Silloinen lääketieteen kandidaatti, nykyinen emeritusprofessori Pertti J. Neuvonen ottaa ensi kesänä vastaan Euroopan kliinisen farmakologian järjestön (EACPT) elämäntyöpalkinnon tunnustuksena poikkeuksellisen ansiokkaasta työstä kliinisen farmakologian, terveydenhoidon ja potilasturvallisuuden hyväksi.
Neuvonen ja hänen tutkimusryhmänsä ovat 1970-luvulta lähtien tunnistaneet suuren määrän haitallisia ja jopa hengenvaarallisia lääkeyhteisvaikutuksia sekä selvittäneet niiden taustalla olevat mekanismit.
– Joukossa on muun muassa sienilääkkeitä, antibiootteja, unilääkkeitä, statiineja, opioidiryhmän kipulääkkeitä, useita diabeteslääkkeitä, tärkeä verenpainelääkkeiden ryhmä ja kortikosteroideja sekä lihasrelaksantti titsanidiini ja sydänlääke digoksiini, Neuvonen luettelee.
Koskaan ei tulla tietämään, kuinka moni potilas on henkensä velkaa Neuvoselle ja hänen tutkimusryhmälleen.
KATSOTTIIN KARSAASTI MUTTA OTETTIIN OPIKSI
Neuvonen kiinnostui farmakologian alan tutkimuksesta jo opiskeluaikanaan. Toimiessaan amanuenssina infektioiden hoitoon erikoistuneessa sairaalassa hän alkoi ihmetellä, miksi eräät antibiootit eivät tehonneet potilaisiin, jotka saivat samaan aikaan myös rautalääkettä.
– Kysymys oli potilaista, joita hoidettiin tetrasykliineihin kuuluvilla antibiooteilla ja joille silloisen hoitokäytännön mukaisesti annettiin samalla rautatabletteja. Tutkimuksemme osoitti, että yhtä aikaa antibiootin kanssa otettu rauta esti varsinkin doksisykliini-antibiootin imeytymisen lähes kokonaan.
Arvostettu British Medical Journal julkaisi tutkimuksen ja käsitteli aihetta myös pääkirjoituksessa. – Se oli aika kova juttu nuorelle lääkärille.
Kova juttu se oli myös kyseistä lääkettä tuottavalle yritykselle, joka ei niellyt BMJ:n kirjoituksia nikottelematta. Vastineita kirjoitettiin, mutta Neuvosen tulokset pitivät.
Tämä konflikti lääkeyrityksen kanssa ei jäänyt viimeiseksi – haitalliset yhteisvaikutukset muiden lääkkeiden kanssa eivät ole mikään markkinointivaltti uudelle lääkkeelle, joten Neuvosen ryhmän tutkimuksia katsottiin välillä karsaasti. Loppujen lopuksi lääkeala on kuitenkin ottanut niistä myös opikseen:
– Testausmenetelmiämme on otettu lääketeollisuudessa rutiinikäyttöön ja tutkimustuloksemme huomioidaan lääkkeitä koskevissa ohjeistuksissa. Tutkimuksemme ovat vaikuttaneet myös viranomaisohjeistuksiin – esimerkiksi Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston FDA käyttää niitä ohjeistuksensa pohjana. Ylipäänsä lääkeaineiden yhteisvaikutuksia testataan nykyään paljon enemmän jo lääkkeiden kehittämisvaiheessa.
TÄRKEÄÄ TIETOA SUORAAN KÄYTÄNTÖÖN
Kun Neuvonen aloitti tutkijanuransa 1960-luvun lopulla, lääkeaineiden metaboliasta ei tiedetty paljonkaan – esimerkiksi CYP-entsyymejä ei tunnettu – joten monien yleistenkin lääkkeiden osalta yhteisvaikutusten ennakointi oli heikoissa kantimissa. Kliinistä työtä tekeville lääkäreille Neuvosen ryhmän tutkimukset ja niiden tulokset olivat käytännönläheistä tietoa.
– Kiersimme paljon matkasaarnaamassa näistä asioista, ja tuloksemme siirtyivät usein suoraan käytäntöön.
Rahoituksen saaminen tutkimukseen sen sijaan ei ollut helppoa. Kohdennettuja apurahoja ei ollut tarjolla eikä lobbaavia potilasjärjestöjä apuna. Pelastukseksi koitui niin sanottu EVO-raha, joka on yliopistotasoiseen terveyden tutkimukseen osoitettu valtion rahoitus.
– Se raha on aivan varmasti maksanut itsensä yhteiskunnalle monin verroin takaisin.
KOEPUTKI EI PALJASTA KAIKKEA
Joskus lääkeaineiden yhteisvaikutusten voimakkuus yllättää kokeneenkin tutkijan. Rajuimpiin yhteisvaikutuksiin Neuvonen on törmännyt joidenkin unilääkkeiden ja sienilääkkeiden yhdistelmissä.
Yllättävän rajuun reaktioon tutkijat törmäsivät myös tarkastellessaan pitkään yleisessä käytössä ollutta kipulääke-relaksanttia titsanidiinia.
– Tunnistettuamme lääkeainetta hajottavan entsyymin testasimme koehenkilöillä titsanidiinin yhteisvaikutusta toisen, tätä nimenomaista entsyymiä estävän lääkkeen kanssa. Tulos oli varsin dramaattinen: titsanidiinin pitoisuus nousi 33-kertaiseksi, ja koehenkilöiden verenpaine putosi rajusti.
Neuvonen muistuttaa, että kliiniset kokeet on aina suunniteltava huolellisesti ja tehtävä tarkoin valvotuissa olosuhteissa, joissa yllättävätkin tilanteet pystytään hallitsemaan.
Nykyään lääkeaineiden yhteisvaikutuksia pystytään ennakoimaan paljon paremmin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten, mutta yllätyksiä tulee yhä. Koeputkessa ei pystytä näkemään kaikkea sitä, mitä ihmisen elimistössä tapahtuu.
– Elimistö voi muokata lääkeaineesta aineenvaihduntatuotteita, jotka reagoivat jonkin toisen aineen kanssa, vaikka alkuperäinen lääkeaine ei reagoi. Sitten on vielä geneettiset tekijät, joilla voi olla huomattavia vaikutuksia yksilön lääkeainemetaboliaan, Neuvonen toteaa.
– Niin että en olisi huolissani töiden loppumisesta tällä tutkimusalueella!