Barzoo Eliassi on valmistunut sosiaalityön tohtoriksi vuonna 2010, ja työskentelee tällä hetkellä sosiaalityön apulaisprofessorina Linnaeuksen yliopistossa Ruotsissa. Barzoo suoritti post doc -tutkimuksensa Lundin yliopiston Lähi-idän tutkimuskeskuksessa 2011–2014. Vuonna 2014 Eliassi rekrytoitiin Oxfordin yliopiston kansainvälisen siirtolaisuuden instituuttiin työskentelemään suuressa tutkimusohjelmassa nimeltä Oxford Diasporas Program. Hän on kirjoittanut ensimmäisen kirjan kurdidiasporasta Ruotsissa (Contesting Kurdish Identities in Sweden: Quest for Belonging among Middle Eastern Youth, Palgrave Macmillan, 2013). Vuonna 2021 hän julkaisi toisen monografiansa otsikolla: Narratives of Statelessness and Political Otherness: Kurdish and Palestinian Experiences (Palgrave Macmillan). Lisäksi hän on julkaissut laajasti sosiaalityöstä, rasismista, monikulttuurisuudesta, identiteetin muodostumisesta, valtiottomuudesta, moninaisuudesta, diasporasta ja kotoutumisesta.
Eliassi opettaa sosiaalityötä kandi-, maisteri- ja tohtoritasolla maahanmuuton, kansainvälisen sosiaalityön, kansallisvaltion, kansalaisuuden sekä inkluusion ja ekskluusion teemoista. Kurdipakolaisena Eliassi varttui pakolaisleirillä Irakissa, jossa hän asui 13 vuotta ennen kuin muutti Ruotsiin vuonna 1993. Hän käyttää tutkimuksessaan ja opetuksessaan usein henkilökohtaisia tarinoita ja autoetnografisia kertomuksia päästäkseen käsittelemään laajempia poliittisia, kulttuurisia ja taloudellisia konteksteja, jotka tuottavat erilaisia hierarkian muotoja ja valta- ja alistussuhteita.
Pääpuheenvuoro 16.2. (kieli: englanti)
Tässä puheessa, joka toimii porttina rodullistamisen laajoihin poliittisiin konteksteihin sekä arjessa että akateemisessa maailmassa, käytän autoetnografiaa kuvaamaan ja analysoimaan henkilökohtaista toiseuden polkuani kurdipakolaisena Irakissa ja ei-valkoisena siirtolaisena Ruotsissa. Osoitan, että rasismi ei ole poikkeama Ruotsin yhteiskuntajärjestyksestä vaan keskeinen osa jokapäiväistä elämää ja osa institutionaalisia sitoumuksia sellaisiin ihmisiin ja ryhmiin, joiden läsnäolo ja näkökulman uskottavuus joko kyseenalaistetaan, kielletään tai tehdään kulttuurisesti vieraaksi.
Lisäksi annan esimerkkejä epämukavista arkipäivän kohtaamisista valtaväestön jäsenten kanssa ja akateemisen maailman rasistisesta kielestä, jolla luodaan kuulumisen rajoja ja ulossulkemista valkoisuuskeskeisessä maailmassa, sekä siitä, miten vieraanvaraisuuden ja vihamielisyyden diskurssit ovat usein läsnä luotaessa ehdollista ja eriarvoista paikkaa kulttuuriselle Toiselle.
Rodullistetuilla tieteentekijöillä, jotka pyrkivät puuttumaan episteemisiin hierarkioihin ja rasistisiin käytäntöihin, on usein välittömänä vaarana, että heidät eristetään ja nähdään yliopistossa vallitsevan kollegiaalisuuden sosiaalista yhteenkuuluvuutta heikentävänä voimana. Näin ollen eri yliopistojen käyttämä monimuotoisuuden ja iloisten kasvojen diskurssi ei ensisijaisesti pyri purkamaan valkoisuutta ja kumoamaan rodullistavaa järjestystä, vaan säilyttämään valkoisuuden etuoikeutetun aseman sinä YHTENÄ JA AINOANA, joka määrittelee kuulumisen ja resurssien jakamisen ehdot ja säännöt.
