Miten ihmiset voivat elää yhdessä eroistaan huolimatta? Tämä peruskysymys on polttavan ajankohtainen yksilöllistyneissä nyky-yhteiskunnissa, joita koettelevat niin kestävyyskriisi kuin sosiaalisen eriytymisen ja eriarvoistumisen tuottamat konfliktit. Yhteiskuntatieteissä on tarkasteltu yhteiskuntien rakenteita, mekanismeja ja ryhmiä. Tässä puheenvuorossa ehdotetaan, että tarkastelun kohteena tulisi olla yhteiskunnan tekeminen: kaikki se toiminta, johon ihmiset ryhtyvät ja sitoutuvat pyrkiessään luomaan yhteistä maaperää toisten kanssa, tapahtui tämä sitten julkisesti tai lähes täysin toisten silmiltä piilossa, virallisesti tai omaehtoisesti, järjestystä vaalien tai uutta luovasti, radikaalisti. Emme voi ymmärtää yhteiskuntien, politiikan tai demokratian muutosta ja tulevia suuntia tarkastelematta samanaikaisesti esimerkiksi puoluepolitiikkaa, aktivismia, verkkokulttuurin sotureita, kuntien tarjoamia osallistumishankkeita ja monia muita toiminnan muotoja, joissa yhteiskunnan tekemisen aineksia luodaan. Yhteiskunnan ja demokratian tutkimisen lähtökohtana voivat olla toiminta ja toimijat, jotka oppivat tehdessään. Yhteiskunnan tekemisen näkökulma tuo esiin yksilöllistyneen maailmamme haasteet, mutta samalla osoittaa kohti sen mahdollisuuksia. Yhteiskuntaa tehdessään ihmiset sekä toteuttavat yksilöllisyyttään että luovat yhteyttä toisiin. Näin syntyy myös demokratian tulevaisuus, vaikka sitä, millaiseksi se muodostuu, on usein vaikea nähdä ennalta.
Eeva Luhtakallio on sosiologian professori Helsingin yliopistossa. Hän on kiinnostunut demokratian arkisista käytännöistä ja on tutkinut erityisesti aktivismia, sosiaalisia liikkeitä sekä poliittiseen osallistumista ja siihen liittyvää eriarvoisuutta. Hän on kehittänyt pragmatistista ja kulttuurisosiologista teoriaa sekä monia visuaalisen, etnografisen ja tekstintutkimuksen menetelmiä sosiologiassa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksena käsittelee kuvien ja visuaalisen argumentoinnin keskeisyyttä poliittisessa toiminnassa ja demokraattisessa julkisuudessa. Eeva vetää Sosiologisen demokratiatutkimuksen keskus -tutkijayhteisöä ja sen parissa useita tutkimushankkeita. Hänen viimeaikaisia julkaisujaan suomeksi ovat muun muassa ”Sisukkaat selviytyjät: Lähiöiden pienituloiset” Lotta Junnilaisen kanssa (teoksessa Kantola, Anu ja työryhmä: Kahdeksan kuplan Suomi: Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Helsinki: Gaudeamus, 2022), ”Kansalaistottelemattomuus ja kansalaistoiminnan rajat kansalaisten ja päättäjien asenteissa” Hanna Wassin kanssa ja ”Hässäkkä – suomalaisen protestikulttuurin muutosvoimia 1990–2020” Georg Boldtin kanssa (molemmat luvut teoksessa Nykänen, Tapio, Kukko, Johan-Eerik & Koikkalainen, Petri (toim.): Tottelematon kansa — Poliittisen vastarinnan muuttuvat muodot. Tampere: Vastapaino 2023).
Onko jatkuvan oppimisen politiikka vain elinkautisen oppimisen tuhkasta noussut Feeniks-lintu? Ajan saatossa elinikäisen oppimisen ideologiasta on käytetty eri nimityksiä. Viime vuosina suomalaiseen keskusteluun on noussut puhe jatkuvasta oppimisesta. Jo vuosikymmeniä sitten elinikäisen oppimisen julistettiin olevan jokaisen mahdollisuus ”kehdosta hautaan”. Elinikäisen oppimisen on nähty olevan ratkaisu niin yhteiskunnallisiin kuin yksilöllisiin ongelmiin. Sitä on pidetty työmarkkinakansalaisuuden edellytyksenä, rakennemuutosten ratkaisuna, sosiaalisen koheesion luojana ja kilpailukyvyn parantajana. Yksilöille se on tarkoittanut vapautusta tietämättömyydestä sekä ymmärrystä tuottavasta ja aktiivisesta kansalaisuudesta.
