Essee on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 5/2014.
Tietokilpailukysymys: mikä suuri kansallinen vuosipäivä on heinäkuun seitsemäntenätoista? 17.7.1919, valtionhoitaja Mannerheim vahvisti vasta itsenäistyneelle Suomelle ensimmäisen perustuslain. Vuoden 1919 hallitusmuoto oli muutoksin voimassa aina vuoteen 2000, jolloin sen korvasi nykyinen perustuslaki.
Kun Suomi täytti 1990-luvun alussa 75 vuotta, tuo heinäkuun päivä yritettiin ottaa uudeksi viralliseksi juhlapäiväksi, mutta turhaan. ”Kansanvallan päivä”, jonka ideoi entinen pääministeri Kalevi Sorsa, katosi kalenterista jälkiä jättämättä jo muutaman vuoden kuluttua.
Latteiden tunteiden laki?
Vaikka Suomen poliittinen kulttuuri nojaa hyvin voimakkaasti lakiin ja sen kunnioittamiseen, ei nimenomaan perustuslakiin liity täällä juuri minkäänlaisia intohimoja. Yhdysvaltalaishenkinen, puoliuskonnollinen valtiosäännön palvonta on Suomelle täysin vierasta. Edes sellainen vähäeleisempi Verfassungspatriotismus eli ”perustuslaki-isänmaallisuus”, joka toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa tarjoutui vastareaktioksi natsiajan laittomuuksiin, on koettu täällä tarpeettomaksi.
Vuoden 1919 tapahtumat ovat epämääräisellä tasolla kansan kollektiivisessa muistissa, mutta päällimmäisenä tuntuu olevan valtiomuotokysymys: jännittävä vääntö siitä, tehdäänkö Suomesta kuningaskunta vai tasavalta. Vähemmän huomiota on saanut se, mitä hallitusmuodon muu sisältö kertoi tuon ajan Suomesta ja millaiselle kehitysuralle se epäsuorasti vei maatamme.
Omaisuus turvassa
Kiinnostavin kohta vuoden 1919 hallitusmuodossa oli sen kuudennen pykälän ensimmäinen momentti: ”Jokainen Suomen kansalainen olkoon lain mukaan turvattu hengen, kunnian, henkilökohtaisen vapauden ja omaisuuden puolesta.” Tämä toi Suomen poliittiseen kulttuuriin erityispiirteen, joka erotti sen käytännössä kaikista muista maailman maista monien vuosikymmenten ajan.
Eduskunnan perustuslakivaliokunta nimittäin omaksui linjan, joka tulkitsi valtiosäännön omaisuudensuojasäännöstä leveämmin kuin missään muualla. Jokainen julkisen vallan toimi, joka voitiin edes kiikkerän aasinsillan kautta mieltää puuttumiseksi yksityisomaisuuteen, oli tällöin loukkaus hallitusmuotoa vastaan. Näin siis lähes jokainen laki, joka koski edes etäisesti esimerkiksi talouspolitiikkaa, oli säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki oli tarkoitus saada voimaan ennen seuraavia eduskuntavaaleja, se vaati tällöin viiden kuudesosan enemmistön: 200 kansanedustajasta vähintään 167.
Kahvisopimuksesta elvytykseen
Hallitusmuodon mukaisessa perustuslain säätämisjärjestyksessä hyväksyttiinkin yli 800 eri lakia: melkein yksi kuukaudessa lähes 80 vuoden ajan. Eräs laeista koski kansainvälistä kahvisopimusta, joka mainitsi sivulauseenomaisesti, että poikkeusoloissa kahvin tuontia voidaan rajoittaa. Se olisi loukannut kahvin maahantuojien oikeutta määrätä omaisuudestaan. Toinen laki puolestaan teki vapusta palkallisen vapaapäivän. Tämä taas kajosi työnantajien omaisuuteen, sillä he saivat nyt samalla kuukausipalkalla hieman pienemmän työpanoksen.