Markku Jokinen on toiminut Kuurojen Liitto ry:n toiminnanjohtajana vuodesta 2007 alkaen. Tätä ennen hän oli mukana projektikoordinaattorin roolissa luomassa kansainvälisesti katsottuna ainutlaatuista viittomakielistä luokanopettajakoulutusta Jyväskylän yliopistossa vuosina 1998–2005. Kansainvälisissä luottamustehtävissään Kuurojen Maailmanliiton puheenjohtajana (2003–2011) ja Euroopan Kuurojen Unionin puheenjohtajana (2013–2022) hän on edistänyt viittomakielisten kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien vahvistamista. Yhdessä Kuurojen Maailmanliiton kunniapuheenjohtajan järjestöneuvoksen Liisa Kauppisen kanssa hän oli mukana saamassa viittomakielisten oikeuksia koskevia velvoitteita YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevaan yleissopimukseen sopimusneuvotteluissa YK:n päämajassa New Yorkissa (2003–2006).
Markku Jokinen on eri tehtävissään perehtynyt mm. kuurojen kaksikieliseen opetuksen teorioihin ja käytäntöön, viittomakielisen yhteisön ja sen kulttuurin määrittelyihin, viittomakieliä koskevaan kielipolitikkaan ja niiden kielenhuoltoon, eri maiden ja myös kotimaisten viittomakielten tunnustamisprosesseihin lainsäädännössä, YK:n vammaissopimuksen viittomakieltä ja sitä käyttävien oikeuksia koskeviin kysymyksiin ja laaja-alaiseen viittomakielisiä koskevaan oikeuksien valvontaan. Näitä koskeviin teemoihin hän on saanut luento- ja artikkelipyyntöjä eri puolilta maailmaa. Hän on toiminut Ihmisoikeusvaltuuskunnassa vuosina 2012–2020 ja nykyään hän Vammaisten ihmisoikeuskomitean asiantuntijajäsen. Ansioistaan hänelle on myönnetty mm. maailman ainoan kuurojen yliopiston, Gallaudet Universityn, (Washington DC, 2011) ja Jyväskylän yliopiston (2013) kunniatohtorin arvot.
Pääpuheenvuoro 16.12. (kieli: suomalainen viittomakieli, tulkkaus suomeksi)
Kuuroihin ja viittomakielisiin kohdistuneiden historian vääryyksien ja oikeudenloukkausten totuus- ja sovintoprosessia koskevaa tausta- ja valmistelutyötä on tehty Suomessa muutaman vuoden ajan. Tämä on kansainvälisesti ainutlaatuinen prosessi. Japanin kuurojen liitto on edistänyt vastaavaa prosessia aiemmin omassa maassaan. Puheenvuorossa kuvataan tiiviisti, millaisia vääryyksiä kuurot ja viittomakieliset ovat kohdanneet sekä millaista taustatyötä on tehty prosessia varten. Tämä esittely pohjustaa dekolonisaatiota, intersektionaalisuutta ja sosiaalisia kategorioita (tässä puheenvuorossa vammais- ja kieli- ja kulttuurinäkökulmia) koskevaa tarkastelua viittomakielisten kokemuksista käsin. Tarkastelussa vastataan muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Miten viittomakieliset kohdataan ja nähdään eri tilanteissa ja rooleissa? Mitkä tulkinnat ja viitekehykset voivat painottua, kun viittomakielisiä kohdataan erilaisissa kohtaamistilanteissa? Kenen tulkinta ja kokemus yhdenvertaisuudesta, inkluusiosta ja moninaisuudesta on mahdollisesti vallalla? Minkä ehtojen tulisi täyttyä, jotta kokemus yhdenvertaisesta osallisuudesta toteutuisi? Tarkastelu ei rajaudu vain sosiaalityöhön vaan myös muihin osa-alueisiin kuten koulutukseen, työelämään, palvelujen ja tiedon saantiin sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Lisäksi kuvaillaan lyhyesti kokemuksia siitä, kuinka tutkijat kohtaavat viittomakielisen yhteisön jäsenet.
