Syyskuun 10. päivänä ulkoasiainministeriön lähetystösihteeri A. Yöntilä odotti Helsingin satamassa erään ranskalaisen parin saapumista. Elettiin vuotta 1923 – nuoren tasavallan ensimmäisiä vuosia. Pariskunta saapui Abessiniasta (nyk. Etiopia) pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja aiemmin mielessä sekä suunnitelmissa pyörineiden Oslon tai Tukholman sijasta matka jatkui idemmäs, Suomenlahdella vastikään syntyneen tasavallan ytimeen. Ranskan uusi lähettiläs Maurice de Coppet (1868–1930) ja hänen vaimonsa Yseult de Coppet saapuivat Helsinkiin.
Helsingin satamaan astunut Maurice de Coppet oli kerrassaan harvinainen ilmiö 20-luvun helsinkiläisessä miljöössä, sillä kyse oli aidosta, syntyperäisestä pariisilaisesta. Hän varttui kirkkoherran poikana Belle Époque’n uutuuksien läpäisemässä Pariisissa, suoritti reippaana nuorukaisena yliopiston oikeustieteelliset tutkinnot sekä diplomin prestiisissä École des Sciences politiquesissä, ja astui aikuiselämäänsä diplomaatin virkapuku päällä. Ura vei muun muassa Baseliin, Varsovaan ja Lontooseen. Viimeisin komennus ennen Suomea osui Abessiniaan, jossa hän oli työtehtäviensä ohella tutustunut laajasti paikalliseen kirjallisuuteen sekä laatinut esimerkiksi ranskaksi paikallisen hallitsijan kronikan. De Coppet jatkoi kirjallisia harrastuksiaan myös Helsingissä.
Todellisena bibliofiilina hän toi mukanaan peräti 80 kirjalaatikkoa kattavan kirjastonsa, jonka järjestäminen Katajanokan virka-asunnolla lienee ollun ainutlaatuinen suuroperaatio. Toisin kuin edeltäjänsä, de Coppet ei tyytynyt pieneen, lähetystössä ennestään tuttujen suomalaisten frankofiilien seuraan, vaan pyrki ulottamaan vuoropuhelua suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueisiin, kuten poliitikko-, yliopisto- sekä taidepiireihin. Uusi lähettiläs tavoitti pian näiden suomalaispiirien edustajia, ja Katajanokan virka-asunnolla ranskalaisen diplomaattiparin vieraanvaraisuudesta saivat nauttia monet aikansa merkittävät suomalaiset, kuten kansanedustaja Väinö Voionmaa, professori Rolf Nevanlinna ja säveltäjä Toivo Kuula. Samaisessa huoneistossa suomalaiset kutsuvieraat pääsivät tekemään tuttavuutta vastaavasti 20-luvun ranskalaisen “taidekerman” merkittäviin edustajiin, esimerkiksi kirjailijoihin Georges Duhameliin sekä Jules Romainsiin ja säveltäjä Rhéné Batoniin – de Coppet toimi siis ranskalaisen ja suomalaisen sivistyneistöjen ainutlaatuisena liitoskappaleena, joka toi nuoren tasavallan eliittiä lähemmäksi manner-Eurooppaa.
Mutta lähettilään intoa riitti isompiinkin tempauksiin. Kasvava uteliaisuus Suomea kohtaan sekä intohimo kaunokirjallisuuteen loivat suurenmoisen Cahiers de Finlande -kirjasarjan yhteistyössä Helsingin yliopiston ranskan kielen ja kulttuurin opettajan Jean-Louis Perretin kanssa. Kirjasarja koostui ranskaksi käännetyistä suomalaisten kaunokirjailijoiden, kuten Runebergin, Topeliuksen, Kiven sekä Ahon, klassikkoteoksista, joista osan oli kääntänyt itse de Coppet. Lähettiläs luki aktiivisesti erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa käännöksiään sekä runojaan, ja tämän uteliaan sekä sivistyneen pariisilaisen energisyys olisi vielä varmasti löytänyt lukuisia uusia uria, mutta de Coppet’n aktiivinen toiminnallisuus koki äkillisen loppunsa vuonna 1929.
Keväällä koettu hermoromahdus johti siirtymiseen varhaiseläkkeelle. De Coppet’n vaimo kertoi myöhemmin julkisuuteen miehensä kärsineen masennuksesta, ja pariskunnan läheinen suomalainen ystävä Ester Ståhlberg muisteli lähettilään “tulleen mielisairaaksi”. Maurice de Coppet siirtyi Helsingistä hoitoon Sveitsiin, missä hän vain vuotta myöhemmin riisti hengen itseltään juna-asemalla.
Ranskalais-suomalainen kulttuuridialogi jatkuu kuitenkin yhä de Coppetin nimissä. Vuonna 1931 hänen vaimonsa, Yseult de Coppet, lahjoitti Helsingin yliopistolle 100 000 markkaa, joista sai alkunsa de Coppet’n nimikkorahasto. Rahasto myöntää yhä 2020-luvulla rahapalkintoja ranskankielisen kirjallisuuden suomentajille sekä ruotsintajille. Viime vuosisadalla rahaston toiminta keskeytyi, mutta jatkui taas 2000-luvun alkupuolella. Vuonna 2025 palkinto myönnettiin kääntäjä Janne Salolle.