Omaisuudensuojaan myös vedottiin keskustelussa ikään kuin se olisi kieltänyt tekemästä tiettyjä talouspoliittisia linjavalintoja. Vuonna 1955 keskusteltiin siitä, voisiko Suomikin siirtyä suhdanteita tasaavaan (”elvyttävään”) talouspolitiikkaan John Maynard Keynesin uusien oppien mukaisesti. Julkisoikeuden professori Paavo Kastari laati tällöin Suomen Pankille selvityksen asiasta. Kastari tuomitsi keynesiläisen ajatuksen, että valtio määräisi oman pankkinsa rahoittamaan valtiontaloutta painamalla uutta rahaa. Setelirahoitus kiihdyttäisi epäsuorasti inflaatiota, mikä uhkaisi käteisen rahan ostovoimaa ja olisi siis omaisuudensuojan vastaista!
Säästetyn rahan suoja
Tiukasta tulkinnasta oli kuitenkin paljastavia poikkeuksia. Suomen markka esimerkiksi devalvoitiin lukuisia kertoja, mikä leikkasi kaikkien niiden ostovoimaa, jotka ostivat ulkomaisia tuotteita. Devalvaatioita ei kuitenkaan tehty perustuslain säätämisjärjestyksessä — koska ne eivät mielikuvissa yhdistyneet omaisuudensuojaan. Kulttuuri arvosti säästämistä yli kaiken, joten säästetty raha ansaitsi paremman suojan kuin kulutettu.
Siitä, miten outo omaisuudensuojan tulkinta oli kansainvälisesti, kyllä keskusteltiin ajoittain. Jo vuonna 1937 tutkija Jussi Teljo, myöhempi valtio-opin professori, kiinnitti asiaan huomiota Suomalainen Suomi -lehdessä. 1960–70-luvun taitteessa sen taas nostivat esiin nuoret vasemmistolaiset oikeustieteilijät: Antero Jyränki, Lars D. Eriksson, Heikki Karapuu. Laajimman käsittelyn teema sai heiltä kokoomateoksessa Harvojen tasavalta (1970), jossa omaisuudensuoja oli vihattava rahavallan pönkkä.
”Ennen pitkää poliisivaltiossa”
Vuonna 1981 taas Paavo Kastari julkaisi Politiikka-lehdessä artikkelin, jossa pyörsi aiemman kantansa ja katsoi, että omaisuudensuojan tulkintaa pitäisi lieventää. Lehti julkaisi kommentit kahdeksalta muulta alan asiantuntijalta, joiden mielipiteet jakautuivat. Kastarin torjui nyt muun muassa oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte.
Perustuslakivaliokunnan pitkäaikainen puheenjohtaja Juuso Häikiö totesi hänkin, että ei käy missään tapauksessa: kohta alettaisiin tulkita uusiksi kaikkea muutakin, ja ”ennen pitkää olisimme poliisivaltiossa”. Tämä kanta oli vahvoilla vielä noinkin myöhään, mutta hävisi kuitenkin lopulta.
Viisi kuudesosaa jäi historiaan
Valiokunnan tulkintaperinne lieveni vuosi vuodelta, ja nykyisessä perustuslaissa vanhan sanamuodon tilalla on lyhyt toteamus, että ”jokaisen omaisuus on turvattu”. Ehdotusta, että kaikkien taloutta sivuavien kiireellisten päätösten olisi saatava taakseen eduskunnan viisi kuudesosaa, seuraisi nykyään vain epäuskoinen tuijotus.
On kiehtovaa pohtia, millaista nykyhetken politiikka olisi, jos sitä tehtäisiin vanhan hallitusmuodon mukaan. Silloin esimerkiksi Kataisen hallituksen jokaisen talouslinjauksen tueksi olisi vaadittu molemmat suuret oppositiopuolueet: sekä perussuomalaiset että keskusta.
Viime aikoina on usein valiteltu sitä, miten vaikeaa hallituksen on ollut tehdä päätöksiä hajanaisella kuuden puolueen pohjalla. Harva muistaa, että vielä sukupolvi sitten puolueita olisi tarvittu seitsemän tai kahdeksan.
Essee on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä 5/2014.