kohtaa, että pyysin haastateltavaksi oman avopuolisoni. Ratkaisu oli kuitenkin mitä oivallisin, sillä hän sattuu olemaan ajatuksiaan ja tunteitaan tarkkanäköisesti sanoittamaan kykenevä ihminen, sekä kohtalaisen kokenut museokävijä.
Saimme nopeasti sovitettua havainnoinnin ja haastattelun kalenteriin, ja huokaisin helpotuksesta. Ehdin tutustua museoyleisöä alusta asti haastattelemaan ilmoittautuneiden kurssikavereideni laatimaan haastattelurunkoon, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että loppumatka prosessista kulkisi mutkattomasti maaliin. Havainnointitehtävä oli järjestyksessämme ensimmäisenä.
Eräänä harmaana marraskuisena keskiviikkona tapaankin avopuolisoni Tikkurilan juna-aseman tuntumassa, kun olemme suuntaamassa Vantaan kaupunginmuseoon: hän kulkemaan vapaasti museossa, minä havainnoimaan hänen kulkuaan. Olemme olleet ennenkin museoissa yhdessä, mutta tällä kertaa asetelma on hieman epätavanomainen, kun toinen meistä kulkee toisen perässä hiljaa ja tekee muistivihkoon merkintöjä. Merkinnöissä ei aluksi tunnu olevan tolkkua, ja huomaan vasta jonkin ajan kuluttua, että muistiinpanoni ovat tavattoman epämääräisiä. Mitä minun pitäisi kirjoittaa ylös?
"Katse kiertää vapaasti. Tyytyväinen hymähdys. Keinuttaa päätä vaimean musiikin tahtiin. Huokaisee.”
Kirjoitan muistiinpanojani kuin olisin luvannut tehdä havainnoitavani museovierailusta mahdollisimman tarkan teatteriadaptaation. Alan reaaliajassa pohtia käsillä olevan tutkimushankkeen tarkoitusta ja teemoja sekä yrittää paikantaa havainnointivierailumme merkitystä. Puolentoista tunnin havainnoinnin päätteeksi olen saanut lukuisia oivalluksia siitä, miten toisen ihmisen tunteista voi yrittää päästä jyvälle ilman, että niistä puhutaan. Kenties olisin voinut varata hyvissä ajoin enemmän aikaa havainnoinnin suunnitteluun, muistiinpanojeni toimintaperiaatteeseen ja muuhun sellaiseen, mutta tilanteessa improvisointia vaatinut ja orgaaninen oppimiskokemus tuntuu näin jälkikäteen ainutlaatuiselta ja korvaamattoman arvokkaalta.
Seuraavalla viikolla järjestimme haastattelun kotonamme, eikä sekään tapaus pidättäytynyt aiheuttamasta hämminkiä. Haastateltavani oli kotimatkalla, kun huomasin äänityslaitetta testatessani, ettei tietokoneeni osaa lukea äänityslaitteen muistikorttia:
Huomio ensimmäinen: tämän olisi pitänyt olla selvillä kauan ennen kuin haastattelun sovittuun alkuun on alle 30 minuuttia.
Huomio toinen: tilanteessa ei varsinaisesti ollut mitään ongelmaa, sillä äänite kyllä tallentui ja sen siirtämistä tietokoneelle olisi voinut suosiolla murehtia myöhemmin.
Hätääntyneenä mutta määrätietoisena päätin kuitenkin improvisoida äänitysviritelmän, jossa haastatteluun tarkoitettu Zoom-mikrofoni oli piuhalla ja adapterilla kiinni äänikortissa, minkä kautta haastattelu tallentui suoraan tietokoneelleni. Olin ylpeä itsestäni, kun viritelmä osoittautui toimivaksi, mutta haastattelu olisi ollut mukava aloittaa hieman vähemmän ylikierroksilla.
Itse haastattelu meni juuri niin hyvin kuin kokemattomalta haastattelijalta voi odottaa: aluksi oli hieman tahmeaa, välillä tuli lyhyitä kiusallisia taukoja, toisinaan en osannut päättää, mihin suuntaan viedä haastattelua ja niin edelleen. Haastattelunauhaa litteroidessani huomasin, että sekaan silti mahtui paljon oivalluksia, erinomaisia huomioita ja varsin arvokasta pohdintaa tunteista, museoista, intentioista, vastuullisuudesta, tunnelmista ja niiden komponenteista, sekä monista muista tärkeistä ja kiinnostavista aiheista.
Hankkeen kanssa työskentelevien tutkijoiden harteille jääköön sen määrittäminen, millaista tietoa tässä itse asiassa tuotettiin, mutta opiskelijan näkökulmasta voin ykskantaan todeta, ettei mikään oppimiskokemus vedä vertoja sellaiselle, jossa joutuu itse kuvainnolliset kädet kuvainnollisessa savessa setvimään kaikenlaisia kommervenkkejä ja keksimään lennosta yllättäviä ratkaisuja yllättäviin tilanteisiin.