Satu Ranta-Tyrkön akateemista uraa leimaa kiinnostus ylirajaisen, globaaliin ja paikallisen suhteisiin, jälkikoloniaaliseen teoriaan, ja sosiaalityön ja taiteen sekä sosiaalityön ja ympäristökysymysten rajapintoihin ja yhtymäkohtiin. Hänen palkittu väitöstutkimuksensa (2010) käsitteli Odishassa, Intiassa toimivan Natya Chetana (Tietoisuuden Teatteri) -teatteriryhmän sosiaalisesti sitoutunutta teatteria populaarina sosiaalityönä. Sen jälkeen hän on tutkijana ja opettajana paneutunut erityisesti sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden kysymyksiin. Post doc – tutkimuksessaan (Suomen Akatemia 2014–2017) hän perehtyi kaivostoiminnan vaikutuksiin paikallisyhteisöille ja niiden kanssa tehtävälle sosiaalityölle, sekä laajemmin sosiaalityön vastuisiin ja rooleihin ympäristökysymyksiin tarttumisessa. Sittemmin hän on pyrkinyt edistämään ekososiaalisen viitekehyksen omaksumista sosiaalityössä (mm. Ranta-Tyrkkö ja Närhi 2021), ja sosiaalityön kriisivalmiuden ja globaalin ja tulevaisuusetiikan kehittämistä suhteessa ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin systeemisiin riskeihin. Sosiaalityön tehtävänsä ohella hän toimii parhaillaan osa-aikaisesti sosiaalisen kestävyyden sisällöistä vastaavana yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston koordinoimassa Polku 2.0 -hankkeessa, jossa tuotetaan ilmiö- ja oppijalähtöisiä kestävyysopintoja eri koulutusasteille ja työelämätarpeisiin Keski-Suomessa.
Jaettu pääpuheenvuoro 17.2. (kieli: suomi)
Ammatillinen sosiaalityö ja sosiaalityö tieteenalana kehkeytyivät aikanaan imperialismin ja kolonialismin leimaamassa maailmassa. Vaikka kolonialismi ja imperialismi muodollisena poliittisena kontrollina ja taloudellisena riistona ovat pääosin menneisyyttä, niiden moninaiset perinnöt elävät vahvana politiikassa, taloudessa, kulttuurissa, ja tiedollisissa rakenteissa. Näin on myös Suomessa, jossa kolonialismia ja siihen kietoutuvia ideologioita ja käytäntöjä, kuten rasismia ja tiettyjen ihmisryhmien toiseuttamista, on näihin päiviin asti käsitelty suhteellisen niukasti ja tunnistettu – ja tunnustettu – huonosti.
Sosiaalityön valta- ja tietorakenteissa ja käytännöissä kolonialismin ajan perintö näkyy muun muassa siinä, mille ja kenen tiedolle ja kokemuksille annetaan tilaa ja arvoa: millaiseen globaaliin ja kansalliseen kertomukseen alan kehityksestä kiinnitytään, missä määrin on kykyä ja halua puuttua erilaisten toisiksi rodullistettujen ryhmien kokemaan syrjintään, miten käsitellään, jos käsitellään, niin sanottujen kehittyvien ja kehittyneiden maiden taloudellisia, poliittisia ja hyvinvointieroja, ja mitä on luonto ja ihmisen suhde siihen. Kolonialismin ajoista periytyviä olettamia ja valta-asetelmia ei voi purkaa, ellei niitä tunnista. Tunnistaminen ei poista aiempaa osallisuutta koloniaalisten valta- ja tietorakenteiden kannattelusta, mutta tekee tilaa toimia toisin nyt ja jatkossa.