Juhlapuheen rinnalla elinikäiseltä oppijalta vaaditaan erityisesti kilpailukykyyn ja työllistettävyyteen yhdistettyjen tietojen, taitojen ja asenteiden sekä yrittäjämäisen persoonallisuuden opettelua. Vaatimukset perustuvat tietokykykapitalismin tuottavan ihmisen ideaaliin. Kuinka hyvin tämä ideaali ottaa huomioon eri väestöryhmät, kasvavan työuupumusilmiön ja siihen liittyvän kiinnittymättömyyden sekä ekologiset kriisit? Inklusiivisesta ajatuksesta huolimatta elinikäisen ja jatkuvan oppimisen politiikka saattaa uusintaa vallitsevaa tuotantomallia ja luokkajakoa, tuottaa neuroottista itsensä kehittämistä ja lisätä yhteiskunnallista kestämättömyyttä. Tässä esityksessä käsitellään sitä, miten tähän on tultu ja pohditaan vaihtoehtoja kohti kestävämpää jatkuvaa oppimista.
Heikki Kinnari, KT, työskentelee erikoistutkijana Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksella ja tutkimuskeskus CELE:ssä (Centre for Research on Lifelong Learning and Education). Hänen lähestymistapansa on kasvatussosiologinen ja hänen tutkimuksensa ovat keskittyneet elinikäiseen oppimiseen, kasvatuksen ja koulutuksen hallinnallisuuteen ja koulutuspolitiikkaan. Hänen genealogiasta ammentanut väitöskirjansa tarkasteli elinikäisen oppimisen politiikan ylikansallista historiaa. Parhaillaan hän on mukana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”Elämää reunalla: elinikäinen oppiminen, hallintavalta ja neuroottinen kansalainen” (2020–2024). Hankkeessa analysoidaan elinikäisen ja jatkuvan oppimisen politiikan aiheuttamia vaatimuksia ja paineita jatkuvaan itsen kehittämiseen.
Aika: torstai 8.2. klo 16.30–17.30
Paikka: Studium, 3. krs
Vilkas Pisa-keskustelu on vahvistanut, että monipuolista koulutuksen tutkimustietoa olisi saatettava entistä paremmin niin päätöksentekijöiden kuin opettajien ja kansalaistenkin tietoon. Samaan aikaan kuitenkin tutkijoiden tulee olla aktiivisesti mukana kansainvälisillä foorumeilla. Kuinka sovittaa yhteen tiedon yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja kansainvälisesti korkeatasoinen tutkimus? Kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan. Tiedejulkaisemisen politiikka on vahvassa murroksessa digitalisaation ja avoimen tiedekustantamisen pyörteissä, millä on suoria seurauksia tutkimuksen rahoitusmalleihin. Paneelin jälkeen osallistujilla on mahdollisuus tulla mukaan keskusteluun koulutusalan kotimaisen tiedekustantamisen tulevaisuudesta.
Panelistit:
Julkaisupäällikkö Sami Syrjämäki, Tieteellisten seurojen valtuuskunta
Pääsihteeri, professori Pauliina Raento, Suomen tiedekustantajien liitto
Päätoimittaja, professori Ulpukka Isopahkala-Bouret, Aikuiskasvatus-lehti
Keskustelua luotsaavat johtaja, professori Taina Saarinen ja professori Hannu L. T. Heikkinen Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksesta.
Aika: perjantai 9.2. klo 14.45–15.45
Paikka: Pieni juhlasali, 4. krs
Yhdistyneet kansakunnat määritteli vuonna 2015 Agenda 2030- ohjelmassaan 17 kestävän kehityksen tavoitetta. Samalla se totesi, että koulutuksella on ratkaiseva merkitysohjelman tavoitteiden tunnetuksi tekemisessä ja toteuttamisessa. UNESCO määritteli vuonna 2017 tavoitteet kestävän kehityksen kasvatukselle ja edellytti niiden integroimista osaksi jäsenmaiden koulujärjestelmien opetussuunnitelmia. Miten asia en edennyt Suomessa? Mikä on kestävän kehityksen kasvatuksen suhde ympäristökasvatukseen, ilmastonmuutoskasvatukseen tai globalisaatiokasvatukseen? Miten kestävä kehityksen ja ekologisten kriisien teemat ovat rakentuneet suomalaisten yliopistojen opinto-ohjelmiin? Miten kasvatus voisi auttaa ylittämään arvojen ja käyttäytymisen välistä kuilua? Mm. näistä kysymyksistä keskustelevat Helsingin yliopiston maantieteen didaktiikan lehtori Hannele Cantell, kasvatustieteen professori Hannu Heikkinen Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitokselta sekä Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen. Puheenjohtajana toimii professori emeritus Reijo Miettinen.