Innostuneet museoammattilaiset
(Juho-Pekka Salminen)
Haastattelujeni ja havainnointini toteutus tapahtui erittäin mutkattomasti, sillä ollessani museossa töissä, pystyin helposti lähestymään museon tutkijoita. Kokoelmien kosketus -projekti herättikin tutkijoissa innostusta ja positiivisia reaktioita, sillä he kokivat aineistojen ja kokoelmien ääneen pääsemisen merkitykselliseksi. Tipahdinkin positiivisen palautteen seurauksesta kaninkoloon, joka johti useampaan haastatteluun ja tutkijapalaveriin.
Näissä haastatteluissa pystyin ottamaan ennalta annettuun tutkimuskysymykseen useamman näkökulman, sillä tutkijat kiinnittivät huomionsa eri aiheisiin. Ensimmäisessä haastattelussa haastattelin kokoelmatyöstä vastaavaa tutkijaa, ja se päätyi olemaan aineistolähtöisempi. Toisessa haastattelussa puolestaan haastattelin näyttelytyöstä vastaavaa tutkijaa. Tässä haastattelussa näkökulmat olivat ymmärrettävästi kiinnittyneet kokoelmien näkyvimpään osaan, eli näyttelyihin.
Haastattelut olivat erittäin mieluisa kokemus ja sainkin nauttia kahden korkeasti koulutetun ja hyvin puhuvan henkilön ajatuksista. Kolikon toisena puolena odotti kuitenkin mittavat litterointiurakat.
Havainnoinnin puolestaan toteutin laajemmassa tutkijapalaverissa, jossa oli haastattelemieni tutkijoiden lisäksi muita tutkijoita ja museon johtoportaan henkilöstöä. Aikaisempi kokemus tämänkaltaisesta kenttätyöhavainnoinnista minulla oli täysin olematon, joten en ollut ihan varma mihin huomioni kiinnittäisin. Päädyinkin kirjaamaan ylös kaiken, mihin tietoisuuteni pystyi tarraamaan, aina palaverin sisällöstä tunnereaktioihin. Muistiinpanoja syntyikin hieman yli kahden tunnin palaverista noin 14 sivua.
Näin jälkikäteen etnografisen tutkimuksen menetelmät -kurssia pohtiessani, voin todeta sen olleen yksi lempikursseistani tähän mennessä. Kurssilta jäi käteen lämpimät ja onnistuneet etnografisia menetelmiä soveltaneet kenttätyöt. Näistä kokemuksista inspiroituneena lähdenkin mielelläni rakentamaan omia aineistoja opinnäytetöihini. Suosittelen vahvasti jättämään menetelmiin liittyvät ennakko-oletukset taka-alalle ja lähestymään kurssin tarjoamia mahdollisuuksia avoimin mielin.
Itsetuntemusta, ymmärrystä ja työelämätaitoja
Yllätyksellisyys on ominaista etnografisille kenttätöille, ja siihen kurssilaiset pääsivät tutustumaan käytännössä. Yllättävät tilanteet voivat synnyttää epävarmuutta, mutta parhaimmillaan ne herättävät myös uusia oivalluksia. Muuttuviin tilanteisiin sopeutuminen edellyttää joustavaa asennetta, kykyä ja halua etsiä luovia ratkaisuja sekä päättäväisyyttä jatkaa eteenpäin kohti tavoitetta. Ennakkoluuloton ja avoin suhtautuminen auttaa näkemään haasteet esteiden sijaan mahdollisuuksina oppia ja kehittyä. Käytännössä hankitut kokemukset improvisoimalla löytyneistä ratkaisuista kehittävät arvokkaita valmiuksia työelämää varten.
Kenttätyön aikana heräsi monenlaisia tunteita, joita käsittelimme yhdessä kurssin lopussa. Innostuneisuus, merkityksellisyyden kokemukset ja oppimisen ilo nousivat esiin sekä opiskelijoiden teksteissä että loppukeskustelussa. Vaikka tunnetason samaistumisen paikkoja löytyi runsaasti, keskusteluissa korostui myös se, että tunteiden merkitykset ovat henkilökohtaisia ja vaihtelevat yksilöittäin. Jaetut tilanteet voidaan kokea yksilöllisesti ja niitä voidaan tulkita useista näkökulmista. Kohtaamiset kentällä avaavat hyvin tätä kokemusten rinnakkaisuutta ja kerroksellisuutta. Tutkijan ymmärrys syvenee paitsi tutkimuskohteestaan myös itsestään.