Anni-Kristiina Juuso, Ánneristen Juuso, valmistelee oikeustieteellistä tohtorinväitöskirjaa aiheenaan YK: n ja siirtymäkauden oikeudenalan työkalupakkiin kuuluva, 40-vuotinen totuus- ja sovintokomissioinsituutio. Juuson tutkimus keskittyy instituution merkittävyyteen alkuperäiskansaoikeuksien toteutumiselle ja toteuttamiselle - Voiko komissioilla olla - ja miten - todellista merkittävyyttä alkuperäiskansojen jus cogensin, sisäisen itsemääräämisoikeuden toteutumiselle? Kuinka instituutio alkuperäisen käyttötarkoituksensa valossa edes sopii alkuperäiskansojen oikeuksien toteuttamisen instrumentiksi mikäli alkuperäiskansan oikeuksien polkeminen jatkuu eikä tarvittavaa siirtymää parempaan ole komission asettamiseen mennessä tapahtunut?
Juuso on työskennellyt totuus- ja sovintokomissioinstituutioon liittyvien teemojen ja töiden parissa vuodesta 2017 lähtien niin Norjassa kuin Suomessa.
Juuso on näyttelijä, varatuomari, oikeustieteen maisteri ja porosaamelainen Käsivarresta.
Baluin čuvgii – Ipmirdeamiin ja ovttas buohkaid boahtteáigái
Jaettu pääpuheenvuoro 17.2. (kieli: suomi)
Alkuperäiskansa saamelaiset asuttavat Saamenmaata yhtenä kansana neljän valtion alueella; Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän (Kuolan niemimaa). Saamen kieliä on elossa yhdeksän eri kieltä, jotka kaikki katsotaan uhanalaisiksi kieliksi. Saamelaisia on ympäri sadantuhannen yksilön. Saamen kansa on heterogeeninen kansa, jossa yksilö on vahvasti sukuunsa ja omalle kotiseudulleen kiinnittynyt. Saamelaisen huomisesta ovat huolehtineet Äiti Maa ja Isä Aurinko, luonto ja vahva yhteys luonnon kanssa. Pärjääminen.
Vuoden 1995 perusoikeusuudistus toi Suomen hallitusmuotoon (HM 17.07.1919/94) saamelaisten perusoikeudet alkuperäiskansana ja saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa koskevat säädökset. Nämä säännökset siirrettiin asiallisesti muuttamattomina vuonna 2000 voimaan tulleeseen Suomen perustuslakiin (PL 11.6.1999/731). Perustuslain 17.3 §:n mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana on oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan. Lisäksi saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisessa säädetään lailla (saamen kielilaki 15.12.2003/1086). Saamelaisia koskevaan perusoikeussäännökseen (PL 17 §) liittyy läheisesti perustuslain 121 §, jossa säädetään saamelaisten kulttuuri-itsehallinnosta. Perustuslain 121 §:n 4 momentin mukaan saamelaisilla on saamelaisten kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto sen mukaan kuin lailla säädetään laki saamelaiskäräjistä 17.7.1995/974).
Suomessa alkuperäiskansa saamelaisten olemassaololle on annettu perustuslaintasoinen oikeus. Toteutuvatko alkuperäiskansa oikeudet kuitenkaan käytännössä – miten esimerkiksi sosiaalityö tunnistaa saamelaisen tarpeet ja oikeudet? Ja miten matkata rakenteellisessa pyramidissa, jossa ylimmällä tasolla on valtio, toisella toteuttavat instituutiot ja kolmannella yksittäinen ihminen? Voiko tietämättömyydestä aiheutuvasta pelosta ja ennakkoluuloista vapautua valoon ja harmoniseen yhdessä elämiseen? Onko enää mahdollista puhua dekolonisaatiosta- valkoisen ylivallan murtumisesta ja murtamisesta, jotta ei-valtaapitävät pääsisivät yhdenvertaisina oikeuksiinsa? Onko kuitenkin niin, että vanhoista opituista tavoista ja asenteista ei voi vapautua ja he, joiden vuoksi olisi tullut vapautua, ovat jo menneet?